Pekingissä on arviolta 66 000 ihan oikeaa taksia, mutta suurin osa omista taksimatkoistani on ollut pimeitä kyytejä - työpaikkani portin kupeessa odottaa päiväsaikaan kellonajasta riippumatta kymmenkunta autoa. Kyyti lähimmälle keskustaan johtavan bussilinjan pysäkille tai sieltä takaisin maksaa 10 RMB; kova tinkaaja pääsee tarvittaessa kolmellakympillä hieman kauempana sijaitsevalle viitoslinjan metroasemalle.
Pimeään taksiin ei aina kannata luottaa - jos liikut yksin oudolla alueella ja päämäärästäsi tai reitistä on pienintäkään epäselvyyttä, suosittelen, että odotat ihan oikean taksin osumista paikalle: odotus on harvoin pitkä, ja huijauksen riski on huomattavasti alhaisempi. Oman asuinalueen lähellä onkin sitten hienompi värvätä kuljettajia, kun heidän kasvonsa ovat ehtineet käydä tutuiksi ja matkapuhelimen muistista löytyy jo useamman kuin yhden Wang-kuljettajan numero, johon ei kuitenkaan ole koskaan uskaltanut soittaa.
Tutut kuljettajat tietävät, että minä olen se ulkomaalainen, joka kulkee lyhyemmän matkan taksilla ja jatkaa sieltä matkan epämukavuudesta ja hitaudesta piittaamatta bussilla kohti keskustaa, kun taas monet muut asiakkaat ottavat mieluiten taksin pidemmälle voidakseen jatkaa matkaansa kätevämmin ja nopeammin metrolla. He pitävät minua varmasti nuukana (ulkomaalaisilla kun pitäisi rahaa riittää), vaikka oikeasti yritän ottaa täälläkin ympäristön huomioon ja käyttää mahdollisimman paljon julkisia kulkuvälineitä.
Palatessani keskustasta on ilahduttavaa nähdä, kuinka laowain naaman bongannut tuttu kuljettaja säntää bussini perään ja oven avauduttua päihittää kaikki kilpailijansa toistamalla voitonriemuisesti työpaikkani nimeä.
Pimeän taksin kuljettaja ei koskaan haaskaa aikaa, joten kannattaa kiinnittää turvavyö, mikäli auto on sellaisella varustettu. Olen kokenut lukuisia riemastuttavan jännittäviä hetkiä taksien kyydissä, ja kuitenkin saan aina outoja katseita kiinnittäessäni (tai etsiessäni) turvavyötä. Pimeiden taksien kyydissä olen myös oppinut, kuinka täällä päin kannattaa käyttäytyä liikenteessä, mikäli haluaa päästä eteenpäin. Alla jokunen perusasia:
- Jos polkupyöräkaistalla ei ole autoja, pääsee sitä pitkin ruuhka-aikaan hienosti jonon ohi.
- Näkyvyydeltään huonon risteyksen läpi kaahatessa riittää, että varoittaa muita lähestymisestään esimerkiksi tööttäämällä taukoamatta tai illan pimeydessä vilkuttamalla valojaan.
- Vaikka toinen auto olisi kääntymässä vastakkaisesta suunnasta samalle tielle kuin sinä, se kyllä väistää koostaan riippumatta, joten kiilaa vain rohkeasti eteen.
- Punaisen valon todellinen väri on täysin tulkinnanvarainen, jalankulkijat pitävät itsestään huolen.
- Älä odota vasemmalle kääntyessäsi sopivaa hetkeä, vaan koukkaa rohkeasti vastaantulijoiden eteen - he hiljentävät varmasti tai vaihtavat nopeasti kaistaa.
Taksikuskit ovat olleet myös kielitaitoni kehityksen suhteen tärkeässä roolissa, sillä he ovat tavallisesti erittäin uteliaita ulkomaalaisen asiakkaan asioista – ulkomaalainen tuo selvästi mukavaa vaihtelua heidän päiviinsä. Kansalaisuuteni (harva tietää, missä Suomi sijaitsee) ohella useimmat heidän esittämänsä kysymykset liittyvät Kiinaan tulooni – siihen, olenko opiskelija vaiko töissä, paljonko tienaan ja kuinka kauan olen ollut Kiinassa. Myös mielipiteitäni kiinalaisia naisia kohtaan pidetään erityisen kiinnostavina, samoin kuin ajatuksiani kiinalaisesta ruoasta. Osa kuljettajista puhuu todella vahvalla Pekingin murteella, mutta toisinaan onnistun käymään heidän kanssaan pitkiäkin keskusteluja.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihmiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihmiset. Näytä kaikki tekstit
tiistai 7. heinäkuuta 2009
perjantai 3. heinäkuuta 2009
Kulttuurieroja, Vol. 2
Tässä satunnaisia ajatuksia, joita olen koonnut viimeisten viikkojen aikana. Kulttuurierojen lisäksi halusin laittaa saman otsikon alle myös mainintoja joistakin yhtäläisyyksistä.
Nimikkeet työpaikalla
Kiinalaiset puhuttelevat toisiaan työpaikalla tavalla, joka voi suomalaisesta tuntua kovin oudolta: ensin työntekijän sukunimi ja sitten ammattinimike. Opettaja nimeltä Wang on siis koulussani Wang-opettaja (王老师), ja tällä tavalla puhutellaan koko ajan. Poikkeuksiakin toki löytyy: esimerkiksi ulkomaalaista opettajaa puhutellaan automaattisesti etunimeä käyttäen. Kokeneemmat tai vanhemmat opettajat voivat käyttää nuorempiaan puhutellessaan pieni-etuliitettä, jolloin nuoresta Wang-opettajasta tulee herttaisesti pikku-Wang (小王).
Syntymäpäiväsankarin piikkiin
Vietin syntymäpäivääni huhtikuun loppupuolella, ja täytyy tunnustaa, että tein parhaani pitääkseni kyseisen juhlapäivän omana tietonani. Yksi työtovereistani pääsi kuitenkin Facebookin avulla jäljilleni ja vaati, että juhlistamme merkkipäivääni kunnon ravintolassa. Onneksi illan järjestänyt kollegani on länsimaalainen: se tarkoitti käytännössä sitä, että en joutunut maksamaan ateriastani feniäkään. Kiinalainen perinne sen sijaan on sellainen, että päivänsankari saa illan päätteeksi ”kunnian” huolehtia laskun maksamisesta. Lupasin kuitenkin vastineeksi tarjota läksiäisateriani kesäkuun lopussa - laskusta on tulossa iso, ja kuitista saan hyvän viimeisen muiston ensimmäisestä puolivuotisestani Kiinassa.
Mitkä tekijänoikeudet?
En voi olla hämmästelemättä työpaikkani tapaa surutta viitata kintaalla tekijänoikeuksille tilaamalla toisinaan yksittäisiä oppikirjoja ja monistamalla niistä sitten oppimateriaalia koko porukalle. Esimieheni oli huhtikuun alussa minuun todella pettynyt, kun olin tehnyt merkintöjä omaan kopiooni matematiikan työkirjasta - nyt koulun pitää tilata uusi kappale, sillä omastani oli tarkoitus kopioida seuraavana lukuvuotena lisää! Voi harmi. En rohjennut kertoa hänelle, että jossain toisessa maassa olisi jo pistetty ihmisiä vankilaan tai ainakin annettu tuntuvat sakot.
Tytöt on tyttöjä
Feminismi vaikuttaisi Kiinassa olevan vielä suhteellisen tuntematon käsite. Monet hillitysti töissä pukeutuvat naiset muuttuvat vapaa-aikanaan meikatuiksi ja pyntätyiksi, pop- tai filmitähtiä muistuttaviksi prinsessoiksi. Heitä kohdatessani melkein odotan, että jostain ilmestyy lauma säälimättömiä paparazzeja salamavaloineen. Tiedän että poikkeuksia löytyy ja paljon, mutta rohkenen silti yleistäen sanoa, että kiinalaiset naiset rakastavat kameralle hymyilemistä ja kauniilta näyttämistä, söpöjä vaaleanpunaisia tavaroita, vaatteita ja shoppailua paljon enemmän kuin esimerkiksi suomalaiset. Ystävänpäivän (joka on täällä ”rakastajien päivä”) koittaessa miehen on parasta pistää kaikkensa peliin, ellei halua joutua jatkossa sietämään mykkäkoulua.
Tuhlaa vähän ruokaasi
Eräänä päivänä lounaalla kiinalainen kollegani kysyi minulta mielenkiintoisen kysymyksen: Miksi syöt aina ruokasi loppuun? Vastasin tähän, että minulla ei ole tapana haaskata mitään. Hän ymmärsi pointtini täydellisesti, mutta kysymys synnytti pienen keskustelun siitä, kuinka Kiinassa perinteisesti on tapana jättää hieman ruokaa lautaselle tai teetä kupin pohjalle. Tyhjä lautanen tai kuppi nähdään usein merkkinä vieraan tyytymättömyydestä, ja hyvä kiinalainen isäntä tai emäntä pitääkin huolen siitä, ettei tarjottava pääse koskaan loppumaan kesken. Siksi siis riittävästi syötyään tai juotuaan on Kiinassa hyvä muistaa, että vähän kannattaa aina haaskata.
Vieraan kielen kammo
Olen vasta viimeisten viikkojen aikana alkanut uskaltaa käyttää kiinan kielen taitojani arkipäivän tilanteissa rohkeammin - aikaisemmin pelkäsin virheiden tekemistä tai huonoa ääntämystä, tai sitä että en ymmärtäisi sanaakaan kiinalaisen keskustelukumppanini vastauksesta. Asenteen muutoksesta kiitos kuuluu muun muassa puheliaille taksikuskeille tai malatang-pöytien (麻辣烫) uteliaille kiinalaisnuorille. Olen saanut kunnian olla monen nuoren kiinalaisen ensimmäinen ulkomaalainen juttukaveri!
Opetan kerran viikossa suullista englantia jokuselle kiinalaiselle opettajalle. Keskustelemme aiheesta kuin aiheesta, ja usein uuden tuttavuuden kohdalla käy ilmi, että myös heille englannin kielen puhuminen on vaikeaa. Hekin pelkäävät tekevänsä virheitä, ääntävänsä huonosti tai käyttävänsä vääriä sanoja. Tuntuukin, että puhutun kielen tuottamisen pelko on aikuisopiskelijoiden keskuudessa lähes universaali ilmiö. Kiinalaisten kohdalla ilmiö on erityisen ymmärrettävä, sillä pyrkimys kasvojen menettämisen välttämiseen on hyvin vahvasti läsnä kiinalaisessa kommunikaatiossa.
All Orientals Look the Same
Viimeisenä haluan viitata länsimaalaiseen näkemykseen, jonka mukaan kaikki itämaalaiset näyttävät täysin samalta. En voisi olla asiasta enempää eri mieltä, mutta ymmärrän toki, mihin ajattelutapa perustuu - lähes jokaisella esimerkiksi Kiinassa on kuitenkin musta tukka ja tummat silmät. Silti myös Kiinassa ajatellaan, että kaikki länsimaalaiset ovat ihan samannäköisiä. Jokin aika sitten kaikki koulumme opettajat valokuvattiin kaulassa kannettavia nimikortteja varten. Omaani noutaessani kiinalaiset pitkään etsittyään yrittivät tarjota minulle kanadalaisen opettajan kuvalla varustettua korttia. Hänellä on siniset silmät ja vaalea tukka, kun taas minulla on ruskeat silmät ja tumma tukka. Heidän silmissään voisimme olla kaksoset.
Nimikkeet työpaikalla
Kiinalaiset puhuttelevat toisiaan työpaikalla tavalla, joka voi suomalaisesta tuntua kovin oudolta: ensin työntekijän sukunimi ja sitten ammattinimike. Opettaja nimeltä Wang on siis koulussani Wang-opettaja (王老师), ja tällä tavalla puhutellaan koko ajan. Poikkeuksiakin toki löytyy: esimerkiksi ulkomaalaista opettajaa puhutellaan automaattisesti etunimeä käyttäen. Kokeneemmat tai vanhemmat opettajat voivat käyttää nuorempiaan puhutellessaan pieni-etuliitettä, jolloin nuoresta Wang-opettajasta tulee herttaisesti pikku-Wang (小王).
Syntymäpäiväsankarin piikkiin
Vietin syntymäpäivääni huhtikuun loppupuolella, ja täytyy tunnustaa, että tein parhaani pitääkseni kyseisen juhlapäivän omana tietonani. Yksi työtovereistani pääsi kuitenkin Facebookin avulla jäljilleni ja vaati, että juhlistamme merkkipäivääni kunnon ravintolassa. Onneksi illan järjestänyt kollegani on länsimaalainen: se tarkoitti käytännössä sitä, että en joutunut maksamaan ateriastani feniäkään. Kiinalainen perinne sen sijaan on sellainen, että päivänsankari saa illan päätteeksi ”kunnian” huolehtia laskun maksamisesta. Lupasin kuitenkin vastineeksi tarjota läksiäisateriani kesäkuun lopussa - laskusta on tulossa iso, ja kuitista saan hyvän viimeisen muiston ensimmäisestä puolivuotisestani Kiinassa.
Mitkä tekijänoikeudet?
En voi olla hämmästelemättä työpaikkani tapaa surutta viitata kintaalla tekijänoikeuksille tilaamalla toisinaan yksittäisiä oppikirjoja ja monistamalla niistä sitten oppimateriaalia koko porukalle. Esimieheni oli huhtikuun alussa minuun todella pettynyt, kun olin tehnyt merkintöjä omaan kopiooni matematiikan työkirjasta - nyt koulun pitää tilata uusi kappale, sillä omastani oli tarkoitus kopioida seuraavana lukuvuotena lisää! Voi harmi. En rohjennut kertoa hänelle, että jossain toisessa maassa olisi jo pistetty ihmisiä vankilaan tai ainakin annettu tuntuvat sakot.
Tytöt on tyttöjä
Feminismi vaikuttaisi Kiinassa olevan vielä suhteellisen tuntematon käsite. Monet hillitysti töissä pukeutuvat naiset muuttuvat vapaa-aikanaan meikatuiksi ja pyntätyiksi, pop- tai filmitähtiä muistuttaviksi prinsessoiksi. Heitä kohdatessani melkein odotan, että jostain ilmestyy lauma säälimättömiä paparazzeja salamavaloineen. Tiedän että poikkeuksia löytyy ja paljon, mutta rohkenen silti yleistäen sanoa, että kiinalaiset naiset rakastavat kameralle hymyilemistä ja kauniilta näyttämistä, söpöjä vaaleanpunaisia tavaroita, vaatteita ja shoppailua paljon enemmän kuin esimerkiksi suomalaiset. Ystävänpäivän (joka on täällä ”rakastajien päivä”) koittaessa miehen on parasta pistää kaikkensa peliin, ellei halua joutua jatkossa sietämään mykkäkoulua.
Tuhlaa vähän ruokaasi
Eräänä päivänä lounaalla kiinalainen kollegani kysyi minulta mielenkiintoisen kysymyksen: Miksi syöt aina ruokasi loppuun? Vastasin tähän, että minulla ei ole tapana haaskata mitään. Hän ymmärsi pointtini täydellisesti, mutta kysymys synnytti pienen keskustelun siitä, kuinka Kiinassa perinteisesti on tapana jättää hieman ruokaa lautaselle tai teetä kupin pohjalle. Tyhjä lautanen tai kuppi nähdään usein merkkinä vieraan tyytymättömyydestä, ja hyvä kiinalainen isäntä tai emäntä pitääkin huolen siitä, ettei tarjottava pääse koskaan loppumaan kesken. Siksi siis riittävästi syötyään tai juotuaan on Kiinassa hyvä muistaa, että vähän kannattaa aina haaskata.
Vieraan kielen kammo
Olen vasta viimeisten viikkojen aikana alkanut uskaltaa käyttää kiinan kielen taitojani arkipäivän tilanteissa rohkeammin - aikaisemmin pelkäsin virheiden tekemistä tai huonoa ääntämystä, tai sitä että en ymmärtäisi sanaakaan kiinalaisen keskustelukumppanini vastauksesta. Asenteen muutoksesta kiitos kuuluu muun muassa puheliaille taksikuskeille tai malatang-pöytien (麻辣烫) uteliaille kiinalaisnuorille. Olen saanut kunnian olla monen nuoren kiinalaisen ensimmäinen ulkomaalainen juttukaveri!
Opetan kerran viikossa suullista englantia jokuselle kiinalaiselle opettajalle. Keskustelemme aiheesta kuin aiheesta, ja usein uuden tuttavuuden kohdalla käy ilmi, että myös heille englannin kielen puhuminen on vaikeaa. Hekin pelkäävät tekevänsä virheitä, ääntävänsä huonosti tai käyttävänsä vääriä sanoja. Tuntuukin, että puhutun kielen tuottamisen pelko on aikuisopiskelijoiden keskuudessa lähes universaali ilmiö. Kiinalaisten kohdalla ilmiö on erityisen ymmärrettävä, sillä pyrkimys kasvojen menettämisen välttämiseen on hyvin vahvasti läsnä kiinalaisessa kommunikaatiossa.
All Orientals Look the Same
Viimeisenä haluan viitata länsimaalaiseen näkemykseen, jonka mukaan kaikki itämaalaiset näyttävät täysin samalta. En voisi olla asiasta enempää eri mieltä, mutta ymmärrän toki, mihin ajattelutapa perustuu - lähes jokaisella esimerkiksi Kiinassa on kuitenkin musta tukka ja tummat silmät. Silti myös Kiinassa ajatellaan, että kaikki länsimaalaiset ovat ihan samannäköisiä. Jokin aika sitten kaikki koulumme opettajat valokuvattiin kaulassa kannettavia nimikortteja varten. Omaani noutaessani kiinalaiset pitkään etsittyään yrittivät tarjota minulle kanadalaisen opettajan kuvalla varustettua korttia. Hänellä on siniset silmät ja vaalea tukka, kun taas minulla on ruskeat silmät ja tumma tukka. Heidän silmissään voisimme olla kaksoset.
tiistai 5. toukokuuta 2009
Ylpeys-instituutti
Löysin koulumme vastaanotosta jokusen Pride Institute -opaskortin, joiden tarkoitus on saada kiinalaiset käyttäytymään arkipäivän tilanteissa siivommin ja sitä kautta näyttäytymään paremmassa valossa ulkopuolisten silmissä. Yleinen tietämättömyys tällaisista perusasioista on Kiinassa ihan oikea ongelma, mutta kyllä jokusen suomalaisenkin taskuun voisi pari tällaista korttia sujauttaa. Pyydän anteeksi mahdollisilta englantia taitamattomilta lukijoiltani, sillä en viitsinyt ohjeita kääntää ajanpuutteen vuoksi suomeksi.
BE CONSIDERATE - DO NOT BE TOO LOUD
- Be sensitive to the environment and establish a caring manner - do not let your presence interrupt a nice and quiet environment.
- Adopt an indoor voice when you are inside.
- If you are in a nice and quiet place (whether you are indoors or outdoors, in China or overseas), be quiet. Do not disturb the quietness.
- When you need to move a chair during a quiet meeting, move it without making scratching noises.
- When you are using your cell phone, it is just like talking to someone right next to you, no need to shout.
- It is not considered good manner to use cell phone in a theater; your phone should be switched off or put on silent mode the moment you walk in.
WE LINE UP PROPERLY - WE DO NOT CUT IN LINE
- Lining up properly is a basic sourtesy to other people, the same courtesy you would want to receive from others. Everybody should have the equal chance to move to the front.
- No matter where you are, as long as there is one person in front of you, line up behind him, not beside him.
- Wait until the person in front of you finishes and walks away, and then it is your turn.
- Give the person in front of you a little space when lining up.
- When someone cuts in line, remind him not to do so.
- Be the first person to line up, not the first person to cut in line!
- Driving a car does not give you the right to not line up or to cut someone off.
WE RESPECT OTHERS, SPITTING IS HARMFUL
- Hacking and spitting is a habit that is not respectful to you or to other people.
- It is safe to swallow because most of the bacteria/pathogens that are found within the phlegm will either have been attacked by the white cells, or will have been destroyed by the stomach acid.
- If you have to spit, spit quietly onto a piece of tissue or a handkerchief and wrap it up and throw it in the trash can.
- Hacking or loudly clearing you throat is impolite - it is not a necessity but a habit.
- Remember, spitting will not make you any healthier, but it may infect others.
- If you see someone spitting, remind the person of the correct way of doing it, or give out this card.
torstai 23. huhtikuuta 2009
Älä tule huijatuksi
Ensimmäisten blogitekstieni joukossa tammikuussa kerroin turistikohteiden läheisyydessä kimppuuni hyökkäilleistä kiinalaisista nuorista, jotka sanoivat opiskelevansa englantia ja olevansa Pekingissä juuri sopivasti lomalla. Pienen pehmittämisen jälkeen he aina lopulta kysyivät, haluaisinko esimerkiksi lähteä juomaan teetä, jotta voisimme samalla hyötyä molemmat opettamalla toisillemme englantia ja kiinaa.
On vaikea sanoa, kuinka näihin ihmisiin pitäisi suhtautua. Toisaalta heidän ainoa pyrkimyksensä on löytää ulkomaalaisia, joilta huijata helppoa rahaa houkuttelemalla heidät ostamaan esimerkiksi taidetta tai nauttimaan naurettavan kallista teetä. Tästä näkökulmasta ajateltuna tekee helposti mieli kiihtyä ja sanoa esimerkiksi - äitiäni lainaten, mikäli kyseessä on mies - "vedä kätees" tai jotain muuta epäkohteliasta. Toisaalta taas on selvää, että nämä nuoret tekevät vain työtään ja varmasti monissa tapauksissa myös rahoittavat opintojaan ”rikkaiden” länsimaalaisten kustannuksella - suurin osa kohtaamistani "huijareista" on puhunut yllättävän sujuvaa englantia, ja on selvää, että osalle heistä tällainen keinottelu on pelkkä väliaikainen roskatyö matkalla kohti jotain kunniallisempaa.
Siksi en ole koskaan halunnut alkaa tiuskia tällaisen yrittäjän kohdatessani. Mieluummin olen pintapuolisesti kohtelias ja nautiskelen hieman itsekin tilanteesta odottaen vesi kielellä sitä hetkeä, kun voin kertoa hänelle että tällä kertaa et valitettavasti onnistu. Esimerkiksi jokunen viikko sitten Wangfujing-kadulle päästyäni seuraani ilmestyi välittömästi eräs nuori kaveri. Tiesin luonnollisesti heti, mistä oli kyse, ja annoinkin hänen rauhassa esittää kiinnostunutta, kertoa lyhyesti taustansa ja kysellä perinteiset kysymyksensä kansalaisuudestani ja siitä, miksi olen Pekingissä. Lopulta hän kysyi, pidänkö taiteesta, mihin vastasin tyytyväisesti hymyillen, että mielestäni taide on aivan kammottavaa. Pääsin ensimmäisestä riesasta helposti eroon, mutta yrittäjät eivät loppuneet tähän.
Muutaman vuoden Pekingissä asunut kanadalainen työtoverini kertoi, että lähes jokainen hänen tuntemistaan ulkomaalaisista on täällä langennut ensimmäisten kuukausiensa aikana tällaiseen ansaan. Ei siis kannata hävetä tai tuntea itseään typeräksi, jos itselle joskus käy huonosti - niin käy monille muillekin, erityisen helposti silloin, kun Pekingiin tulee yksin ja on siksi mahdollisesti joutunut aluksi olemaan lähes täysin vailla seuraa.
Kaiken lisäksi näillä ihmisillä on kekseliäitä keinoja saada ulkomaalainen haaviinsa. Käytyäni esimerkiksi tammikuussa Kielletyssä kaupungissa kävelin kohti Wangfujingia, kun seuraani lyöttäytyi kolme viehättävää nuorta opiskelijaneitoa. Yllättäen yksi heistä kysyi, olenko kenties suomalainen. Olin todella hämmästynyt - vaikuttunutkin - ja kysyin, että miten hän saattoi arvata oikein. Näytin kuulemma kovin suomalaiselta, vaikka todellisuudessa minulle on koko ikäni kerrottu, kuinka ei-suomalaisia ulkoiset piirteeni ovat. Vasta myöhemmin tajusin, että Kielletyn kaupungin lipunmyyjät olivat todennäköisesti juonessa mukana: vieraillessani palatsissa vuokrasin lipunmyyntipisteestä mukaani suomenkielisen elektronisen oppaan.
"有一个戴黑帽子的帅哥，他是个芬兰人。抓住他呀！骗他呀！"
On vaikea sanoa, kuinka näihin ihmisiin pitäisi suhtautua. Toisaalta heidän ainoa pyrkimyksensä on löytää ulkomaalaisia, joilta huijata helppoa rahaa houkuttelemalla heidät ostamaan esimerkiksi taidetta tai nauttimaan naurettavan kallista teetä. Tästä näkökulmasta ajateltuna tekee helposti mieli kiihtyä ja sanoa esimerkiksi - äitiäni lainaten, mikäli kyseessä on mies - "vedä kätees" tai jotain muuta epäkohteliasta. Toisaalta taas on selvää, että nämä nuoret tekevät vain työtään ja varmasti monissa tapauksissa myös rahoittavat opintojaan ”rikkaiden” länsimaalaisten kustannuksella - suurin osa kohtaamistani "huijareista" on puhunut yllättävän sujuvaa englantia, ja on selvää, että osalle heistä tällainen keinottelu on pelkkä väliaikainen roskatyö matkalla kohti jotain kunniallisempaa.
Siksi en ole koskaan halunnut alkaa tiuskia tällaisen yrittäjän kohdatessani. Mieluummin olen pintapuolisesti kohtelias ja nautiskelen hieman itsekin tilanteesta odottaen vesi kielellä sitä hetkeä, kun voin kertoa hänelle että tällä kertaa et valitettavasti onnistu. Esimerkiksi jokunen viikko sitten Wangfujing-kadulle päästyäni seuraani ilmestyi välittömästi eräs nuori kaveri. Tiesin luonnollisesti heti, mistä oli kyse, ja annoinkin hänen rauhassa esittää kiinnostunutta, kertoa lyhyesti taustansa ja kysellä perinteiset kysymyksensä kansalaisuudestani ja siitä, miksi olen Pekingissä. Lopulta hän kysyi, pidänkö taiteesta, mihin vastasin tyytyväisesti hymyillen, että mielestäni taide on aivan kammottavaa. Pääsin ensimmäisestä riesasta helposti eroon, mutta yrittäjät eivät loppuneet tähän.
Muutaman vuoden Pekingissä asunut kanadalainen työtoverini kertoi, että lähes jokainen hänen tuntemistaan ulkomaalaisista on täällä langennut ensimmäisten kuukausiensa aikana tällaiseen ansaan. Ei siis kannata hävetä tai tuntea itseään typeräksi, jos itselle joskus käy huonosti - niin käy monille muillekin, erityisen helposti silloin, kun Pekingiin tulee yksin ja on siksi mahdollisesti joutunut aluksi olemaan lähes täysin vailla seuraa.
Kaiken lisäksi näillä ihmisillä on kekseliäitä keinoja saada ulkomaalainen haaviinsa. Käytyäni esimerkiksi tammikuussa Kielletyssä kaupungissa kävelin kohti Wangfujingia, kun seuraani lyöttäytyi kolme viehättävää nuorta opiskelijaneitoa. Yllättäen yksi heistä kysyi, olenko kenties suomalainen. Olin todella hämmästynyt - vaikuttunutkin - ja kysyin, että miten hän saattoi arvata oikein. Näytin kuulemma kovin suomalaiselta, vaikka todellisuudessa minulle on koko ikäni kerrottu, kuinka ei-suomalaisia ulkoiset piirteeni ovat. Vasta myöhemmin tajusin, että Kielletyn kaupungin lipunmyyjät olivat todennäköisesti juonessa mukana: vieraillessani palatsissa vuokrasin lipunmyyntipisteestä mukaani suomenkielisen elektronisen oppaan.
"有一个戴黑帽子的帅哥，他是个芬兰人。抓住他呀！骗他呀！"
keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
Honesty and Face
Kiinalaisille usein niin tyypilliset ominaisuudet tarjoavat välillä myös mielenkiintoisia ristiriitoja. Huolehtiminen kasvojen (面子) säilyttämisestä tai menettämisestä yhdistettynä suorasanaiseen, länsimaalaisesta näkökulmasta jopa töykeään rehellisyyteen esimerkiksi toisen ulkonäköä kohtaan hämmentää ulkomaalaista varmasti.
Eräässä vanhemmassa tekstissäni mainitsin ohimennen työtoverini mielipahan, kun häntä oli lomalta paluun jälkeisenä ensimmäisenä työpäivänä ”kehuttu” toistakymmentä kertaa lihavaksi. Kommentit hämmensivät häntä siitä huolimatta, että hän tiesi, että ne olivat oikeasti merkki läheisestä ihmissuhteesta ja välittämisestä. Lisää löylyä kiukaalle lyötiin kuitenkin viimeviikkoisessa English Corner -tapaamisessa, jonne englannin kielen taitonsa hiomista kaipaavat oppilaat saivat tulla keskustelemaan ulkomaalaisten opettajien avustuksella. Alla ensin keskustelu työtoverini ja erään tytön välillä, sen jälkeen itse käymäni keskustelu saman henkilön kanssa (K = kiinalainen, U = ulkomaalainen):
K Pidätkö apinoista?
U Pidän.
K Niin varmasti, koska näytät ihan apinalta.
U No sehän on kiva kuulla, koska pidän apinoista.
K Ei, olet liian ruma ollaksesi edes apina!
U Selvä...
K Sinä näytät ihan tytöltä.
U Anteeksi, sanoitko että näytän tytöltä?
K Kyllä, itse asiassa näytät pieneltä intialaiselta tytöltä!
U Voi kiitos, sepä hienoa.
Olen törmännyt suorasanaisuuteen täällä Pekingissä yllättävän usein, ja välillä sitä on vaikea selittää tai ymmärtää - tosin edellä mainittujen tapausten tyttö töhri hetkeä myöhemmin koulukaverinsa naaman tussilla, joten se saattaa osittain selittää nämä ääritapaukset. Kannattaa pitää mielessä, ettei rehellisyyttä tule välttämättä ottaa henkilökohtaisesti eikä siitä kannata missään nimessä pahoittaa mieltään, ellei kyseessä sitten ole ilmiselvä henkilökohtainen hyökkäys. Yllä olevien dialogien viimeisistä vuorosanoista on tarkoitus heijastua suhteellisen huoleton asenne sanottua kohtaan - näennäinen piittaamattomuus voi olla myös peiteltyä: suorasanainen vastahyökkäys olisi voinut johtaa siihen, että kiinalaistyttö menettäisi kasvonsa (pahoittelen, mikäli puhun ilmiöstä väärin sanoin - kasvojen menettäminen kuulostaa välillä aika pahalta!).
Kasvojen, sekä omien että tuttaviensa, säilyttäminen on niin olennainen osa kiinalaista kulttuuria, että mikäli edellä mainittujen kaltaiset kommentit nähtäisiin kiinalaisten näkökulmasta epäkohteliaina ja ilkeinä, niitä ei luultavasti koskaan täällä kuulisi.
Eräässä vanhemmassa tekstissäni mainitsin ohimennen työtoverini mielipahan, kun häntä oli lomalta paluun jälkeisenä ensimmäisenä työpäivänä ”kehuttu” toistakymmentä kertaa lihavaksi. Kommentit hämmensivät häntä siitä huolimatta, että hän tiesi, että ne olivat oikeasti merkki läheisestä ihmissuhteesta ja välittämisestä. Lisää löylyä kiukaalle lyötiin kuitenkin viimeviikkoisessa English Corner -tapaamisessa, jonne englannin kielen taitonsa hiomista kaipaavat oppilaat saivat tulla keskustelemaan ulkomaalaisten opettajien avustuksella. Alla ensin keskustelu työtoverini ja erään tytön välillä, sen jälkeen itse käymäni keskustelu saman henkilön kanssa (K = kiinalainen, U = ulkomaalainen):
K Pidätkö apinoista?
U Pidän.
K Niin varmasti, koska näytät ihan apinalta.
U No sehän on kiva kuulla, koska pidän apinoista.
K Ei, olet liian ruma ollaksesi edes apina!
U Selvä...
K Sinä näytät ihan tytöltä.
U Anteeksi, sanoitko että näytän tytöltä?
K Kyllä, itse asiassa näytät pieneltä intialaiselta tytöltä!
U Voi kiitos, sepä hienoa.
Olen törmännyt suorasanaisuuteen täällä Pekingissä yllättävän usein, ja välillä sitä on vaikea selittää tai ymmärtää - tosin edellä mainittujen tapausten tyttö töhri hetkeä myöhemmin koulukaverinsa naaman tussilla, joten se saattaa osittain selittää nämä ääritapaukset. Kannattaa pitää mielessä, ettei rehellisyyttä tule välttämättä ottaa henkilökohtaisesti eikä siitä kannata missään nimessä pahoittaa mieltään, ellei kyseessä sitten ole ilmiselvä henkilökohtainen hyökkäys. Yllä olevien dialogien viimeisistä vuorosanoista on tarkoitus heijastua suhteellisen huoleton asenne sanottua kohtaan - näennäinen piittaamattomuus voi olla myös peiteltyä: suorasanainen vastahyökkäys olisi voinut johtaa siihen, että kiinalaistyttö menettäisi kasvonsa (pahoittelen, mikäli puhun ilmiöstä väärin sanoin - kasvojen menettäminen kuulostaa välillä aika pahalta!).
Kasvojen, sekä omien että tuttaviensa, säilyttäminen on niin olennainen osa kiinalaista kulttuuria, että mikäli edellä mainittujen kaltaiset kommentit nähtäisiin kiinalaisten näkökulmasta epäkohteliaina ja ilkeinä, niitä ei luultavasti koskaan täällä kuulisi.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Pikku keisarit
Harva pitää hemmotelluista lapsista. Sellaisista, jotka eivät tiedä, mitä sana 'ei' tarkoittaa ja jotka ovat tottuneet saamaan tahtonsa läpi asiassa kuin asiassa. Työharjoittelussani opetan tällaisia lapsia päivittäin: toiset ovat filmitähtien lapsia, toisten vanhemmat ovat muuten vain hyvin varakkaita. Yhdellä lapsista on tapana purskahtaa vihaiseen itkuun ja juosta pois luokasta, kun en anna hänen lukea oppituntisuunnitelmat sisältävää vihkoani. Toisinaan tekisi mieli ravistella lapsia ja muistuttaa heitä erosta opettajan ja palvelijattaren (阿姨) välillä.
Silloin muistan kuitenkin aina, että hemmottelu on harvemmin lapsen vika, eikä lasta siksi oikein voi siitä syyttää, vaikka se olisikin helppoa. En sanoisi olleeni itse koskaan hemmoteltu lapsi (päinvastoin, tunsin ansainneeni saamani tekemällä minulta odotetut asiat tunnollisesti ja hyvin), mutta sain kuitenkin ala- ja yläasteella aina selvästi enemmän viikkorahaa kuin muut koululaiset. Tästä syystä minua kiusattiin: asiasta huomauteltiin tunneilla ja välitunneilla, pyöräillessäni kouluni lähistöllä sekä ikäiseni että vanhemmat koululaiset saattoivat yhtyä ennalta sovittuun pilkkalauluun viikkorahastani. Toiset jopa vihasivat minua. Olisiko minun pitänyt sanoa isälleni, "älä anna minulle rahaa, en tässä murrosiässäni keksi sille kuitenkaan mitään käyttöä"? Enpä usko.
Toiset ihmiset hemmottelu valitettavasti voi pilata jopa pysyvästi, joko luonteensa tai fysiikkansa puolesta: saan kuulla tarinoita lihavista ja/tai ylimielisistä, pelkkää rahaa ja mukavuuksia ajattelevista ihmisistä melkein aina ystävystyessäni uusien ihmisten kanssa.
Luin viime syksynä artikkelin uudenlaisesta, lihavien lapsien sukupolvesta Pekingissä. Yhden lapsen politiikan myötä sillä perheen ainokaisella onkin yhtäkkiä todella monta ihmistä, jotka haluavat kohdella häntä kuin pientä keisaria (siitä kiinan kielen sana 小皇帝 'pieni keisari', 'hemmoteltu lapsi'). Joka suunnasta irtoava jakamaton huomio saa lapsen varmasti tuntemaan olevansa jotakin todella erikoista. Tällainen keisarillinen kohtelu näkyy esimerkiksi täällä koulullani ylipainoisten lasten ja nuorten määrässä selkeästi. Länsimaissa kiinalaiset on tunnetusti totuttu näkemään pienikokoisena ja hoikkana kansana. Mutta kun kaksi kertaa itseni kokoinen, 15-vuotias tyttö vaappuu kioskilta käsissään kaksi muovipussillista täynnä perunalastuja, suklaata, keksejä ja muuta herkullista purtavaa, tiedän että jokin on muuttunut.
En väitä, että heistä kaikista kasvaa vastenmielisiä ja lihavia aikuisia jäniksenkorvat silmillään (Kiinassa jäniksenkorvat usein viittaavat RMB:n symboliin: ¥), mutta perinteiseen kiinalaiseen muottiin osa heistä tuskin koskaan mahtuu - ei kirjaimellisesti eikä kuvaannollisesti. Tämä kuvaa hyvin sitä tosiasiaa, että myös Kiinassa erot sukupolvien välillä ovat nykyään suuremmat kuin koskaan ennen. Tulevat vuosikymmenet näyttävät, säilyykö modernisoituva Kiina sitkeästi kiinalaisena, vai tuleeko maasta jonkinlainen sekoitus, jossa perinteiset arvot ja mielikuvat antoisasta elämästä on osittain korvattu täysin uudenlaisilla ihanteilla ja asenteilla.
Silloin muistan kuitenkin aina, että hemmottelu on harvemmin lapsen vika, eikä lasta siksi oikein voi siitä syyttää, vaikka se olisikin helppoa. En sanoisi olleeni itse koskaan hemmoteltu lapsi (päinvastoin, tunsin ansainneeni saamani tekemällä minulta odotetut asiat tunnollisesti ja hyvin), mutta sain kuitenkin ala- ja yläasteella aina selvästi enemmän viikkorahaa kuin muut koululaiset. Tästä syystä minua kiusattiin: asiasta huomauteltiin tunneilla ja välitunneilla, pyöräillessäni kouluni lähistöllä sekä ikäiseni että vanhemmat koululaiset saattoivat yhtyä ennalta sovittuun pilkkalauluun viikkorahastani. Toiset jopa vihasivat minua. Olisiko minun pitänyt sanoa isälleni, "älä anna minulle rahaa, en tässä murrosiässäni keksi sille kuitenkaan mitään käyttöä"? Enpä usko.
Toiset ihmiset hemmottelu valitettavasti voi pilata jopa pysyvästi, joko luonteensa tai fysiikkansa puolesta: saan kuulla tarinoita lihavista ja/tai ylimielisistä, pelkkää rahaa ja mukavuuksia ajattelevista ihmisistä melkein aina ystävystyessäni uusien ihmisten kanssa.
Luin viime syksynä artikkelin uudenlaisesta, lihavien lapsien sukupolvesta Pekingissä. Yhden lapsen politiikan myötä sillä perheen ainokaisella onkin yhtäkkiä todella monta ihmistä, jotka haluavat kohdella häntä kuin pientä keisaria (siitä kiinan kielen sana 小皇帝 'pieni keisari', 'hemmoteltu lapsi'). Joka suunnasta irtoava jakamaton huomio saa lapsen varmasti tuntemaan olevansa jotakin todella erikoista. Tällainen keisarillinen kohtelu näkyy esimerkiksi täällä koulullani ylipainoisten lasten ja nuorten määrässä selkeästi. Länsimaissa kiinalaiset on tunnetusti totuttu näkemään pienikokoisena ja hoikkana kansana. Mutta kun kaksi kertaa itseni kokoinen, 15-vuotias tyttö vaappuu kioskilta käsissään kaksi muovipussillista täynnä perunalastuja, suklaata, keksejä ja muuta herkullista purtavaa, tiedän että jokin on muuttunut.
En väitä, että heistä kaikista kasvaa vastenmielisiä ja lihavia aikuisia jäniksenkorvat silmillään (Kiinassa jäniksenkorvat usein viittaavat RMB:n symboliin: ¥), mutta perinteiseen kiinalaiseen muottiin osa heistä tuskin koskaan mahtuu - ei kirjaimellisesti eikä kuvaannollisesti. Tämä kuvaa hyvin sitä tosiasiaa, että myös Kiinassa erot sukupolvien välillä ovat nykyään suuremmat kuin koskaan ennen. Tulevat vuosikymmenet näyttävät, säilyykö modernisoituva Kiina sitkeästi kiinalaisena, vai tuleeko maasta jonkinlainen sekoitus, jossa perinteiset arvot ja mielikuvat antoisasta elämästä on osittain korvattu täysin uudenlaisilla ihanteilla ja asenteilla.
sunnuntai 8. maaliskuuta 2009
Uneventful Yet Eventful
Lauantai osoitti, ettei Pekingissä tarvitse nähdä minkäänlaista spektaakkelia viettääkseen hienon ja mielenkiintoisen päivän - pelkkä kävelyretki kaupungin ytimessä voi tarjota etsivälle monia pieniä elämyksiä, kunhan uskaltautuu pienemmille kujille ja muistaa katsella ympärilleen.
Aamulla suuntasin Pekingin lentokentälle tapaamaan Suomesta saapunutta entistä kiinan kielen opettajaani. Hän toi tullessaan ihastuttavan paketin tyttöystäväni lähettämiä tavaroita, joita olen kaivannut. Geisha-suklaa ja Fazerin sininen maistuivat jo parin kuukauden tauon jälkeen uskomattoman hyvältä, eikä niistä ole enää kuin käärepaperit jäljellä.
Odotellessani opettajaani eräs keski-ikää lähestyvä kiinalainen nainen alkoi jutella minulle. Hän odotti suuren kukkakimpun kanssa Ruotsista saapuvaa, internetissä tapaamaansa miestä. Nainen kertoi meikanneensa tuota päivää varten ensimmäistä kertaa elämässään, ja meikkikerros olikin vaikuttava. Lisäksi hän ällistytti minut kertomalla hyvin rehellisesti, kuinka rumalta Tukholma hänen mielestään näyttää valokuvissa.
Verrattain melko tyyriiseen 25 RMB:n hintaan sain lentoasemalta komean kyydin express-junalla keskustaan Dongzhimen-asemalle, mistä jatkoin matkaani kävellen kohti kuuluisaa Wangfujing-ostoskatua (王府井), jonka kirjakaupoista tarkoitukseni oli löytää herttaista, kiinankielistä lastenkirjallisuutta tuomaan vaihtelua tyttöystäväni kieliopintoihin. Löysinkin jokusen oikein herttaisen kirjan, joiden hinta ei juuri päätä huimannut: sain kolme kirjaa noin viidellä eurolla.
Päiväni kohokohta oli kuitenkin itse matka ostoskadulle. Ohitettuani toista kehätietä (Second Ring Road) reunustavat korkeat ja modernit rakennukset päädyin pienemmille kaduille ja kujille, joissa saa nähdä enemmän todellista Pekingiä - rakennukset ovatkin yhtäkkiä yksikerroksisia ja rappeutuneen näköisiä, eikä ihmisten yllä ole enää niin usein kalliin näköisiä pukuja. Kaikennäköisiä pieniä kauppoja ja ravintoloita oli mielenkiintoista tarkastella: eräskin "liike" oli pinta-alaltaan alle kahden neliömetrin kokoinen, lattialla lojui vain pieni jakkara ja seinillä roikkui erinäisiä huolto- ja korjaustarvikkeita. Vaatekaupat kauppasivat enimmäkseen lastenvaatteita, mutta toiset kauppasivat enemmän "merkkituotteita". Vähän väliä sieraimiini kantautui herkullisia tuoksuja kojuista, joiden myymistä ruokalajeista minulla ei ollut aavistustakaan. Puolen tunnin kävelymatkan jälkeen löysin vielä viehättävän pienen puiston, jossa söin eväitäni seuraten samalla, kuinka paikalliset vanhukset puuhailivat harrastustensa tai kuntoilun parissa.
Wangfujinille saavuttuani seuraani alkoi odotetusti liittyä sujuvahkoa englantia puhuvia kiinalaisnuoria, joille jouduin valehtelemaan, etten ole kiinnostunut taiteesta tai etten pidä kiinalaisesta teestä (kyseessä on tyypillinen ilmiö yrittää saada länsimaalaisista irti helppoa rahaa - kirjoitan aiheesta lisää myöhemmin).
Vierailu ostoskadun eteläpäässä sijaitsevassa jättimäinessä kirjakaupassa (王府井书店) oli myös erittäin mielenkiintoinen kokemus - eikä ainoastaan sen suuruuden ja kattavuuden vuoksi. Hyllyjen väleissä kymmenet ja taas kymmenet kiinalaiset seisoivat tyytyväisinä kirja kädessä lueskellen, lastenkirjaosastolla tunnelma taas oli kuin lastentarhassa: äidit tai isät lukivat kirjoja ääneen lasten seuratessa tarkkaavaisina. Suurin yllätys minulle oli kuitenkin kirjakaupassa nukkuneiden ihmisten määrä ja se, että kaikki tämä tuntuu olevan yleisesti hyväksyttyä, jopa tavallista. En voisi kuvitellakaan näkeväni mitään vastaavaa esimerkiksi Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa: jos menisin sinne lukemaan tai nukkumaan, minut varmaan heitettäisiin tuota pikaa ulos.
Aamulla suuntasin Pekingin lentokentälle tapaamaan Suomesta saapunutta entistä kiinan kielen opettajaani. Hän toi tullessaan ihastuttavan paketin tyttöystäväni lähettämiä tavaroita, joita olen kaivannut. Geisha-suklaa ja Fazerin sininen maistuivat jo parin kuukauden tauon jälkeen uskomattoman hyvältä, eikä niistä ole enää kuin käärepaperit jäljellä.
Odotellessani opettajaani eräs keski-ikää lähestyvä kiinalainen nainen alkoi jutella minulle. Hän odotti suuren kukkakimpun kanssa Ruotsista saapuvaa, internetissä tapaamaansa miestä. Nainen kertoi meikanneensa tuota päivää varten ensimmäistä kertaa elämässään, ja meikkikerros olikin vaikuttava. Lisäksi hän ällistytti minut kertomalla hyvin rehellisesti, kuinka rumalta Tukholma hänen mielestään näyttää valokuvissa.
Verrattain melko tyyriiseen 25 RMB:n hintaan sain lentoasemalta komean kyydin express-junalla keskustaan Dongzhimen-asemalle, mistä jatkoin matkaani kävellen kohti kuuluisaa Wangfujing-ostoskatua (王府井), jonka kirjakaupoista tarkoitukseni oli löytää herttaista, kiinankielistä lastenkirjallisuutta tuomaan vaihtelua tyttöystäväni kieliopintoihin. Löysinkin jokusen oikein herttaisen kirjan, joiden hinta ei juuri päätä huimannut: sain kolme kirjaa noin viidellä eurolla.
Päiväni kohokohta oli kuitenkin itse matka ostoskadulle. Ohitettuani toista kehätietä (Second Ring Road) reunustavat korkeat ja modernit rakennukset päädyin pienemmille kaduille ja kujille, joissa saa nähdä enemmän todellista Pekingiä - rakennukset ovatkin yhtäkkiä yksikerroksisia ja rappeutuneen näköisiä, eikä ihmisten yllä ole enää niin usein kalliin näköisiä pukuja. Kaikennäköisiä pieniä kauppoja ja ravintoloita oli mielenkiintoista tarkastella: eräskin "liike" oli pinta-alaltaan alle kahden neliömetrin kokoinen, lattialla lojui vain pieni jakkara ja seinillä roikkui erinäisiä huolto- ja korjaustarvikkeita. Vaatekaupat kauppasivat enimmäkseen lastenvaatteita, mutta toiset kauppasivat enemmän "merkkituotteita". Vähän väliä sieraimiini kantautui herkullisia tuoksuja kojuista, joiden myymistä ruokalajeista minulla ei ollut aavistustakaan. Puolen tunnin kävelymatkan jälkeen löysin vielä viehättävän pienen puiston, jossa söin eväitäni seuraten samalla, kuinka paikalliset vanhukset puuhailivat harrastustensa tai kuntoilun parissa.
Wangfujinille saavuttuani seuraani alkoi odotetusti liittyä sujuvahkoa englantia puhuvia kiinalaisnuoria, joille jouduin valehtelemaan, etten ole kiinnostunut taiteesta tai etten pidä kiinalaisesta teestä (kyseessä on tyypillinen ilmiö yrittää saada länsimaalaisista irti helppoa rahaa - kirjoitan aiheesta lisää myöhemmin).
Vierailu ostoskadun eteläpäässä sijaitsevassa jättimäinessä kirjakaupassa (王府井书店) oli myös erittäin mielenkiintoinen kokemus - eikä ainoastaan sen suuruuden ja kattavuuden vuoksi. Hyllyjen väleissä kymmenet ja taas kymmenet kiinalaiset seisoivat tyytyväisinä kirja kädessä lueskellen, lastenkirjaosastolla tunnelma taas oli kuin lastentarhassa: äidit tai isät lukivat kirjoja ääneen lasten seuratessa tarkkaavaisina. Suurin yllätys minulle oli kuitenkin kirjakaupassa nukkuneiden ihmisten määrä ja se, että kaikki tämä tuntuu olevan yleisesti hyväksyttyä, jopa tavallista. En voisi kuvitellakaan näkeväni mitään vastaavaa esimerkiksi Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa: jos menisin sinne lukemaan tai nukkumaan, minut varmaan heitettäisiin tuota pikaa ulos.
perjantai 27. helmikuuta 2009
Ylipakkaamisen luvattu maa
Suomessa olen jo vuosien ajan ostaessani valinnut tuotteita, joiden pakkaukseen käytettävä materiaali voidaan kierrättää: ostan hillot lasipurkissa, vaikka ison muovisen saisikin edullisemmin; käytän paperiin pakattua palasaippuaa muovipurkissa tulevan nestesaippuan sijaan (vaikka se olisikin "niin ihanan kätevä") - listaa voisi jatkaa loputtomiin. Uudelleen täytettävissä pakkauksissa voi tätä nykyä ostaa jo yllättävän monia päivittäisessä elämässä tarvittavia tuotteita, kunhan vain vaivautuu etsimään.
Kiinassa sitävastoin olen törmännyt harmilliseen ilmiöön - räikeään tavaran ylipakkaamiseen. Erityisesti mikä tahansa syötäväksi kelpaava tuntuu olevan pakattu vähintään yhteen ylimääräiseen, tarpeettomalta tuntuvaan muovikerrokseen. Kuvittele, että ostaisit pussillisen sämpylöitä - pussin avattuasi jokainen sämpylä olisikin pakattu vielä omaan muoviinsa. Sama juttu Jaffa-keksien kanssa, jokaisella keksillä oma pakkauksensa. Pringles-purkinkin sisältä löytyisi ulos vedettävä muovirakenne, jottei kättä suotta tarvitsisi työntää purkkiin.
Kieltämättä hieman lapsellisen, mutta kuitenkin erittäin informatiivisen China's Green Beat -sarjan videossa "Excessive Packaging" asiaa tutkitaan lyhyesti. Sen mukaan jopa 20 prosenttia Pekingin vuosittaisesta jätekuormasta muodostuu tarpeettomasta pakkausmateriaalista. Ohjelma löytää nopeasti ainakin kaksi syytä ylipakkaamiselle. Ensinnäkin, mikäli kuluttaja ei jaksa syödä kerralla koko pussillista vaikkapa pähkinöitä, ei hänen tarvitse murehtia loppujen pilaantumisesta, jos iso pähkinäpussi on jaettu useisiin pienempiin pusseihin (anteeksi kyynisyyteni, mutta tässä vaiheessa kaikki voisivat huokaista yhteen ääneen: "voi, miten kätevää!"). Toiseksi, kiinalaisen kulttuurin ominaispiirteisiin lukeutuu komeiden ja kauniisti pakattujen lahjojen antaminen, mikä sitten näkyy myös kulutustavaroiden pakkaamisessa. Vaatimattomaan kääreeseen pakatun lahjan antamisessa piilee riski kasvojen menettämisestä (丢面子).
Ongelmaa ei varmasti onnistuta Kiinassa ratkaisemaan yhdessä yössä - kokemus osoittaa, että kun ihmiset ovat tottuneet johonkin vaivattomaan ja kätevään (oli kyse sitten omasta autosta tai yksittäispakatuista kekseistä), siitä on vaikea päästää irti ilman todella painavaa syytä. Tosin jokaiselle maapallon asukille pitäisi tänä päivänä olla itsestään selvää, että todella painava syy on olemassa. 1300-miljoonapäisen, kulutusvoimaansa kasvattavan kansan tottumuksien muuttaminen ei tapahdu nopeasti. Turha sitä on kiinalaisilta ruveta vaatimaankaan pelkästään maan valtavaan väkilukuun vedoten (mikä tuntuu olevan monille viisaille suosittu tekosyy olla itse välittämättä omista valinnoistaan), sillä kehittyneiden länsimaiden tarjoama esimerkki ei ainakaan vielä ole erityisen vakuuttava.
Kiinassa sitävastoin olen törmännyt harmilliseen ilmiöön - räikeään tavaran ylipakkaamiseen. Erityisesti mikä tahansa syötäväksi kelpaava tuntuu olevan pakattu vähintään yhteen ylimääräiseen, tarpeettomalta tuntuvaan muovikerrokseen. Kuvittele, että ostaisit pussillisen sämpylöitä - pussin avattuasi jokainen sämpylä olisikin pakattu vielä omaan muoviinsa. Sama juttu Jaffa-keksien kanssa, jokaisella keksillä oma pakkauksensa. Pringles-purkinkin sisältä löytyisi ulos vedettävä muovirakenne, jottei kättä suotta tarvitsisi työntää purkkiin.
Kieltämättä hieman lapsellisen, mutta kuitenkin erittäin informatiivisen China's Green Beat -sarjan videossa "Excessive Packaging" asiaa tutkitaan lyhyesti. Sen mukaan jopa 20 prosenttia Pekingin vuosittaisesta jätekuormasta muodostuu tarpeettomasta pakkausmateriaalista. Ohjelma löytää nopeasti ainakin kaksi syytä ylipakkaamiselle. Ensinnäkin, mikäli kuluttaja ei jaksa syödä kerralla koko pussillista vaikkapa pähkinöitä, ei hänen tarvitse murehtia loppujen pilaantumisesta, jos iso pähkinäpussi on jaettu useisiin pienempiin pusseihin (anteeksi kyynisyyteni, mutta tässä vaiheessa kaikki voisivat huokaista yhteen ääneen: "voi, miten kätevää!"). Toiseksi, kiinalaisen kulttuurin ominaispiirteisiin lukeutuu komeiden ja kauniisti pakattujen lahjojen antaminen, mikä sitten näkyy myös kulutustavaroiden pakkaamisessa. Vaatimattomaan kääreeseen pakatun lahjan antamisessa piilee riski kasvojen menettämisestä (丢面子).
Ongelmaa ei varmasti onnistuta Kiinassa ratkaisemaan yhdessä yössä - kokemus osoittaa, että kun ihmiset ovat tottuneet johonkin vaivattomaan ja kätevään (oli kyse sitten omasta autosta tai yksittäispakatuista kekseistä), siitä on vaikea päästää irti ilman todella painavaa syytä. Tosin jokaiselle maapallon asukille pitäisi tänä päivänä olla itsestään selvää, että todella painava syy on olemassa. 1300-miljoonapäisen, kulutusvoimaansa kasvattavan kansan tottumuksien muuttaminen ei tapahdu nopeasti. Turha sitä on kiinalaisilta ruveta vaatimaankaan pelkästään maan valtavaan väkilukuun vedoten (mikä tuntuu olevan monille viisaille suosittu tekosyy olla itse välittämättä omista valinnoistaan), sillä kehittyneiden länsimaiden tarjoama esimerkki ei ainakaan vielä ole erityisen vakuuttava.
tiistai 17. helmikuuta 2009
Kulttuurieroja: Vol. 1
Viime päivien aikana työpaikkani henkilökunta on palannut arkeen ja kevätlukukausi on alkanut lumisateen saattelemana. Kotoisasta lumipeitteestä nauttiessani olen kohdannut erinäisiä pieniä, mutta mielenkiintoisia kulttuurieroja Kiinan ja Suomen välillä.
Suhteellisen normaalipainoinen, talven aikana kuitenkin muutaman lisäkilon vyötärölleen kerännyt länsimaalainen työtoverini sai ensimmäisenä lomanjälkeisenä työpäivänään kuulla neljätoista kertaa kiinalaisilta työtovereiltaan, että hän on lihava. Kiinalaisille on täysin luonnollista sanoa asiasta suoraan, eikä kommentista pitäisi loukkaantua: se on merkki siitä, että "lihava" henkilö on kommentoijan läheinen ystävä ja että hän on selvästi viettänyt antoisan loman ja syönyt erittäin hyvin. Tästä huolimatta ei liene yllätys, että kollegani tuli kuulemastaan hieman surulliseksi.
Ystävänpäivä tuli ja meni, enkä osannut lainkaan arvata, että se on Kiinassa niin iso juttu. Sain viettää illan yksin asunnossani, sillä täällä pariskunnat hempeilevät ystävänpäivänä turhia säästelemättä. Feminismi tuntuu olevan täällä päin täysin vieras käsite, ja siksi ystävien seuraa oli tuona iltana erittäin vaikea löytää: jokainen tyttöystävä odotti miehensä hemmottelevan hänet piloille vain ja ainoastaan sukupuoleensa vedoten. Kuulin jopa, että eräs kiinalaisnainen oli haukkunut miesystävänsä pystyyn kuultuaan kämppiksensä saamista suklaista, kukista, ravintolaillallisesta ja punaviinistä. Toki vastaavia odotuksia on varmasti myös monilla suomalaisnaisilla, mutta en usko, että Suomessa ystävänpäiväodotukset ovat keskimäärin ihan yhtä korkealla.
Olen nyt opettanut pienille kiinalaislapsille kahden päivän ajan englantia ja matematiikkaa. Muistan, kuinka peruskoulun alemmilla luokilla oli yleensä ihailtavaa olla huonokäytöksinen ja jopa lentää luokasta ulos: siten sai paljon huomiota ja välitunnilla oli välittömästi kovan pojan maineessa. Kiinassa tilanne näyttää vielä olevan päinvastainen. Ensimmäisellä tunnillani, kyllästyttyäni erään huomionkipeän pojan elämöintiin, pistin hänet häpeämään nurkkaan. Siten sain muutkin oppilaat pitkäksi aikaa hiljaiseksi. Kymmenen minuutin häpeämisen jälkeen annoin pojan palata paikalleen, eikä hän enää tunnin jälkipuoliskolla aiheuttanut pienintäkään häiriötä. Tällaista Suomessakin oli ennen, ja on yllättävää nähdä, kuinka toisessa kulttuurissa asiat tehdään vielä vanhaan malliin. Olen melko varma, että saisin vaikka piiskata lasten sormia karttakepillä vailla pelkoa minkäänlaisista varoituksista. Jos siis haluaisin.
En halua mainita työpaikkani nimeä, mutta voin paljastaa sen verran, että täällä kasvatetaan maailman markkinoille "uusia lahjakkuuksia". Välillä minun käy sääliksi pieniä lapsia, joiden vanhemmat odottavat lapsiltaan loistosuorituksia jo lastentarhaiässä. Itse olen onnellinen, että sain tehdä lapsena mitä tykkäsin ja valita itse harrastukseni sen sijaan, että minusta olisi yritetty takoa huippupianistia tai -jalkapalloilijaa. Eräällä herttaisella oppilaallani on paha änkytysongelma. Tapasin tänään hänen äitinsä, ja hän kertoi, että pojalle opetetaan kotona isän toimesta hollannin kieltä äidin puhuessa hänen kanssaan kiinaa. Lauantaisin kotona puhutaan pelkästään englantia, jotta poika oppisi vielä kolmannenkin kielen heti nuorella iällä. Vanhemmat ovat myös suunnitelleet ilmoittavansa poikansa jonkinlaiseen draamakouluun, jotta hän oppisi vielä näyttelemäänkin. En tiedä, millaisin keinoin änkyttäminen voidaan parantaa, mutta jokin sanoo, että tällä poikaparalla on pian liian monta rautaa tulessa.
Tuntuu jännältä törmätä päivittäin uudenlaisiin, pienempiin tai suurempiin kulttuurien välisiin eroihin. Tunnen nyt olevani antoisassa ympäristössä, ja heinäkuussa kotiin palattuani voin viimein todeta päässeeni hyvään alkuun kiinalaisen kulttuurin tuntemisessa.
Suhteellisen normaalipainoinen, talven aikana kuitenkin muutaman lisäkilon vyötärölleen kerännyt länsimaalainen työtoverini sai ensimmäisenä lomanjälkeisenä työpäivänään kuulla neljätoista kertaa kiinalaisilta työtovereiltaan, että hän on lihava. Kiinalaisille on täysin luonnollista sanoa asiasta suoraan, eikä kommentista pitäisi loukkaantua: se on merkki siitä, että "lihava" henkilö on kommentoijan läheinen ystävä ja että hän on selvästi viettänyt antoisan loman ja syönyt erittäin hyvin. Tästä huolimatta ei liene yllätys, että kollegani tuli kuulemastaan hieman surulliseksi.
Ystävänpäivä tuli ja meni, enkä osannut lainkaan arvata, että se on Kiinassa niin iso juttu. Sain viettää illan yksin asunnossani, sillä täällä pariskunnat hempeilevät ystävänpäivänä turhia säästelemättä. Feminismi tuntuu olevan täällä päin täysin vieras käsite, ja siksi ystävien seuraa oli tuona iltana erittäin vaikea löytää: jokainen tyttöystävä odotti miehensä hemmottelevan hänet piloille vain ja ainoastaan sukupuoleensa vedoten. Kuulin jopa, että eräs kiinalaisnainen oli haukkunut miesystävänsä pystyyn kuultuaan kämppiksensä saamista suklaista, kukista, ravintolaillallisesta ja punaviinistä. Toki vastaavia odotuksia on varmasti myös monilla suomalaisnaisilla, mutta en usko, että Suomessa ystävänpäiväodotukset ovat keskimäärin ihan yhtä korkealla.
Olen nyt opettanut pienille kiinalaislapsille kahden päivän ajan englantia ja matematiikkaa. Muistan, kuinka peruskoulun alemmilla luokilla oli yleensä ihailtavaa olla huonokäytöksinen ja jopa lentää luokasta ulos: siten sai paljon huomiota ja välitunnilla oli välittömästi kovan pojan maineessa. Kiinassa tilanne näyttää vielä olevan päinvastainen. Ensimmäisellä tunnillani, kyllästyttyäni erään huomionkipeän pojan elämöintiin, pistin hänet häpeämään nurkkaan. Siten sain muutkin oppilaat pitkäksi aikaa hiljaiseksi. Kymmenen minuutin häpeämisen jälkeen annoin pojan palata paikalleen, eikä hän enää tunnin jälkipuoliskolla aiheuttanut pienintäkään häiriötä. Tällaista Suomessakin oli ennen, ja on yllättävää nähdä, kuinka toisessa kulttuurissa asiat tehdään vielä vanhaan malliin. Olen melko varma, että saisin vaikka piiskata lasten sormia karttakepillä vailla pelkoa minkäänlaisista varoituksista. Jos siis haluaisin.
En halua mainita työpaikkani nimeä, mutta voin paljastaa sen verran, että täällä kasvatetaan maailman markkinoille "uusia lahjakkuuksia". Välillä minun käy sääliksi pieniä lapsia, joiden vanhemmat odottavat lapsiltaan loistosuorituksia jo lastentarhaiässä. Itse olen onnellinen, että sain tehdä lapsena mitä tykkäsin ja valita itse harrastukseni sen sijaan, että minusta olisi yritetty takoa huippupianistia tai -jalkapalloilijaa. Eräällä herttaisella oppilaallani on paha änkytysongelma. Tapasin tänään hänen äitinsä, ja hän kertoi, että pojalle opetetaan kotona isän toimesta hollannin kieltä äidin puhuessa hänen kanssaan kiinaa. Lauantaisin kotona puhutaan pelkästään englantia, jotta poika oppisi vielä kolmannenkin kielen heti nuorella iällä. Vanhemmat ovat myös suunnitelleet ilmoittavansa poikansa jonkinlaiseen draamakouluun, jotta hän oppisi vielä näyttelemäänkin. En tiedä, millaisin keinoin änkyttäminen voidaan parantaa, mutta jokin sanoo, että tällä poikaparalla on pian liian monta rautaa tulessa.
Tuntuu jännältä törmätä päivittäin uudenlaisiin, pienempiin tai suurempiin kulttuurien välisiin eroihin. Tunnen nyt olevani antoisassa ympäristössä, ja heinäkuussa kotiin palattuani voin viimein todeta päässeeni hyvään alkuun kiinalaisen kulttuurin tuntemisessa.
keskiviikko 11. helmikuuta 2009
Sinkkunaiselle sulhanen
Pääsin viime viikonloppuna työtoverini siivellä osallistumaan erään Pekingiin asettuneen, hiljattain vihityn pariskunnan vauvajuhlaan. Supersuloisen tyttövauvan isä on kanadalainen ja äiti japanilainen. Paikalla oli lisäksi useita muita pariskuntia - niistä jokainen muodostui kanadalaisesta tai amerikkalaisesta miehestä ja kiinalaisesta naisesta.
Olen lueskellut aiheeseen liittyviä artikkeleita, yhdistänyt niistä saamani tiedon näkemääni ja kuulemaani ja päätynyt sellaiseen johtopäätökseen, että länsimaalaisen miehen on suhteellisen helppo löytää kiinalaisesta suurkaupungista itselleen naisystävä, kun taas rakkautta kaipaavalle ulkomaalaiselle naiselle tilanne saattaa Kiinassa olla täysin päinvastainen, jopa painajaismainen.
Eräässä artikkelissa ulkomaalainen, miesystävää jo pitkään etsinyt nainen manailee hankalaa tilannettaan. Hänen mukaansa ratkaisevia vikoja löytyy lähes kaikista miehistä Pekingissä, oli kyse sitten kiinalaisista tai länsimaalaisista.
Nuoret kiinalaismiehet ovat tavallisesti niin pidättyväisiä, että useimmat heistä eivät tohdi lähestyä ulkomaalaista naista. Mikäli nainen tekee aloitteen, seuraa useimmiten kestoltaan lyhyehköjä, hermostuneita juttutuokioita, jotka eivät kuitenkaan johda sen pidemmälle. Ulkomaalaisilla miehillä ei vastaavaa ongelmaa näytä olevan: kiinalainen nainen on usein kuin sulaa vahaa itsevarmasti lähestyvän ulkomaalaisen käsittelyssä.
Toinen vaihtoehto länsimaalaiselle naiselle Kiinassa on tietenkin etsiä itselleen ei-kiinalainen kumppani. Sekin on helpommin sanottu kuin tehty. Artikkelissa toinen haastateltu nainen jakaa Kiinassa kohtaamansa länsimaalaiset miehet kolmeen ryhmään:
- juuri koulunsa lopettaneet nuoret, jotka ovat tulleet Kiinaan vain pitämään hauskaa vailla aikomusta sitoutua
- uraansa keskittyvät työnarkomaanit, joilla ei ole aikaa keskittyä juuri mihinkään työnsä ulkopuolella
- muuten vain "oudot"
Länsimaalainen nainen saa välillä havaita, että tarjolla olevat ei-kiinalaiset, naisystävää etsivät miehet ovat usein sellaisia, jotka eivät syystä tai toisesta ole onnistuneet löytämään kumppania kotimaassaan. Toisaalta, mikäli eteen kuitenkin sattuu tupsahtamaan komea ja karismaattinen länsimaalainen mies, saattaa naisen kohtaloksi helposti koitua sirojen ja viehättävien, nuorten kiinalaisnaisten muodostaman armeijan tarjoama musertava kilpailu.
Valitettavasti olen itse mies ja kaiken lisäksi varattu, enkä siten pysty missään vaiheessa kirjoittamaan käytännön kokemuksistani aiheeseen liittyen.
Olen lueskellut aiheeseen liittyviä artikkeleita, yhdistänyt niistä saamani tiedon näkemääni ja kuulemaani ja päätynyt sellaiseen johtopäätökseen, että länsimaalaisen miehen on suhteellisen helppo löytää kiinalaisesta suurkaupungista itselleen naisystävä, kun taas rakkautta kaipaavalle ulkomaalaiselle naiselle tilanne saattaa Kiinassa olla täysin päinvastainen, jopa painajaismainen.
Eräässä artikkelissa ulkomaalainen, miesystävää jo pitkään etsinyt nainen manailee hankalaa tilannettaan. Hänen mukaansa ratkaisevia vikoja löytyy lähes kaikista miehistä Pekingissä, oli kyse sitten kiinalaisista tai länsimaalaisista.
Nuoret kiinalaismiehet ovat tavallisesti niin pidättyväisiä, että useimmat heistä eivät tohdi lähestyä ulkomaalaista naista. Mikäli nainen tekee aloitteen, seuraa useimmiten kestoltaan lyhyehköjä, hermostuneita juttutuokioita, jotka eivät kuitenkaan johda sen pidemmälle. Ulkomaalaisilla miehillä ei vastaavaa ongelmaa näytä olevan: kiinalainen nainen on usein kuin sulaa vahaa itsevarmasti lähestyvän ulkomaalaisen käsittelyssä.
Toinen vaihtoehto länsimaalaiselle naiselle Kiinassa on tietenkin etsiä itselleen ei-kiinalainen kumppani. Sekin on helpommin sanottu kuin tehty. Artikkelissa toinen haastateltu nainen jakaa Kiinassa kohtaamansa länsimaalaiset miehet kolmeen ryhmään:
- juuri koulunsa lopettaneet nuoret, jotka ovat tulleet Kiinaan vain pitämään hauskaa vailla aikomusta sitoutua
- uraansa keskittyvät työnarkomaanit, joilla ei ole aikaa keskittyä juuri mihinkään työnsä ulkopuolella
- muuten vain "oudot"
Länsimaalainen nainen saa välillä havaita, että tarjolla olevat ei-kiinalaiset, naisystävää etsivät miehet ovat usein sellaisia, jotka eivät syystä tai toisesta ole onnistuneet löytämään kumppania kotimaassaan. Toisaalta, mikäli eteen kuitenkin sattuu tupsahtamaan komea ja karismaattinen länsimaalainen mies, saattaa naisen kohtaloksi helposti koitua sirojen ja viehättävien, nuorten kiinalaisnaisten muodostaman armeijan tarjoama musertava kilpailu.
Valitettavasti olen itse mies ja kaiken lisäksi varattu, enkä siten pysty missään vaiheessa kirjoittamaan käytännön kokemuksistani aiheeseen liittyen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)