Reilua elektroniikkaa?

Suomalaiset ovat ylpeitä kännykkäkansan maineestaan. Nykyään matkapuhelimia on henkeä kohden Suomessa reilusti yli tarpeen, ja aikaansa seuraavat nuoret vaihtavat yllättävän usein mallia pysyäkseen kehityksessä mukana, tai vaihtoehtoisesti voidakseen tuntea olonsa itsevarmaksi vastatessaan puhelimeen (kokemusta on, ja ainakin omalle, vuoden 2003 mallilleni usein tirskutaan säälivästi).

Kuten kaikkeen nykypäivän massatuotantoon, elektroniikankin valmistukseen liittyy suuria eettisiä ja ekologisia epäkohtia: myös oma kannettava tietokoneeni ja mp3-soittimeni kuuluvat siihen valtavaan joukkoon, johon pitäisi kiinnittää "eettisesti epäkunnossa"-tarra. IT-tuotantoon liittyvät ongelmat ovat erityisen suuria Kiinassa, missä valmistetaan mm. puolet maailman kännyköistä - joka sekunti 18 uutta yksilöä!

Kiina on tunnettu maailman suurimmasta muuttotyöläisten määrästä: jopa 150 miljoonaa ihmistä on jättänyt kotinsa ja lähtenyt kaupunkiin työn perässä. IT-alalle päätyy erityisesti nuoria, kouluttamattomia naisia, jotka päätyvät tekemään 10-12-tuntisia työpäiviä jopa seitsemänä päivänä viikossa - erittäin matalalla tuntipalkalla. Mikäli he haluavat säästää rahaa - vaikka perheelle lähetettäväksi tai omaa tulevaisuutta varten - pitää heidän tehdä ylitöitä; toisilla ylityötuntien määrä voi nousta jopa 150:aan yhden kuukauden aikana. Työtehtävät ovat tavallisesti puuduttavan yksitoikkoisia ja tahdiltaan kiivaita, ja työolot saattavat olla terveydelle vaaralliset. Ammattiliittoja ei Kiinassa sallita; työoloihin liittyviä lakeja kyllä löytyy, mutta niiden noudattamista ei voida valtavassa maassa valvoa riittävän tehokkaasti. Olosuhteisiinsa tyytymätön työntekijä on voimaton, sillä hänet voidaan helposti korvata uudella tulokkaalla.

"Tuotantoketjun lopussa brändiyritykset käyvät kovaa kisaa hinnoista, mikä lisää hinnoittelupaineita ketjun alkupäässä. Kuluttajat kaikkialla maailmassa pitävät halvoista hinnoista, mikä ei voi olla vaikuttamatta tehdastyöläisiin palkkoineen Kiinassa."

Sähkö- ja elektroniikkajäte on toinen asia, jota tavallinen kuluttaja tuskin tulee ajatelleeksi esimerkiksi mielenkiintoista Kiina-blogia tietokoneen ruudulta lueskellessaan. Valtaosa meistä ei huolehdi kunnolla hylkäämänsä elektroniikan kierrätyksestä, jolloin se päätyy myrkyttämään ympäristöämme - keskivertoeurooppalainen tuottaa yli 15 kiloa lajittelematonta e-jätettä vuodessa! Lisäksi tuotteen kierrättämättä jättäminen tarkoittaa sitä, että uuden tuotteen valmistus vaatii enemmän luonnonvaroja, jotka saadaan esimerkiksi metallikaivoksista ympäri maailmaa - tietysti puutteellisissa oloissa. Elektroniikkajätettä viedään EU:sta paljon esimerkiksi Aasiaan ja Afrikkaan, missä ihmiset yrittävät saada niistä pientä lisätuloa - vaarantaen usein kuitenkin vain terveytensä (aiheeseen liittyen suosittelen myös dokumenttielokuvaa Manufactured Landscapes).

Mitä vihreyteen tulee, Greenpeacen vertailussa Nokia ja Sony Ericsson pärjäävät elektroniikkajäteistä parhaiten, vaikka molemmilta löytyy edelleen paljon parannettavaa - vihreys on usein katsojan silmässä, eikä kapitalistin lyhyen aikavälin intressi kovin helposti kohtaa elämän suojelijan kauaskantoisen näkemyksen kanssa. Punaisempaa puolta värittävät mm. Microsoft, HP ja Nintendo. Olen ollut Nintendo-poika pienestä pitäen, mutta enpä onneksi ole ostanut kyseisen yhtiön tuotteita uutena sitten SNES-konsolin ilmestymisen vuonna 1992.


MakeITfair-kampanja pyrkii vaikuttamaan siihen, että edellä mainitut, vääryyksiä pursuavat ilmiöt lievenisivät, ja että ihmiset tulisivat niistä entistä tietoisemmaksi ja oppisivat siten vaatimaan tuotteiltaan reilua tuotantoa. Kampanjan tavoitteena on yksinkertaisesti haastaa isot elektroniikka-alan brändiyhtiöt kantamaan vastuunsa sosiaalisten ja ympäristöön liittyvien asioiden parantamisesta. Yritysten tulisi olla tietoisia siitä, mitä tuotteiden koko tuotantoketjussa tapahtuu, ja kyetä takaamaan eettisyys sekä tuotteiden valmistajille että niiden kuluttajille.

Mitä sitten voi yksittäinen kuluttaja tehdä? Tehokas keino on uutta ostaessa tiedustella, löytyykö valikoimista tuotteita, joiden eettisyyden myyjä voi kuluttajalle taata. Kielteisen tai tietämättömän vastauksen saava, liikkeestä tyytymättömästi mutisten poistuva asiakas pistää myyjän aina ajattelemaan asioita uusista näkökulmista. Mitä enemmän yritys menettää asiakkaita jonkin yksittäisen seikan vuoksi, sitä todennäköisemmin se alkaa suhtautua ongelmiin vakavasti.

Voit myös tämän luettuasi surffata makeITfair-sivuille ja lähettää sen kautta postia suuryrityksille. Mikäli nämä keinot eivät tunnu riittäviltä, kannattaa miettiä omaa suhtautumistaan elektroniikkaa kohtaan: käytä ostamaasi tuotetta niin pitkään kuin pystyt; jos siihen tulee vika, korjauta se mieluummin kuin hankit heti tilalle uuden; uuden hankinnan koittaessa selvitä ehdottomasti, miten tarpeettomaksi käyneen laitteen voi kierrättää, tarjoa sitä tuttavillesi tai laita vaikka nettihuutokauppaan myyntiin – pääasia, että et heitä sitä menemään tai suotta jätä sitä lojumaan vuosikausiksi kaapin pohjalle.

Lähteitä: makeITfair-kampanja, www.makeitfair.fi ja makeitfair.org

Avarakatseisuutta todellisuudesta?

Keskustelin kerran erään ystäväni kanssa siitä, kuinka jokainen omaan elämäänsä vähänkin tyytymätön länsimaalainen pitäisi ainakin kerran elämässään viedä todellisen köyhyyden keskelle. Silloin omaa elämäänsä oppisi toivottavasti katsomaan vähän uudenlaisesta perspektiivistä. Mahdollisesti myös omassa kuluttamisessaan itsestäänselvyyksinä pitämien asioiden tuottamisen vaatimaa kärsimystä voisi alkaa ajatella epäitsekkäämmin – nykyäänhän valtava osa kaikesta siitä halvasta tavarasta ja elintarvikkeista, joita erityisesti Suomessa kulutamme aivan silmittömästi, tuotetaan paitsi jatkuvassa köyhyydessä elävien ihmisten, myös luonnon ja muiden eläinlajien kustannuksella. Mitkään varoitukset toimintamme kestämättömyydestä, tulevasta ympäristökatastrofista tai muiden ihmisten ja eläinten itsekkään hyväksikäytön törkeydestä eivät tunnu vaikuttavan aina vain enemmän haluavaan kuluttajaan. Tavalla tai toisella keskivertoihminen perustelee päivästä toiseen mielessään, kuinka juuri hänellä on oikeus kylläisyyteen kaiken muun kustannuksella. Tätä ajattelua ruokkivat myös esimerkiksi mainonta ja talouskasvua ja materialismia ihannoiva kulttuurimme kokonaisuudessaan.

Ylioppilaslakin saatuani vuonna 2002 haaveilin lähdöstä Afrikkaan vapaaehtoistyöhön. Päädyin kuitenkin kartuttamaan elämänkokemustani ensin Englantiin, ja myöhemmin, asepalveluksen jälkeen, Espanjaan. Näiden kahden puolivuotisen sijaan kaivon rakentaminen tai koulun pystyttäminen jossain kuivassa ja köyhässä afrikkalaisessa kylässä olisi varmasti vienyt elämäni kohti aivan toisenlaisia polkuja. Nyt, kun Kiina on vienyt sydämeni, huomaan yhä useammin miettiväni, millaista hyvää toimintaa voisin tuossa suuressa maassa mahdollisesti päästä edistämään, kun puolentoista vuoden päästä valmistun.

Suunnittelemiselle on vielä mukavasti aikaa, ja ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että lyhyt maisemanvaihdos ainakin kesäksi 2011 on itsestäänselvyys. En sitten tiedä, kuinka realistisia maaseuduille tai pieniin kyliin suuntautuvat ajatukseni ovat, mutta ainakin kiinnostavia, vaihtoehtoisia elämyksiä tarjoava WWOOF (World Wide Opportunities on Organic Farms) toimii jo ainakin jonkin verran Kiinassakin. Ehkä myös köyhemmissä kylissä kouluilla voisi olla kysyntää ulkomaalaisille englanninopettajille – ainakin sellaisille, joille palkaksi riittäisi ruoka, katto pään päälle ja avartunut maailmankuva. Yksi asia tuntuu olevan päivä päivältä selkeämmin mieleeni iskostunut: en halua olla missään tekemisissä liiketoiminnan kanssa, edistää kansainvälistä kauppaa tai olla mukana länsimaisen teollisuuden ryntäyksessä maahan, jossa monenlaiset vakavat ongelmat voi sivuuttaa kustannustehokkaasti olankohautuksella. Tosin vain aika näyttää, myynkö sieluni ensin väliaikaisesti rahalle Kiinaan pääsemistä vastaan, voidakseni myöhemmin kokeneempana tavoitella mieluisampia vaihtoehtoja.

Jos ja kun jossain vaiheessa alan perehtyä Kiinan tarjoamiin mahdollisuuksiin (humanistisesta näkökulmasta) syvemmin, pyrin kirjoittamaan havainnoistani myös täällä blogissa.

Tähän loppuun, muistutukseksi yltäkylläisyydestämme, liitän vielä lainauksia syksyn aikana lukemastani erinomaisesta, Lau Shaw’n kirjoittamasta Riksapoika-romaanista. Kyseessä on vanhaan Pekingiin sijoittuva kertomus nuoresta, Onnenpoika-nimisestä riksakulista, jonka taipaleelle irti kurjuudesta kova maailma jatkuvasti tiputtelee isoja kivenlohkareita. Kertojan yksityiskohtaiset havainnot Pekingin köyhälistön karusta arjesta ovat välillä värisyttäviä, ja suurin osa niistä on varmasti arkipäivää vielä miljoonille kiinalaisille tänäkin päivänä. Tällaiset kohdat saavat lukijan muistamaan paitsi omat etuoikeutensa, toivottavasti myös nykyajan ympäristötietoisessa ilmapiirissä kyseenalaistamaan osan monista ”välttämättömistä tarpeistaan” - jos ei sitä jostain syystä ole vieläkään, vuonna 2010, ymmärtänyt tehdä.

”Aitauksen sisällä, samassa pihassa, asui seitsemän tai kahdeksan perhettä, ja useimmilla niistä oli hallussaan ainoastaan yksi huone. Tuossa yhdessä huoneessa asui seitsemän, kahdeksan ihmistä, vanhoja ja nuoria. Jotkut miehistä olivat riksanvetäjiä, toiset katukaupustelijoita, poliiseja tai palvelijoita. Jokaisella oli työnsä, kukaan ei ollut joutilaana. Kaikki lapsetkin nostivat aamulla korin olalleen ja lähtivät hankkimaan riisiateriaansa, ja iltapäivisin he poimivat tuhkaläjistä pienimmät palamattomia hiilen kappaleita.”

”Kurjimpia olivat vanhukset ja naiset. Vanhuksilla ei ollut ruokaa eikä vaatteita. He makasivat kaiket päivät jääkylmillä tiilikivivuoteillaan odottaen laiskoina, että nuoret ansaitsisivat muutaman kuparikolikon ja toisivat ne illalla kotiinsa, jotta he saisivat juodakseen maljakollisen ohutta riisivelliä. Nuoret saattoivat ansaitakin työllään jotakin, mutta oli aivan yhtä todennäköistä, että he palasivat tyhjin käsin kotiin. Kun heidän kävi näin, olivat he vihaisia ja riidanhaluisia. Silloin noiden tyhjävatsaisten vanhusten ei auttanut muu kuin juoda kyyneleensä.”

”Ruumiinsa verhoksi [naiset] kietaisivat jonkin rikkinäisen vaateriekaleen. Syödäkseen he saattoivat saada vain kupillisen ohutta riisivelliä, ja kohdussaan heillä saattoi olla kuuden tai seitsemän kuukauden ikäinen lapsi. Heidän oli tehtävä työnsä ja tehtävä parhaansa, jotta kaikilla, vanhoilla ja nuorilla, oli tarpeeksi syötävää. Koko heidän ruumiinsa oli tavallisesti kipeä, ja tukkansa he menettivät jo ennen kolmeakymmentä ikävuottaan, mutta he eivät voineet levätä minuuttiakaan, ei sekuntiakaan. Sairastuttuaan he tavallisesti kuolivat, ja heidän ruumisarkkunsa ostoon oli kerättävä rahat almuina.”

Alkuperämaa tuntematon

Jotain tiesin minäkin ennen tarttumistani Elina Grundströmin kirjoittamaan ja Yrjö Tuunasen kuvittamaan kirjaan Alkuperämaa tuntematon (Tammi, 2002):

– Maailmassa on paljon varakkaita ja vaikutusvaltaisia (ulko)kiinalaisia liikemiehiä. Heidän joukkonsa luultavasti vain kasvaa tulevaisuudessa, etenkin kun kiinalaisen ei enää tarvitse olla edes ulkokiinalainen tehdäkseen törkeitä määriä rahaa.

– Erilaisten länteen vietävien tuotteiden halpatuotantoon liittyviä ihmisoikeusongelmia on erityisesti Aasiassa paljon: lapsityövoima, surkeat työolot, työntekijöiden ylipitkät työajat ja olemattomat oikeudet, jne. Koska useimmat länsimaalaiset ostavat esimerkiksi vaatteensa ja kenkänsä mieluummin halvalla kuin kalliilla, ei halpatuotannon ongelmiin ole yksinkertaista ratkaisua olemassa – onhan tarjonnan vastattava kysyntää.

Grundströmin teos kertoo ”kengistä, joihin ei ole merkitty alkuperämaata” (EU:ssa ei tuotteesta enää tarvitse käydä ilmi, mistä se on peräisin tai kuka sen on valmistanut). Enemmän tai vähemmän masentavista faktoista kertomisen ohella kirjoittaja käyttää kerronnan välineenä mielenkiintoisella tavalla kolmen yksilön tarinoita. Lukija saa tavata yltiövarakkaan taiwanilaisen tehtaanomistajan Jimmy Lienin sekä kaksi hänen Vietnamissa sijaitsevassa kenkätehtaassaan työskentelevää naista. 19-vuotias Nguyen Thi Hoa haikailee alkuahdistuksessaan jo takaisin maaseudulle perheensä ja ystäviensä pariin; tyytyväisempi, 32-vuotias Le Thi Huong haaveilee puolivakavissaan englannin kielen opinnoista.

Tarinoista heijastuu tehdastyöläisten arjen karu todellisuus: työnteko on raskasta, vapaapäiviä on vähän, työympäristö esimerkiksi liiman kanssa työskentelevillä on terveydelle haitallinen, eikä palkkataso missään vaiheessa mahdollistaisi perheen perustamista, vaikka se elämiseen riittääkin hyvin.

Silti Huong vaikuttaa tyytyväiseltä ja pitää työnantajaansa suorastaan hyväntekijänä: hän kertoo, että Lien jakaa juhlapäivinä bonuksia ja pyrkii varmistamaan sen, että töitä on tarjolla ympäri vuoden, kun toiset tehtaat pistävät työntekijöitään kylmästi palkattomalle vapaalle sesonkiaikojen ulkopuolella. Siitäkin huolimatta, että Huong ei työnsä vuoksi koskaan ehdi perehtymään englannin kielen opiskeluun, on hänen mielestään parempi tehdä loputtomat määrät pitkiä työpäiviä kuin olla täysin vailla työtä. Hän vaikuttaa tyytyväiseltä elämäänsä.

Nuori Hoa on pessimistisempi, sillä hän kaipaa kipeästi takaisin maaseudulle perheensä ja ystäviensä pariin. Kaupungissa pitää hänen mielestään tehdä liikaa työtä, eikä aikaa jää elämästä nauttimiselle tai tulevaisuuden miettimiselle. Ainoa tehdastyön hyvä puoli on se, että hän pystyy lähettämään perheelleen enemmän rahaa kuin koko muu perhe pystyy itse ansaitsemaan.

Yli kahdeksan vuotta sitten kirjoitetun kirjan tiedot saattavat joiltain osin olla faktoja etsivälle jo hieman vanhentuneita, mutta sen tarjoamat viipaleet ihmismielen piirteistä ovat ajattomia. Rahan merkitys nykymaailmassa on käsittämättömän suuri, mutta myös köyhä ja ylityöllistetty voi nauttia elämästään. Toiset nauttivat rahan tuomista iloista uhraamatta ajatustakaan sille, että lännen rikkaus on rakennettu osittain kolmatta maailmaa hyväksikäyttäen. Silti on myös olemassa varakkaita ihmisiä, joilla on omatunto ja jotka yrittävät vaurastumisen ohella käyttää vaikutusvaltaansa oikeudenmukaisemman maailman luomiseksi. Alla oleva, Kiinan avautumista maailmankaupalle kommentoiva lainaus tiivistää kuitenkin oleellisen: todellinen läpimurto kohti parempaa maailmaa ei taida olla kovin realistinen:

”Myös suomalaiset yritykset ovat suurin joukoin menossa maailmankaupalle avautuvaan Kiinaan. Suomalaiset yritykset ja myös Suomen valtio vientiä edistäessään ovat hiljaisesti hyväksyneet sen, ettei Kiinassa ole vapaata ay-liikettä. Investoinnit eivät suuntaudu Kiinaan sen ihmisoikeustilanteesta huolimatta, vaan juuri sen vuoksi. Työvoima on hiljaista ja halpaa.”

Teos sai minut pohtimaan, olisiko tiukasta opiskelijabudjetista huolimatta aika alkaa tosissaan pyrkiä ennen hankintaa selvittämään, mistä jokin vaate tai oikeastaan ihan mikä tahansa muukin tavara on peräisin? Mielikuvat lännen ryntäämisestä Aasiaan halvan tuotannon ja suurempien voittojen perässä herättivät mielessäni myös kysymyksen: jos minulle jonakin päivänä tarjoutuu mahdollisuus työpaikkaan kiinan kielen taitoni ansiosta, haluanko oikeastaan olla missään tekemisissä teollisuuden tai kylmän bisneksen kanssa?