Koulunkäynnistä I

Lapsuus suomalaisessa pikkukaupungissa tuntuu nyt jälkikäteen ajateltuna melko leppoisalta: koulussa oltiin maksimissaan kuusi tuntia päivässä, yläasteelta eteenpäin joskus ehkä kahdeksan tuntia. Koulun jälkeen oli reilusti aikaa vapaa-ajan harrastuksille silloinkin, kun läksyjä oli tavallista enemmän. Kesäloma oli aina ihanan pitkä, ja säästöjä hamuavan oli mahdollista tehdä pari kuukautta töitä. Lisäksi lukuvuoden aikana sai pitää useamman lyhyemmän paussin.

Opetin Pekingissä pääasiassa varakkaista tai ulkomaalaisista perheistä tulevia lapsia. Osan vanhemmat ovat menestyviä liikemiehiä, toisten vanhemmat filmitähtiä, poliitikkoja tai armeijan isoja kihoja. Lukuvuosimaksut ovat tuossa koulussa suhteellisen korkeat, eikä lasten vanhemmille koskaan saanut paljastaa esimerkiksi sitä, että olen koululle halpa suomalainen harjoittelija enkä kokenut, englantia äidinkielenään puhuva, ihan oikea opettaja.

Vaikka koulun lapset ovat etuoikeutettuja, ei heillä kuitenkaan ole välttämättä kovin helppo lapsuus. Suurin osa heistä saa nähdä kiireiset vanhempansa vain viikonloppuisin, jos edes silloinkaan: jokaisena perjantaina sain huomata, kuinka kourallinen pahantuulisia lapsia jäi viettämään viikonloppua hiljaiselle kampukselle; erään lapsen isä oli tehnyt lapsensa opettajan kanssa sopimuksen, jonka mukaan lapsella ei olisi mitään asiaa viikonloppuisin kotiin, mikäli hän ei käyttäydy kouluviikon aikana kunnolla. Uhkaus taisi tepsiä, sillä kyseinen poika ei koskaan aiheuttanut suuria ongelmia ainakaan minun tunneillani, vaikka vielä saapumistani edeltävänä lukukautena hänellä oli tapana nousta kesken tunnin seisomaan, laskea housunsa alas ja esitellä pientä ylpeyttään.

Koulupäivät olivat todella pitkiä, minkä vuoksi minun kävi usein sääliksi sekä lapsia että heidän opettajiaan – kummankin osapuolen arki näytti olevan yhtä työtä, kun taas ulkomaalaiset opettajat saivat unohtaa työasiat kun kello löi 18. Koulupäivä alkoi puoli kahdeksalta; neljä oppituntia myöhemmin alkoi kahden ja puolen tunnin lounastauko. Iltapäivällä oppitunteja oli kolme tai neljä ennen päivällistä, jonka jälkeen saatettiin tehdä vielä monta tuntia läksyjä ohjatusti luokkahuoneissa. Minulla oli keskiviikkoiltaisin koulun tarjoama kiinan tunti; sen päätyttyä puoli yhdeksältä monet luokkahuoneet olivat vielä täynnä alle 10-vuotiaita lapsia.

Kiinalaisen lapsen – rikkaankin – raskaan lapsuuden selittää osaltaan maan valtaisa väkiluku: kilpailu peruskoulun jälkeisistä opiskelupaikoista on äärimmäisen kova. Se näkyy myös vanhempien odotuksissa, ja monet vanhemmat tekevätkin vaatimuksensa ainoalle lapselleen ja heidän opettajilleen hyvin selväksi. Pitäisi yltää aina parempaan kuin muut. Tapaamieni vanhempien ja kuulemieni kokemusten perusteella kaupunkilaislasten vanhempien keskuudessa vallitsee jonkinlainen epärealistinen ”tietenkin minun lapseni on lahjakas” -mentaliteetti. Kun ”tärkeän” perheen lapsi ei opi halutun nopeasti, löytyy vika helpoiten opettajista. Vanhemmat saattavat silloin täysin sokeasti siirtää rahansa ja lapsensa uuteen, "parempaan" kouluun, jossa lapsi joutuu aloittamaan taas alusta, outojen luokkakavereiden ja vielä oudompien opettajien kanssa. Vaihtamalla paranee?

Olisiko maaseudun lapsilla yhtään helpompaa...