Uneventful Yet Eventful

Lauantai osoitti, ettei Pekingissä tarvitse nähdä minkäänlaista spektaakkelia viettääkseen hienon ja mielenkiintoisen päivän - pelkkä kävelyretki kaupungin ytimessä voi tarjota etsivälle monia pieniä elämyksiä, kunhan uskaltautuu pienemmille kujille ja muistaa katsella ympärilleen.

Aamulla suuntasin Pekingin lentokentälle tapaamaan Suomesta saapunutta entistä kiinan kielen opettajaani. Hän toi tullessaan ihastuttavan paketin tyttöystäväni lähettämiä tavaroita, joita olen kaivannut. Geisha-suklaa ja Fazerin sininen maistuivat jo parin kuukauden tauon jälkeen uskomattoman hyvältä, eikä niistä ole enää kuin käärepaperit jäljellä.

Odotellessani opettajaani eräs keski-ikää lähestyvä kiinalainen nainen alkoi jutella minulle. Hän odotti suuren kukkakimpun kanssa Ruotsista saapuvaa, internetissä tapaamaansa miestä. Nainen kertoi meikanneensa tuota päivää varten ensimmäistä kertaa elämässään, ja meikkikerros olikin vaikuttava. Lisäksi hän ällistytti minut kertomalla hyvin rehellisesti, kuinka rumalta Tukholma hänen mielestään näyttää valokuvissa.

Verrattain melko tyyriiseen 25 RMB:n hintaan sain lentoasemalta komean kyydin express-junalla keskustaan Dongzhimen-asemalle, mistä jatkoin matkaani kävellen kohti kuuluisaa Wangfujing-ostoskatua (王府井), jonka kirjakaupoista tarkoitukseni oli löytää herttaista, kiinankielistä lastenkirjallisuutta tuomaan vaihtelua tyttöystäväni kieliopintoihin. Löysinkin jokusen oikein herttaisen kirjan, joiden hinta ei juuri päätä huimannut: sain kolme kirjaa noin viidellä eurolla.

Päiväni kohokohta oli kuitenkin itse matka ostoskadulle. Ohitettuani toista kehätietä (Second Ring Road) reunustavat korkeat ja modernit rakennukset päädyin pienemmille kaduille ja kujille, joissa saa nähdä enemmän todellista Pekingiä - rakennukset ovatkin yhtäkkiä yksikerroksisia ja rappeutuneen näköisiä, eikä ihmisten yllä ole enää niin usein kalliin näköisiä pukuja. Kaikennäköisiä pieniä kauppoja ja ravintoloita oli mielenkiintoista tarkastella: eräskin "liike" oli pinta-alaltaan alle kahden neliömetrin kokoinen, lattialla lojui vain pieni jakkara ja seinillä roikkui erinäisiä huolto- ja korjaustarvikkeita. Vaatekaupat kauppasivat enimmäkseen lastenvaatteita, mutta toiset kauppasivat enemmän "merkkituotteita". Vähän väliä sieraimiini kantautui herkullisia tuoksuja kojuista, joiden myymistä ruokalajeista minulla ei ollut aavistustakaan. Puolen tunnin kävelymatkan jälkeen löysin vielä viehättävän pienen puiston, jossa söin eväitäni seuraten samalla, kuinka paikalliset vanhukset puuhailivat harrastustensa tai kuntoilun parissa.

Wangfujinille saavuttuani seuraani alkoi odotetusti liittyä sujuvahkoa englantia puhuvia kiinalaisnuoria, joille jouduin valehtelemaan, etten ole kiinnostunut taiteesta tai etten pidä kiinalaisesta teestä (kyseessä on tyypillinen ilmiö yrittää saada länsimaalaisista irti helppoa rahaa - kirjoitan aiheesta lisää myöhemmin).

Vierailu ostoskadun eteläpäässä sijaitsevassa jättimäinessä kirjakaupassa (王府井书店) oli myös erittäin mielenkiintoinen kokemus - eikä ainoastaan sen suuruuden ja kattavuuden vuoksi. Hyllyjen väleissä kymmenet ja taas kymmenet kiinalaiset seisoivat tyytyväisinä kirja kädessä lueskellen, lastenkirjaosastolla tunnelma taas oli kuin lastentarhassa: äidit tai isät lukivat kirjoja ääneen lasten seuratessa tarkkaavaisina. Suurin yllätys minulle oli kuitenkin kirjakaupassa nukkuneiden ihmisten määrä ja se, että kaikki tämä tuntuu olevan yleisesti hyväksyttyä, jopa tavallista. En voisi kuvitellakaan näkeväni mitään vastaavaa esimerkiksi Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa: jos menisin sinne lukemaan tai nukkumaan, minut varmaan heitettäisiin tuota pikaa ulos.

(ei aihetta)

Kolmas työviikkoni on nyt päättynyt, ja olen hiljalleen alkanut päästä irti työhön liittyvästä stressistä ja jännityksestä. Pienten lasten opettamisessa olen havainnut, että asiat on parasta ottaa päivä kerrallaan, sillä koskaan ei voi tietää millainen oppitunti on luvassa. Päivästä ja kellonajasta riippuen lapset saattavat käyttäytyä kuin enkelit ja kuunnella tarkkaan kaikkea mitä puhun (osa tietenkin ymmärtää enemmän kuin muut) tai vaihtoehtoisesti huutaa ja tapella keskenään kuin pienet apinat. Yritän olla ottamatta kaoottisia tunteja liian vakavasti, sillä en halua enää lisää harmaita hiuksia. Lapsilla on kuitenkin ilahduttava taipumus kiintyä opettajiinsa, joten pieni pyrähdys koulun käytävällä välitunnin aikana johtaa siihen, että kimpussani on lauma iloisia pikku takiaisia kyselemässä juttuja kiinaksi. Jaan lisäksi ison toimistotilan kolmentoista nuoren ja viehättävästi hymyilevän kiinalaisopettajattaren kanssa, joten stressaavan tunnin jälkeen on mukava palata omalle paikalleni kirjoittelemaan vaikkapa blogitekstejä.

Olen saanut huomata, että työpaikkani kaukaisesta sijainnista huolimatta olen päätynyt jonkinlaiseen unelmien kouluun. Työtoverini kertovat minulle vähän väliä tarinoita entisistä työpaikoistaan Kiinassa - useimmiten heillä on jotakin hyvin negatiivista kerrottavaa. Erään koulun rikas tyrannivaltiatar kohteli kiinalaisia työntekijöitään niin huonosti, että moni heistä murtui ja joutui etsimään itselleen uuden työpaikan, jossa saisi edes inhimillistä kohtelua. Ulkomaalaiset opettajat saavat kuitenkin kuulemani mukaan täällä loistavaa kohtelua koulussa kuin koulussa; siitä huomaa, kuinka valtavan suuri tarve täällä on opettajille, jotka oikeasti osaavat puhua sujuvasti englantia.

Työpaikallani jokaista työntekijää kohdellaan hyvin - kansalaisuuteen katsomatta. Asuminen on edullista (ellei jopa "ilmaista") ja asuntola erittäin korkeatasoinen, ruoka on monipuolista, herkullista ja tietenkin edullista. Työntekijöistä pidetään huolta: liikuntamahdollisuudet ovat kattavat, kampukselta löytyy pieni ja edullinen kauppa, kampuksen tarkoin vartioitujen porttien takana odottaa pimeiden taksien armeija valmiina viemään ihmiset minne hyvänsä rentoutumaan. Harjoittelijan palkkani on pieni, mutta menot ovat täällä sitäkin pienemmät - palaan kesällä Suomeen ison setelitukun kanssa, ellen pian innostu törsäämään oikein tunteella!

Kaiken tämän lisäksi koulun omistajat tekevät vielä paljon hyväntekeväisyystyötä, joka on kuulemani mukaan erittäin harvinainen ilmiö Kiinassa. Tunnen olevani hyvissä käsissä, vaikka villit lapset välillä tekevätkin kaikkensa murtaakseen minut.

Hello Sir, Toshiba!

Olen aina kuvitellut kiinalaisen suurkaupungin paikkana, jossa kaduilla on niin paljon ihmisiä, että niitä tunkee kainaloiden alta ja jalkojen välistä joka paikassa. Erinäisiä ruuhka-ajan bussi- ja metromatkoja lukuun ottamatta kokemukseni ovat maan pääkaupungissa kuitenkin olleet täysin päinvastaisia. Pekingin keskustassa saa kaduilla useimmiten kävellä rauhassa haluamaansa tahtiin ilman, että tarvitsee väistellä ihmisiä tai pyydellä jatkuvasti anteeksi törmäilyjään. Tämä selittyy ainakin osittain eri kaupunkien väestötiheyksiä vertailemalla. Luvut paljastavat, ettei Pekingissä pitäisikään olla kovin paha tungos esimerkiksi kotikaupunkiini Tampereeseen verrattuna, muista Aasian suurkaupungeista puhumattakaan:

Väestötiheys (asukasta/km2)

Tampere 399
Peking 888
Shanghai 2603
Tokio 6993
Soul 17219

Viime viikonloppuna löysin kuitenkin viimein Pekingistäkin paikan, jonka kiireisyys vastasi alkuperäisiä odotuksiani. Kuuluisa tietotekniikkakeskus Zhongguancun (中关村) toi mieleeni hankalasti kääntyvän kiinan kielen adjektiivin 热闹 (sanakirja tarjoaa käännökset 'bustling with noise and excitement' ja 'lively', mutta tuskinpa sanan todellisen merkityksen kaltaiseen tilanteeseen ainakaan Suomessa päätyy): sieltä Kiinan (tai ainakin Pekingin) nouseva ja kasvava keskiluokka hakee tarvitsemansa elektroniikan, eikä kukaan sinne eksyvä poistu tyhjin käsin - kuten en poistunut myöskään minä eikä kumpikaan seuralaisistani.

Valikoima paikan päällä on vaikuttava, eikä mikään ihme: valtaosa maailman huippuelektroniikasta valmistetaan tätä nykyä Kiinassa, ja kiinalaiset pääsevät siten nauttimaan uusista tuotteista tai malleista ensimmäisten joukossa. Paikkaa jalan lähestyessämme oli mielenkiintoista huomata, kuinka satojen tuhansien eurojen edestä tietokoneita ja muuta elektroniikkaa varastoitiin huolimattoman näköisesti todella rupuisiin varastorakennuksiin.

Kulutusparatiisissa lähes jokaisen kaupan edessä odotti lukuisia myyntimiehiä tai -naisia houkuttelemassa asiakkaita tiloihinsa. Myyntipuheet eivät olleet kovin vakuuttavia, sillä tuskin kukaan osasi puhua englantia: suurin osa tyytyi osoittelemaan tuotteitaan leveä hymy kasvoillaan, toisilta taas irtosi repliikkejä kuten "Hey Sir, Toshiba!", "Hello Sir, come here!" tai oma suosikkini, jonka viettelevää kutsua oli lähes mahdoton vastustaa: lyhyt ja ytimekäs "Computer!"

Tarkoitukseni ei ollut alunperin ostaa mitään - lähdin vain työtoveripariskunnan seuraksi ihmettelemään kuuluisaa paikkaa, jonka jokainen tietokoneen käyttäjä täällä tuntee. Jossain vaiheessa elektroniset taskusanakirjat alkoivat kuitenkin poltella houkuttelevasti mielessäni, ja päädyin pitkän kiertelyn, hintavertailun ja peitellyn kiinnostuksen jälkeen hankkimaan 520 kuain hintaan erittäin näppärän, Ozing-merkkisen mallin (raporttia käyttökokemuksista tiedossa keväämmällä).

Oli hienoa myös päästä seuraamaan naispuolista kiinalaista mestaritinkaajaa tositoimissa - ilman häntä olisin saanut pulittaa laitteesta huomattavasti enemmän. Ostoksille Zhongguancuniin ei kuulemma kannata lähteä ilman kiinalaista ystävää, vaikka tuotteiden "alkuperäiset" hinnat saattavatkin monista länsimaalaisista tuntua edullisilta.

Ylipakkaamisen luvattu maa

Suomessa olen jo vuosien ajan ostaessani valinnut tuotteita, joiden pakkaukseen käytettävä materiaali voidaan kierrättää: ostan hillot lasipurkissa, vaikka ison muovisen saisikin edullisemmin; käytän paperiin pakattua palasaippuaa muovipurkissa tulevan nestesaippuan sijaan (vaikka se olisikin "niin ihanan kätevä") - listaa voisi jatkaa loputtomiin. Uudelleen täytettävissä pakkauksissa voi tätä nykyä ostaa jo yllättävän monia päivittäisessä elämässä tarvittavia tuotteita, kunhan vain vaivautuu etsimään.

Kiinassa sitävastoin olen törmännyt harmilliseen ilmiöön - räikeään tavaran ylipakkaamiseen. Erityisesti mikä tahansa syötäväksi kelpaava tuntuu olevan pakattu vähintään yhteen ylimääräiseen, tarpeettomalta tuntuvaan muovikerrokseen. Kuvittele, että ostaisit pussillisen sämpylöitä - pussin avattuasi jokainen sämpylä olisikin pakattu vielä omaan muoviinsa. Sama juttu Jaffa-keksien kanssa, jokaisella keksillä oma pakkauksensa. Pringles-purkinkin sisältä löytyisi ulos vedettävä muovirakenne, jottei kättä suotta tarvitsisi työntää purkkiin.

Kieltämättä hieman lapsellisen, mutta kuitenkin erittäin informatiivisen China's Green Beat -sarjan videossa "Excessive Packaging" asiaa tutkitaan lyhyesti. Sen mukaan jopa 20 prosenttia Pekingin vuosittaisesta jätekuormasta muodostuu tarpeettomasta pakkausmateriaalista. Ohjelma löytää nopeasti ainakin kaksi syytä ylipakkaamiselle. Ensinnäkin, mikäli kuluttaja ei jaksa syödä kerralla koko pussillista vaikkapa pähkinöitä, ei hänen tarvitse murehtia loppujen pilaantumisesta, jos iso pähkinäpussi on jaettu useisiin pienempiin pusseihin (anteeksi kyynisyyteni, mutta tässä vaiheessa kaikki voisivat huokaista yhteen ääneen: "voi, miten kätevää!"). Toiseksi, kiinalaisen kulttuurin ominaispiirteisiin lukeutuu komeiden ja kauniisti pakattujen lahjojen antaminen, mikä sitten näkyy myös kulutustavaroiden pakkaamisessa. Vaatimattomaan kääreeseen pakatun lahjan antamisessa piilee riski kasvojen menettämisestä (丢面子).

Ongelmaa ei varmasti onnistuta Kiinassa ratkaisemaan yhdessä yössä - kokemus osoittaa, että kun ihmiset ovat tottuneet johonkin vaivattomaan ja kätevään (oli kyse sitten omasta autosta tai yksittäispakatuista kekseistä), siitä on vaikea päästää irti ilman todella painavaa syytä. Tosin jokaiselle maapallon asukille pitäisi tänä päivänä olla itsestään selvää, että todella painava syy on olemassa. 1300-miljoonapäisen, kulutusvoimaansa kasvattavan kansan tottumuksien muuttaminen ei tapahdu nopeasti. Turha sitä on kiinalaisilta ruveta vaatimaankaan pelkästään maan valtavaan väkilukuun vedoten (mikä tuntuu olevan monille viisaille suosittu tekosyy olla itse välittämättä omista valinnoistaan), sillä kehittyneiden länsimaiden tarjoama esimerkki ei ainakaan vielä ole erityisen vakuuttava.

Sotamuseo

Ensimmäinen työviikkoni opettajana sujui yllättävän hyvin ottaen huomioon, että olen alalla täysin kokematon. Pekingissä pääseekin kuulemma aika pitkälle pelkästään hyvällä englannin kielen taidolla; itsellenikin on jo ehtinyt tarjoutua viikonlopputyö opettamisen parissa, mutta kieltäydyin siitä kohteliaasti. Tavallinen viisipäiväinen viikko nimittäin pitää minut visusti täällä kampuksella, ja haluan olla viikonloppuisin vapaa tutustumaan Pekingin tarjontaan. Lauantaina suuntasin työkavereideni suosittelemaan, Pekingissä sijaitsevaan sotamuseoon (军事博物馆).

Kokemus oli vähän samantyylinen kuin aikaisemmin Kielletyssä kaupungissa: sanat "valtava" ja "kattava" tulevat ensimmäisinä mieleen. Vietin museossa lähes neljä tuntia, enkä enää jaksanut keskittyä kunnolla kolmannessa ja neljännessä kerroksessa, vaan käytännössä juoksin ne läpi ja suuntasin nälkäisenä ulos ostamaan katumyyjiltä herkullista purtavaa.

Ennen väsähtämistäni ehdin kuitenkin nähdä paljon kaikenlaista mielenkiintoista, ja innokas lapsi sisälläni heräsi hetkeksi henkiin. Museosta löytyy kaikkea mahdollista, mitä ikinä Kiinan historian eri aikojen merkittäviin taisteluihin voi liittyä: satoja valokuvia merkkihenkilöistä ja kuuluisista paikoista/tapahtumista, kirjoituksia, karttoja, jättimäisiä maalauksia (ei liene yllätys, että monet kuvaavat itse suurta ruorimiestä kansansa parissa), patsaita, aseita ja sotilasasuja, tankkeja, lentokoneita, laivoja...




Sodasta ja taisteluista piittaamattomalle löytyy yhden kerroksen näyttelytilasta (ainakin tällä hetkellä) upeiden maalauksien kokoelma. Suuri osa maalauksista edustaa perinteistä kiinalaista maisemamaalausta, mutta myös tavallisten ihmisten elämää kuvaavia, kauniita töitä oli paljon näytillä. Ylimmissä kerroksissa voi käydä äimistelemässä paria terrakottasotilasta hevosineen (jos ei jaksa lähteä Xi'aniin saakka) sekä kiinalaisten sotilasjohtajien ulkomaalaisilta vertaisiltaan vastaanottamia lahjoja mantereittain jaoteltuina.



Jostain syystä pääsin museoon sisään ilmaiseksi, mutta kannattaa varautua pulittamaan lipusta 10 - 20 RMB. Jos minulla olisi enemmän aikaa ja viikonloppuja, kävisin siellä mielelläni uudemmankin kerran, mutta uskoisin, että seuraavana viikonloppuna haluan taas tehdä jotain aivan muuta. Peking on siitä hieno paikka, että joka paikassa ei millään pysty käymään, ja niissäkin paikoissa, joissa on käynyt, haluaisi jossain vaiheessa päästä vierailemaan uudelleen. Mukavan päivän onnistuu myös viettämään todella edullisesti, mikäli onnistuu löytämään edullista purtavaa ja kärsivällisyys riittää taksilla heilumisen sijaan matkustamiseen sardiinina sardiinipurkissa, eli bussilla ja/tai metrolla.

Osta halpa leffa!

Elokuvien ystävänä opin nopeasti Pekingissä, että täällä kannattaa suosiolla tyytyä piraattiversioihin - etenkin jos haluaa nähdä muutakin kuin viimeisimpiä uutuuksia. Suomessa en koskaan valitsisi piraattikopioita tai latailisi elokuvia ilmaiseksi netistä, sillä olen viime vuosina joutunut seuraamaan aitiopaikalta erään videovuokraamon syöksylaskua. Kiinassa ajatukseni piratismista ovat kuitenkin toisenlaiset, ja olen sen myötä oppinut myös sen, että jokaista asiaa tulisi tarkastella omassa kontekstissaan siten, että ottaa huomioon mahdollisimman monta tekijää.

Epäaitoja tallenteita myyviä kauppoja löytyy täältä pilvin pimein. Hinnat ovat luonnollisesti edullisia: halvimmat elokuvat maksavat noin 7 RMB eli alle euron. Ostin eräästä pikkukaupasta muutaman elokuvan (yllättävän monen takakannesta löytyi Constantine-elokuvan juonikuvaus ja tekaistut tekijätiedot), joista yksi ei kuitenkaan suostunut toimimaan tietokoneessani. Dvd:n aluekoodista ei ilmeisesti tarvitse välittää - veikkaan, että leffat ovat aluekoodittomia - mutta Kiinan ulkopuolelta tuodun kannettavan ei kannata odottaa tunnistavan ihan jokaista levyä.

Koska videovuokraus on ainakin Pekingissä täysin tuntematon käsite, ei ole yllätys, että tällaisia liikkeitä on niin paljon. Hollywood on luonnollisesti hyvin tietoinen tilanteesta. Studiot ovatkin suunnanneet Kiinaan päin älähdyksiä, mutta ne kaikuvat kuuroille korville. Jos studiot saisivat päättää, minkä verran kiinalaiset joutuisivat elokuvaviihteestään maksamaan, ei läheskään yhtä monella enää olisi varaa tähän elämän pieneen ylellisyyteen. Televisiosta elokuvia toki tulisi edelleen, tosin mainoskatkojen pituus taitaa kaksinkertaistaa parhaaseen katseluaikaan esitettävän tv-elokuvan keston.

Onko sitten yllätys, ettei Kiinan hallitus lupauksistaan huolimatta oikeasti pyri millään tavalla estämään elokuvien luvatonta kopiointia ja myyntiä? (Ilmiö on vielä räikeämpi musiikin puolella: musiikin ystävä voi halutessaan ostaa 20 kuailla yhdelle levylle pakattuna jopa kymmeniä suosikkiyhtyeensä tai -artistinsa albumeita.) Hallitus haluaa pitää valtavan suuren kansansa tyytyväisenä, eikä sille tulisi mieleenkään noin vain ilmoittaa sadoille miljoonille ihmisille, että anteeksi vain, ette voi enää viihdyttää itseänne ellette hanki parempipalkkaista työtä.

Jos vaa'an toisella puolella painaa tavallinen kiinalainen työtä tekevä ihminen ja toisella puolella jättimäinen amerikkalainen elokuvastudio, olen ainakin toistaiseksi itse työmiehen puolella - sanoivat periaatteeni Suomen maaperällä mitä hyvänsä.

Kulttuurieroja: Vol. 1

Viime päivien aikana työpaikkani henkilökunta on palannut arkeen ja kevätlukukausi on alkanut lumisateen saattelemana. Kotoisasta lumipeitteestä nauttiessani olen kohdannut erinäisiä pieniä, mutta mielenkiintoisia kulttuurieroja Kiinan ja Suomen välillä.

Suhteellisen normaalipainoinen, talven aikana kuitenkin muutaman lisäkilon vyötärölleen kerännyt länsimaalainen työtoverini sai ensimmäisenä lomanjälkeisenä työpäivänään kuulla neljätoista kertaa kiinalaisilta työtovereiltaan, että hän on lihava. Kiinalaisille on täysin luonnollista sanoa asiasta suoraan, eikä kommentista pitäisi loukkaantua: se on merkki siitä, että "lihava" henkilö on kommentoijan läheinen ystävä ja että hän on selvästi viettänyt antoisan loman ja syönyt erittäin hyvin. Tästä huolimatta ei liene yllätys, että kollegani tuli kuulemastaan hieman surulliseksi.

Ystävänpäivä tuli ja meni, enkä osannut lainkaan arvata, että se on Kiinassa niin iso juttu. Sain viettää illan yksin asunnossani, sillä täällä pariskunnat hempeilevät ystävänpäivänä turhia säästelemättä. Feminismi tuntuu olevan täällä päin täysin vieras käsite, ja siksi ystävien seuraa oli tuona iltana erittäin vaikea löytää: jokainen tyttöystävä odotti miehensä hemmottelevan hänet piloille vain ja ainoastaan sukupuoleensa vedoten. Kuulin jopa, että eräs kiinalaisnainen oli haukkunut miesystävänsä pystyyn kuultuaan kämppiksensä saamista suklaista, kukista, ravintolaillallisesta ja punaviinistä. Toki vastaavia odotuksia on varmasti myös monilla suomalaisnaisilla, mutta en usko, että Suomessa ystävänpäiväodotukset ovat keskimäärin ihan yhtä korkealla.

Olen nyt opettanut pienille kiinalaislapsille kahden päivän ajan englantia ja matematiikkaa. Muistan, kuinka peruskoulun alemmilla luokilla oli yleensä ihailtavaa olla huonokäytöksinen ja jopa lentää luokasta ulos: siten sai paljon huomiota ja välitunnilla oli välittömästi kovan pojan maineessa. Kiinassa tilanne näyttää vielä olevan päinvastainen. Ensimmäisellä tunnillani, kyllästyttyäni erään huomionkipeän pojan elämöintiin, pistin hänet häpeämään nurkkaan. Siten sain muutkin oppilaat pitkäksi aikaa hiljaiseksi. Kymmenen minuutin häpeämisen jälkeen annoin pojan palata paikalleen, eikä hän enää tunnin jälkipuoliskolla aiheuttanut pienintäkään häiriötä. Tällaista Suomessakin oli ennen, ja on yllättävää nähdä, kuinka toisessa kulttuurissa asiat tehdään vielä vanhaan malliin. Olen melko varma, että saisin vaikka piiskata lasten sormia karttakepillä vailla pelkoa minkäänlaisista varoituksista. Jos siis haluaisin.

En halua mainita työpaikkani nimeä, mutta voin paljastaa sen verran, että täällä kasvatetaan maailman markkinoille "uusia lahjakkuuksia". Välillä minun käy sääliksi pieniä lapsia, joiden vanhemmat odottavat lapsiltaan loistosuorituksia jo lastentarhaiässä. Itse olen onnellinen, että sain tehdä lapsena mitä tykkäsin ja valita itse harrastukseni sen sijaan, että minusta olisi yritetty takoa huippupianistia tai -jalkapalloilijaa. Eräällä herttaisella oppilaallani on paha änkytysongelma. Tapasin tänään hänen äitinsä, ja hän kertoi, että pojalle opetetaan kotona isän toimesta hollannin kieltä äidin puhuessa hänen kanssaan kiinaa. Lauantaisin kotona puhutaan pelkästään englantia, jotta poika oppisi vielä kolmannenkin kielen heti nuorella iällä. Vanhemmat ovat myös suunnitelleet ilmoittavansa poikansa jonkinlaiseen draamakouluun, jotta hän oppisi vielä näyttelemäänkin. En tiedä, millaisin keinoin änkyttäminen voidaan parantaa, mutta jokin sanoo, että tällä poikaparalla on pian liian monta rautaa tulessa.

Tuntuu jännältä törmätä päivittäin uudenlaisiin, pienempiin tai suurempiin kulttuurien välisiin eroihin. Tunnen nyt olevani antoisassa ympäristössä, ja heinäkuussa kotiin palattuani voin viimein todeta päässeeni hyvään alkuun kiinalaisen kulttuurin tuntemisessa.