Teekaupunki

Viime viikkoina tämä hiljainen suomipoika on alkanut katsella kalenteria ja laskeskella, kuinka monta päivää on enää jäljellä kotiinpaluuseen. Paluuni on niin lähellä, mutta silti vielä niin kaukana, ja koti-ikävä on kova. Minusta onkin tästä johtuen tullut jonkin verran introvertimpi: vietän iltani mieluiten yksin asunnossani kiinaa opiskellen tai muuta hyödyllistä puuhaillen, enkä ole ollut töissäkään erityisen sosiaalinen.

Ulkona olen sentään jaksanut viikonloppuisin käydä - perjantai-iltainen seikkailuni läpi Pekingin keskustan pimeiden mutta vilkkaiden hutongien sai minut taas vakuuttuneeksi siitä, että palaan Kiinaan ehdottomasti vielä jonakin päivänä, ja silloin en aio tulla yksin enkä myöskään asua 25 kilometrin päässä kaupungin ydinkeskustasta.

Tänään saatoin luultavasti (toivottavasti) päätökseen matkamuistojen ja tuliaisten hankkimisen - tosin jotain pientä saattaa vielä matkalaukun täytteeksi löytyä, mutta en kuitenkaan halua edes yrittää löytää jokaiselle jotakin. En halua kuluttaa vain tavan vuoksi, joten jos olet tuttava mutta et saa heinäkuussa lahjaksi materiaa, olet tervetullut kotiini nauttimaan kupposen laadukasta teetä.

Vierailin nimittäin ilmeisesti Aasian suurimmilla teeapajilla, Maliandao-nimisellä kadulla, joka on täpötäynnä teekauppoja ja teeostoskeskuksia. Niistä kuuluisin on Maliandao-teekaupunki (马连道茶城), laaja nelikerroksinen rakennus, jonka kolmesta alimmasta kerroksesta löytyy kirjaimellisesti satoja teekauppoja. Neljännessä kerroksessa onkin sitten - hieman yllättäen - suuri kamerakauppakeskus.

Paikkaan on helppo löytää ilman taksikyytiäkin: kulje metron ykköslinjalla ensin Military Museum -pysäkille ja jatka hetki jalan Yangfangdianlu-tietä pitkin kohti etelää. Tämän tien varrelta voit napata bussin numero 414, joka vie sinut perille (pysäkille nimeltä 马连道东里, ellen väärin muista) noin kymmenessä minuutissa. Kerron tämän siksi, että metroaseman ulkopuolella oleva taksikuski tarjoutui "ystävällisesti" heittämään minut sinne hintaan 50 RMB - täysin naurettava hinta alle viiden kilometrin matkasta Pekingissä. Älä siis tule huijatuksi.




Tuoksu on rauhallisen teekaupungin etuovesta sisään astuessa huumaava, ja heti alusta alkaen on selvää, että sieltä jokainen teetä rakastava sielu löytää mitä tahansa haluamaansa teehen liittyvää. Lukuisat liikkeet myyvät teen lisäksi paljon kauniita teenjuontiin liittyviä esineitä, kuten teekuppeja ja kokonaisia teeastiastoja. Jokaisen liikkeen myyjät haluavat kutsua sinut teepöydän ääreen, mikäli katseessasi on havaittavissa vähänkin kiinnostusta heidän tarjontaansa kohtaan. Voit kertoa heille, millainen tee sinua kiinnostaa, ja saat maistiaisia välittömästi - kiinalaiseen tyyliin. Teen laadusta ja mahdollisesta hinnasta voitte sitten keskustella (pääasiassa kiinaksi käydyn) juttutuokion jälkeen.

Itse ostin vihreää teetä rakastavalle siskolleni syntymäpäivälahjaksi Kiinan kuuluisinta sellaista, Xihulongjing-teetä (西湖龙井茶), ja ehkä vieläpä jonkun pienen bonuksen siihen kylkiäiseksi. Älkää kuitenkaan kertoko asiasta siskolleni!

Kamerakauppoja ja upea Kesäpalatsi

Peking tarjosi parastaan viime viikonloppuna, ja nyt olen vain istunut toimistossani haaveilemassa uudesta, aurinkoisesta viikonlopusta voivotellen samalla sitä, että asun niin onnettoman kaukana kaupungin keskustasta. Olisi hienoa päästä haistelemaan kaupungin tunnelmia useammin, viettää iltoja erilaisissa pienissä ja edullisissa ravintoloissa, tutustua useampiin paikallisiin ruokalajeihin ja saada samalla tilaisuuksia puhua enemmän kiinaa.

Hankin ennen Kiinaan lähtöäni käytetyn Olympus-järjestelmäkameran voidakseni ikuistaa paremmin näkemääni, mutta täytyy myöntää, etten ole kauhean innokkaasti tutustunut sen ominaisuuksiin ja saloihin. Olen tyytynyt vain räpsimään kuvia ilman sen kummempaa säätämistä, vaikka potentiaalia olisi paljon parempaankin. Tietoisuus tästä on kuitenkin vaivannut minua jonkin verran, ja päätinkin siksi hankkia kameraani kaksi uutta objektiivia. Pienen sijoituksen jälkeen minun on nyt käytännössä pakko opetella ottamaan kamerastani enemmän irti, muuten päädyn pitämään itseäni tyhmänä ja myymään leluni vähän käytettyinä eteenpäin.

Kulkemalla metrolla ensin ykköslinjan Wukesong-asemalle pääsee helposti Pekingin parhaille kamera-apajille. Metroaseman uloskäynnillä odottaa melko varmasti kyytejä, eikä kielitaitoakaan juuri tarvita, kun kameraansa osoittelemalla saa viestin perille ja kuljettaja tietää heti, minne matka! Pelottavan, isompiaan vilkkaassa liikenteessä uhmaavan pienen mopedin (en tiedä, miksi niitä kutsutaan) kyydissä on hienointa matkustaa tällainen lyhyt matka - aina ei tiedä pitäisikö takaapäin uhkaavasti lähestyvää liikennettä katsellessa itkeä pelosta vaiko nauraa jännityksen tuomasta riemusta, mutta ainakin kokemus on hyvin kiinalainen.

Päämääränä on kymmenien kameraliikkeiden täyttämä tila, josta jokainen valokuvauksesta kiinnostunut varmasti löytää jotakin miellyttävää - uutena tai käytettynä. Hintataso ei välttämättä ole erityisen edullinen vaikkapa omaan kotimaahan verrattuna, joten kannattaa etukäteen katsella hintoja netistä ja yrittää vain tingata sen mukaan, mitä on tavarasta valmis maksamaan. Itse ostin kameraani uudet zoom- ja laajakulmaobjektiivit 2600 RMB:n yhteishintaan, enkä usko tulleeni kovin pahasti ryöstetyksi. Käytettyjä Olympus-lisävarusteita ei valitettavasti kovin paljon näkynyt, mutta tunnetumpia merkkejä käyttävällä ei pitäisi olla vastaavaa ongelmaa, sen verran laajalta valikoima vaikutti.

Lauantaina pääsinkin sitten heti työpaikkani kustantamana zoomailemaan Pekingin ehdottomasti upeimpaan paikkaan, Kesäpalatsiin (Summer Palace, 颐和园). Upea, Kunming-järven ympärillä sijaitseva suurehko alue on täynnä toinen toistaan kauniimpia vierailukohteita. Seitsemän tuntia vierähti nopeasti ja monia paikkoja jäi tutkimatta, ja haluankin ehdottomasti vierailla siellä vielä monia, monia kertoja, joskaan en välttämättä enää tällä kertaa ennen hiljalleen lähestyvää Suomeen paluutani.

Komeampien ja parempikuntoisten paikkojen ohella Kesäpalatsista tekee erityisen viehättävän se, että halutessaan voi poiketa muiden turistien virrasta ja kavuta vaikkapa kukkulalle ikivanhoja, lahonneita rakenteita pitkin ja löytää jotain ihan muuta, kunnostamatonta, vähemmän kiiltävää ja aivan eri tavalla viehättävää. Ihanteellisia paikkoja vaikkapa rauhalliselle piknikille ei varmasti ole vaikea löytää pahimman turistikaudenkaan aikana, joten omat eväät kannattaa ottaa mukaan jos on yhden tai useamman kaverin kanssa liikkeellä. Kevät on Pekingin kauneinta aikaa, ja se näkyi myös turistien määrässä: lauantaina virallisen arvion mukaan paikalla kävi selvästi yli 40000 vierasta. Tungosta siis toisinaan riitti.

Alla jokunen ottamani kuva Kesäpalatsista. En erityisemmin yleensä jaksa näkemiäni paikkoja yksityiskohtaisemmin sanoin kuvailla, joten kuvat puhukoon välillä puolestani. Huomauttaisin vielä, että uusista herkkuobjektiiveistani huolimatta ei kannata odottaa, että minusta olisi tullut mestarivalokuvaaja yhdessä yössä. [kuvia poistettu jälkikäteen]









Viikonloppu sai vielä arvoisensa päätöksen, kun päädyimme työkavereideni kanssa juhlistamaan 26-vuotispäivääni Sichuanilaiseen hot pot -ravintolaan. Sichuan on tunnettu erityisen tulisesta ruoastaan, ja olinkin tyytyväinen havaitessani, että sietokykyni tavallista mausteisempaa ruokaa kohtaan on kehittynyt huomattavasti neljän Pekingin-kuukauteni aikana. Tästä huolimatta nenäni vuoti, poskeni punottivat ja nenäliinoja tuli käytettyä. Todella mausteinen ruoka on siitä mielenkiintoista, että sen kanssa ei tarvitse nauttia kuin pullo keskiolutta tunteakseen olonsa oudolla tavalla melkeinpä humalaiseksi. Aterianjälkeinen savuke takaa vielä oman lisäsäväyksensä, ja ajatukset yöpymisestä ravintolapöydässä alkavat äkkiä tuntua ihanan autuailta.

Maksettuamme aterian opin vielä hauskan pienen yksityiskohdan Kiinasta: virallisia kuitteja ei kannata heittää huolimattomasti pois, sillä niissä on usein raaputettava pinta yläkulmassa. Pinnan alta löytyy useimmiten pelkkä kohtelias ’kiitos’, mutta toisinaan kuitti saattaa yllättää rahapalkinnolla, ja hyvässä lykyssä saa vähintään osan juuri pulittamistaan rahoista takaisin!

Hernaria ja salmiakkikossua

Törmäsin Internetissä sivustoon, jonka mukaan Pekingissä olisi "suomalainen" (tai ilmeisesti jonkun suomalaisen omistama) ravintola, josta saa länsimaalaista ruokaa ja myös jokusen suomalaisille tutumman ruokalajin. Ravintolan nimi on Take 5, ja se sijaitsee ostosparatiisi Silk Streetin lähellä kadun toisella puolella, aivan Yonganli-metroaseman tuntumassa.

Poikkesin ravintolassa viime viikonloppuna, ja vaikken ehkä ihan heti lähtisi sinne viemään ulkomaalaisia ystäviäni, oli kokemukseni kaikin puolin miellyttävä. Ravintola ulkoterasseineen on sangen viihtyisä, ja ystävällinen henkilökunta palvelee kiinaksi tai englanniksi. Ei kestänyt kovinkaan montaa minuuttia, kun nelihenkinen suomalaisseurue saapui paikalle, joten ravintola todellakin vaikuttaa otolliselta paikalta, mikäli haluaa tavata muita Pekingissä asuvia suomalaisia.



Melko tyyriistä ruokalistasta valitsin alkupalaksi kotitekoisen vegehernekeiton (yksi lempiruoistani opiskelijaelämässä) ja pääruoaksi perunamuusia jauhelihakastikkeella. Ruokalistalta löytyi myös lihapiirakka ja yksi oikein suomeksi kirjoitettu ruokalaji, pyttipannu, mutta jätin ne tällä kertaa väliin. Hyvä niin, sillä kävely oli aterian jälkeen jo tarpeeksi raskasta. Ruoka oli tyydyttävää - mieleen tuli tavallaan Suomi, mutta samalla myös kliseinen ajatus siitä, että osaisin itsekin tehdä parempaa: hernekeitto ei missään vaiheessa säväyttänyt, ja totta puhuen perunamuusi muistutti jauhoista "mummon muusia", vaikken olekaan täysin varma, oliko se valmistettu keitetyistä perunoista vai pelkästä veteen lisättävästä jauheesta.

Kyseessä on kuitenkin Kiina ja Peking, joten tyydyttäväkin ruoka maistuu helposti kiitettävältä, jos se muistuttaa kotimaasta - suomalaistyylistä ruokaa tarjoilevaa ravintolaa ei varmasti ihan jokaisesta maailman suurkaupungista löydä. Ruoan keskinkertaisuus unohtui myös nopeasti jälkiruoaksi säästämäni pienen Salmiakki Koskenkorva [sic] -shotin parissa. Mieleni teki ostaa mukaani kokonainen pullo kyseistä herkkuviinaa, mutta en kehdannut kysyä.

Lievästä pettymyksestä huolimatta lähdin ravintolasta hyvillä mielin - ehkä vielä jonakin päivänä annan sille toisen mahdollisuuden ja käyn testaamassa pyttipannua tai lihapiirakkaa! Voi muuten olla, että ravintolaan kannattaa mennä päiväsaikaan, sillä löysin paikasta vielä lyhyen nettiarvostelun, joka päättyi mielenkiintoiseen varoituksen sanaan:

"Beware of the Finnish manager of the place, if he invites you for drinks, you'll have to pay in the end for yours + his own drinks!"

Herkkuruokaa ja kiinalaisuutta

Kiinalaiseen kulttuuriin tutustuminen onnistuu mukavasti ruoan ja ravintoloiden välityksellä, sillä herkullisesta ateriasta nauttiessaan voi ympäristöään tarkkailemalla oppia enemmän kuin turistioppaan sivuja selailemalla tai museoissa pyörimällä - tosin nekin ovat ehdottomasti hyödyllisiä ja mielenkiintoisia aktiviteetteja!

Lienee sanomattakin selvää, että Pekingin kulinaristinen tarjonta ylittää jokaisen herkkusuun villeimmätkin unelmat. Sanonta kuuluu, että täällä voi käydä vuosien ajan herkuttelemassa eri ravintoloissa ilman, että kuitenkaan koskaan ehtii maistaa läheskään kaikkea. Ravintoloita löytyy jokaiseen makuun, piti sitten kiinalaisesta, yleensäkin aasialaisesta tai ihan länsimaisesta ruoasta. Itse olen ollut siinä mielessä hyvässä asemassa, että ystäväpariskuntani tuntee kaupungin kuuluisimmat ja parhaat (sekä kalleimmat) ravintolat kuin omat taskunsa. Useimmiten annan tyytyväisenä heidän hoitaa tilauksen, enkä koskaan tiedä mitä on luvassa, etenkään koska ruokalajeilla on lisäksi Kiinassa tunnetusti mielenkiintoisia nimiä, jotka itsessään eivät aina kerro itse ruokalajista juuri mitään.

Suurin suosikkini on toistaiseksi ollut Mongoliasta lähtöisin oleva Pekingin hotpot (北京火锅?), jossa ruoka kypsytetään itse pöydän keskelle asetettavassa, hiilillä kuumennettavassa padassa olevassa herkullisessa liemessä. Liemi tekee ruoasta useimmiten melkoisen tulista, eikä kannata hävetä, jos alkaa pian niiskuttaa. Omat hot pot -kokemukseni ovat olleet kaukana miljoonakaupungin keskustasta sijaitsevissa ravintoloissa, joissa ulkomaalainen ”uppoutuneine” silmineen on harvinaisempi näky. Niissä saa vähän väliä kuulla ”ulkomaalainen”-kuiskailua (外国人 / 老外), ja toisinaan saa huomata olevansa monien uteliaiden katseiden kohteena - viimeksi läheisessä pöydässä istunut kiinalaisherra pisti tupakaksi, kääntyi minua kohti, otti mukavan asennon ja tarkkaili syömäpuikkotekniikkaani savukkeestaan nauttiessaan.

Jos etsii todella kiinalaista elämystä, kannattaa suunnata asutuskeskuksien lähettyville katujen varsille, mistä usein löytää mahtavan valikoiman edullisia pieniä katuruokia. Eräs tällainen hieno paikka löytyy nk. Nukkuvasta kaupungista, Tiantongyuan-alueelta (天通苑), jossa noin 300 000 ihmistä käy nukkumassa yönsä työpäiviensä lomassa. Kaupunginosa hiljenee päivisin, mutta iltapäivän koittaessa alkaa todellinen hulina kun nälkäiset, työtä tekevät ihmiset alkavat palailla sankoin joukoin koteihinsa. Valikoima on mieletön. Itse aloitin pitkästä pöydästä, jonka keskellä olevassa vesikourussa kiehui kaikennäköistä tikun lävistämää herkkua - yhden tikun hinta oli 7 maota (毛). Tämän jälkeen mahan täytettä löytyi vielä vaikka kuinka paljon, ja omiksi suosikeikseni osoittautuivat ”haiseva tofu” (臭豆腐) ja pannupizzaa muistuttavat herkkupalat. Käytin ruokailuun noin 20 RMB, mikä ei ole ollenkaan paha hinta, jos ottaa huomioon, kuinka paljon erilaisia herkkuja summalla saa.

Hygieniasyistä katuruokaan kannattaa yleensä suhtautua varauksella, mutta se ei ole aina helppoa jos vatsa kurnii ja sieraimiin kantautuu joka suunnasta lukuisia, toinen toistaan kutsuvampia tuoksuja, jotka voi kaiken lisäksi saada lompakkonsa pienimmillä seteleillä nautittavakseen. Jossain vaiheessa alueella tuli selväksi, että läheskään kaikilla ei todellisuudessa ole lupaa olla paikalla myymässä ruokiaan - paikka hiljenee virkavallan saapumisen myötä tasaisin väliajoin, mutta hiljalleen myyjät palaavat aina asemiinsa ja jatkavat elantonsa tienaamista. Kiinalaisen poliisin suhtautuminen katumyyntiin on ilahduttavan laiskaa - voin melkein kuvitella poliisien toruvan kyllästyneinä kiinni jääneille myyjille: "Lähtekääs nyt siitä, tiedätte kuitenkin että tämä on laitonta..." Itse olen alkanut suhtautua katumyyjiin - ja esimerkiksi pimeisiin takseihin - alkuepäröinnin jälkeen myönteisemmin: annan mieluummin rahani työtä tekevälle ihmiselle kuin isolle yritykselle. Siksi ostan usein ruokani katujen varsilta, ja miksi en ostaisikaan - se on helppoa, nopeaa, reilua, edullista ja herkullista. Ruokamyrkytystä odotellessa.

Toisinaan on silti hieno astua kadun puolelta sisätiloihin ja antautua suurempien, jopa maankuulujen ravintoloiden hemmoteltavaksi. Vähän hienostelevammalta - ja tyyriimmältä - puolelta löytyy esimerkiksi ravintoloita, joissa voi ateriansa sivussa nauttia kaikessa rauhassa maailmankuuluista kiinalaisista esityksistä. Dazhaimen-nimisessä ravintolassa (大宅门) tarjolla oli reilun tunnin mittainen, upea show, joka koostui alla luetelluista, toinen toistaan mielenkiintoisemmista lyhyehköistä esityksistä pienen huoneen kokoisessa tilassa (jotain saattoi listasta unohtua):

- Pekingin oopperaa
- tanssiva, naamioita käsittämättömällä nopeudella vaihteleva mies
- perinteistä laulua perinteisten kiinalaisten soitinten säestämänä ja ilman säestystä
- raskaiden ruukkujen tasapainottelu ja pyörittely jalkojen varassa selinmakuulla (lopulta ruukkuun pistettiin isokokoinen länsimaalainen mies)
- äänekkäitä ja notkeita kung fu -nuorukaisia
- käsittämättömiä määriä vanteita lanteillaan pyöritteleviä neitoja
- lasin lävistäminen naulalla/neulalla
- pöydän (!) tasapainottelu ja pyörittely jalkojen varassa selinmakuulla (kaikista esityksistä upein ja käsittämättömin, sillä pöytä ei ollut ollenkaan pieni)
- ruukun pyörittely, ilmaan heittely ja vastaanotto päälakea ja niskaa hyväksikäyttäen

Viimeistään tässä vaiheessa melkeinpä jokainen ravintola Tampereella alkaa tuntua ankealta - etenkin kun Tampereella saa vielä maksaa itsensä kipeäksi saadakseen vatsansa täyteen.

Maiskuttelua ja ryystämistä

Jos ei muuta, niin tämä teksti toimikoon varoituksena siskolleni, joka saattaa jossain vaiheessa olla kiinnostunut tulemaan vierailulle luokseni Kiinaan. Siskoni on se merkittävä henkilö elämässäni, joka kasvaessani teini-iästä kohti aikuisuutta huolehti tapakasvatuksestani.

Viime syksynä kävin Japanin historiaa käsittelevällä kurssilla, jolla puhuttiin ohimennen "kulttuurisesta kohteliaisuudesta". Aihe oli erittäin kiinnostava, ja siihen sopiva esimerkki oli löydetty suomalaisesta juorulehdestä, jossa erään suomalaisen poliitikon naisystävä oli kertonut halveksuen matkakokemuksistaan Pekingissä. Suurimman osan lomamatkansa aterioista hän oli päätynyt nauttimaan McDonald's-ravintoloissa (麦当劳) kiinalaisen ruoan osoittauduttua syömäkelvottomaksi. Aiheesta viisastuneena en ala tuomita toisen kulttuurin piirteitä, vaan tyydyn niiden tarkkailuun ja pohdiskeluun.

Kyse on ruokatavoista. Opin jo hyvin varhain, että tyttöjen hurmaaminen on helpompaa mikäli osaa olla ryystämättä juomaansa ja pitää suunsa kiinni syödessään. Täällä siskoni opetuksille todennäköisesti naurettaisiin vedet silmissä. Olen nimittäin nyt viiden viikon ajan saanut kuunnella ryystäjien ja maiskuttajien kuoroa kolme kertaa päivässä, mutta en ainakaan vielä ole tottunut siihen. Syöjän iällä tai sukupuolella ei tunnu olevan merkitystä. Välillä istumme länsimaalaisten työtovereideni kanssa hieman kauempana kiinalaisista; hekin ovat havainneet saman ilmiön, eivätkä tiedä, kuinka siihen tulisi suhtautua. Vastaavien ruokatapojen omaksuminen ei tunnu sopivalta vaihtoehdolta. When in China... do what?

Olen joskus lukenut, että Kiinassa äänekäs syöminen saattaa tietyissä tilanteissa olla jopa kohteliasta: mitä enemmän maiskuttelee tai pitää muita ääniä, sitä suurempi kunnianosoitus se on ruoan laittanutta henkilöä kohtaan. Äänekäs syöminen voi siis olla merkki siitä, että ruoka todella maistuu. Tälle näkökulmalle en tosin ole vielä saanut vahvistusta yhdeltäkään kiinalaiselta. Ehkä kyseessä on taas yksi länsimaalaisten kirjailijoiden luoma myytti. Kiinan muurikaan ei oikeasti näy avaruuteen asti, vaikka ajatus onkin kaunis.

Minulla on vielä viisi kuukautta aikaa tutkia asiaa, ja aion saada tutkimukseeni mukaan myös kiinalaisen näkökulman. Raportti ei välttämättä koskaan valmistu, mutta teen kuitenkin parhaani ja pyrin palaamaan asiaan viisaampana myöhemmin keväällä. Vihjeitä ja kommentteja otetaan mielellään vastaan.

Kiinalainen juhla-ateria

Saavuin Kiinaan mitä täydellisimpään aikaan: kolme viikkoa ennen kiinalaista uuden vuoden juhlaa (春节). Tämä tarkoittaa sitä, että vain kahden viikon työhön tutustumisen jälkeen saan nyt viettää neljä viikkoa vapaata!

Lukukauden päättymisen kunniaksi koulumme vietti lauantaina railakasta päättäjäisiltaa ruoan ja alkoholin merkeissä. Kiinalaisesta ruoasta en vielä tiedä riittävästi osatakseni nimetä edes muutamia illan lukuisista herkullisista ruokalajeista, mutta juomapuolella hommaa piti kasassa suomalaisille tutun oluen (啤酒) lisäksi "viehättävän" makuinen, tyypillinen kiinalainen viina baijiu (白酒). Alkoholittoman juoman ystäville oli tarjolla Spritea (雪碧) ja Coca Colaa (可口可乐).



Tällaisessa tilaisuudessa saa luonnollisesti vatsansa täyteen ja päätyy humalaan. Kanadalainen kollegani arvioi ennen iltaa, että saamme nousta ylös kilistelemään seitsemän kertaa koko aterian aikana. Menin laskuissa sekaisin yhdennentoista kerran jälkeen. Tuntui lähes kiusalliselta jatkuvasti nousta ylös ja istua alas kuin vieteri erinäköisten isojen kihojen tullessa vuorotellen toivottamaan hyvää uutta vuotta ja kiittelemään kovasti taakse jääneestä, menestyksekkäästä vuodesta.

Joka tapauksessa oli ilahduttavaa seurata, kuinka erityisesti kiinalaiset naiset saattoivat riehaantua muutaman lasillisen jälkeen toivottelemaan kaikenlaista melkoisen äänekkäästi ja yllyttämään toisia juomaan. Ehkä seuraavalla kerralla pystyn ottamaan vähän rennommin ja yhtymään humaltuneeseen kuoroon.