Kulttuurieroja: Vol. 1

Viime päivien aikana työpaikkani henkilökunta on palannut arkeen ja kevätlukukausi on alkanut lumisateen saattelemana. Kotoisasta lumipeitteestä nauttiessani olen kohdannut erinäisiä pieniä, mutta mielenkiintoisia kulttuurieroja Kiinan ja Suomen välillä.

Suhteellisen normaalipainoinen, talven aikana kuitenkin muutaman lisäkilon vyötärölleen kerännyt länsimaalainen työtoverini sai ensimmäisenä lomanjälkeisenä työpäivänään kuulla neljätoista kertaa kiinalaisilta työtovereiltaan, että hän on lihava. Kiinalaisille on täysin luonnollista sanoa asiasta suoraan, eikä kommentista pitäisi loukkaantua: se on merkki siitä, että "lihava" henkilö on kommentoijan läheinen ystävä ja että hän on selvästi viettänyt antoisan loman ja syönyt erittäin hyvin. Tästä huolimatta ei liene yllätys, että kollegani tuli kuulemastaan hieman surulliseksi.

Ystävänpäivä tuli ja meni, enkä osannut lainkaan arvata, että se on Kiinassa niin iso juttu. Sain viettää illan yksin asunnossani, sillä täällä pariskunnat hempeilevät ystävänpäivänä turhia säästelemättä. Feminismi tuntuu olevan täällä päin täysin vieras käsite, ja siksi ystävien seuraa oli tuona iltana erittäin vaikea löytää: jokainen tyttöystävä odotti miehensä hemmottelevan hänet piloille vain ja ainoastaan sukupuoleensa vedoten. Kuulin jopa, että eräs kiinalaisnainen oli haukkunut miesystävänsä pystyyn kuultuaan kämppiksensä saamista suklaista, kukista, ravintolaillallisesta ja punaviinistä. Toki vastaavia odotuksia on varmasti myös monilla suomalaisnaisilla, mutta en usko, että Suomessa ystävänpäiväodotukset ovat keskimäärin ihan yhtä korkealla.

Olen nyt opettanut pienille kiinalaislapsille kahden päivän ajan englantia ja matematiikkaa. Muistan, kuinka peruskoulun alemmilla luokilla oli yleensä ihailtavaa olla huonokäytöksinen ja jopa lentää luokasta ulos: siten sai paljon huomiota ja välitunnilla oli välittömästi kovan pojan maineessa. Kiinassa tilanne näyttää vielä olevan päinvastainen. Ensimmäisellä tunnillani, kyllästyttyäni erään huomionkipeän pojan elämöintiin, pistin hänet häpeämään nurkkaan. Siten sain muutkin oppilaat pitkäksi aikaa hiljaiseksi. Kymmenen minuutin häpeämisen jälkeen annoin pojan palata paikalleen, eikä hän enää tunnin jälkipuoliskolla aiheuttanut pienintäkään häiriötä. Tällaista Suomessakin oli ennen, ja on yllättävää nähdä, kuinka toisessa kulttuurissa asiat tehdään vielä vanhaan malliin. Olen melko varma, että saisin vaikka piiskata lasten sormia karttakepillä vailla pelkoa minkäänlaisista varoituksista. Jos siis haluaisin.

En halua mainita työpaikkani nimeä, mutta voin paljastaa sen verran, että täällä kasvatetaan maailman markkinoille "uusia lahjakkuuksia". Välillä minun käy sääliksi pieniä lapsia, joiden vanhemmat odottavat lapsiltaan loistosuorituksia jo lastentarhaiässä. Itse olen onnellinen, että sain tehdä lapsena mitä tykkäsin ja valita itse harrastukseni sen sijaan, että minusta olisi yritetty takoa huippupianistia tai -jalkapalloilijaa. Eräällä herttaisella oppilaallani on paha änkytysongelma. Tapasin tänään hänen äitinsä, ja hän kertoi, että pojalle opetetaan kotona isän toimesta hollannin kieltä äidin puhuessa hänen kanssaan kiinaa. Lauantaisin kotona puhutaan pelkästään englantia, jotta poika oppisi vielä kolmannenkin kielen heti nuorella iällä. Vanhemmat ovat myös suunnitelleet ilmoittavansa poikansa jonkinlaiseen draamakouluun, jotta hän oppisi vielä näyttelemäänkin. En tiedä, millaisin keinoin änkyttäminen voidaan parantaa, mutta jokin sanoo, että tällä poikaparalla on pian liian monta rautaa tulessa.

Tuntuu jännältä törmätä päivittäin uudenlaisiin, pienempiin tai suurempiin kulttuurien välisiin eroihin. Tunnen nyt olevani antoisassa ympäristössä, ja heinäkuussa kotiin palattuani voin viimein todeta päässeeni hyvään alkuun kiinalaisen kulttuurin tuntemisessa.