tiistai 3. helmikuuta 2009

Virtuaalimatka

Olen ollut turisti vain kerran elämässäni: viime kesänä vietin kuusi päivää Berliinissä juhlistamassa tyttöystäväni veljen häitä. Kokemusta lyhytaikaisesta matkailusta minulla ei siis juuri ole, enkä ole koskaan sellaisia kaivannutkaan. Näen turismin epäeettisenä ja ympäristölle haitallisena ilmiönä, joka on liian monelle itsestäänselvyys ja joka parhaassakin tapauksessa rentouttaa vain väliaikaisesti tai tarjoaa vain pintaraapaisun matkailijaa mahdollisesti kiinnostavaan vieraaseen kulttuuriin.

Jotkut kirjoittamistani jutuista saattavat tämän kokemattomuuteni vuoksi käsitellä toisille lukijoille aivan päivänselviä ilmiöitä. Itselleni kuitenkin lähes kaikki Kiinassa näkemäni on uutta. Ajattelinkin tänään siirtää näkemiäni asioita tuttuun ympäristöön ja siten helpottaa hetkeksi koti-ikävääni tällä virtuaalimatkalla Tampereen rautatieasemalta kotiini Kuninkaankadulle. Matkan varrella kohtaan paljon ihmisiä kummallisissa työtehtävissä. Mitä oikein on tapahtunut?

Poistuttuani junasta valitsen uusien liukuportaiden sijaan vanhat tutut kiviraput. Rapun molemmilla reunoilla istuu vanhoja ihmisiä kauppaamassa tupakkaa, pehmoleluja, kiiltäviä hyrriä, kaupunkiesitteitä, mitä tahansa. En halua ostaa ylihintaista roskaa, joten välttelen katsekontakteja, teeskentelen olevani kuuro ja jatkan matkaani. Astelen rautatieaseman vessaan, josta on mystisesti tullut maksuton - lisäksi kopeista on poistettu ovet ja pönttöjen tilalla on pelkkiä reikiä lattiassa. Yksi mies moppaa vessan lattiaa toisen pitäessä tilan toisella laidalla taukoa. Yksityisyydestä ei ole toivoakaan, joten pesen vain muina miehinä käteni ja jatkan matkaani Hämeenkadulle.

Aseman ovesta ulos astuessani kimppuuni alkaa hyökkäillä ystävällisiä nuoria naisia. Väkinäisen small talkin jälkeen ensimmäinen pyytää minua teelle. Toinen kyselee, kiinnostaisiko minua vierailla opiskelijoiden taidegalleriassa, joka on kaupungissa kai vain tämän viikon ajan. Haistan palaneen käryä, joten lopetan vieraille ihmisille puhumisen ja esitän kuuroa.

Seppälän ohi kävellessäni kaksi nuorta naista huutaa kadulla kovalla äänellä tietoja liikkeen viimeisimmistä erikoistarjouksista. Nyt saisin kolme kahden hinnalla! Häiriinnyn sen verran, että olen jäädä suojatiellä auton alle, vaikka valo on vihreä. Seuraavat korttelit saan onneksi kävellä rauhassa, eikä edes Hämeensillan rihkamahelvetti onnistu enää peittämään intoani kotiin pääsystä. Päätän käväistä vielä Sokoksella ostamassa jotakin herkullista illaksi.

Sokoksen automaattiset liukuovet on korvattu tavallisilla ovilla. Komeaan asuun pukeutunut nuori mies avaa minulle oven ja tervehtii ystävällisesti. Hymy ei kuitenkaan onnistu peittämään hänen katseestaan heijastuvia tylsistyneisyyden merkkejä. Toisen oven luona vartija vilkuilee "huomaamattomasti" matkapuhelintaan. Sokoksella kierrellessäni minua tervehditään enemmän tai vähemmän iloisesti lähes joka nurkassa.

Päädyn alakerran ruokakauppaan, missä nuori nainen yrittää ojentaa minulle hätäisesti ostoskorin. Kiitos, voin kumartua itsekin. Kaupassa minua alkaa ahdistaa: tuntuu siltä, että minua tarkkaillaan. Tämä pitääkin paikkansa: jokaiselta käytävältä löytyy ainakin kaksi nuorta myyjää valmiina hyökkäämään kimppuuni, mikäli epäröin vielä hetkenkin kauramaitoni valinnassa. Löydän onneksi kaiken etsimäni nopeasti, ja voin suunnata kassalle. Yllättäen kassalla ei tapahdu mitään ihmeellistä, saan jopa pakata ostokseni itse kangaskassiini. Poistun kaupasta Kuninkaankadulle, missä minulle tarjotaan taksia joka suunnasta. Olen jo melkein kotona, joten esitän taas kuuroa. Seuraan kävellessäni katseellani kadunlakaisijoita, joita tuntuu olevan tarpeettoman monta: talonmies on kuitenkin lakaissut kadun jo aamulla. Pääsen lopulta ehjänä kotiin, mutta vilkuilen silti vielä rappukäytävässä hermostuneesti olkani ylitse.

Kiinassa asuu noin 1300 miljoonaa ihmistä. Heistä enemmistö tarvitsee työpaikan voidakseen elättää itsensä tai auttaa perhettään tulemaan toimeen. Erilaisista työtehtävistä ei tunnu olevan puutetta, eikä asiakas Kiinassa ole koskaan yksin.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tuo virtuaali-Tampere (Kiinalaisittain) Eihän se ollut kuin vasta eilen (n. 80v.) sitten kun suuri osa kuvailemastasi oli ihan täyttä totta myös meillä. Varsin mielenkiintoinen ja osin avartava kuvitelma. Kirjailijasta itsestäänkin kuoriutuu aivan uusi ja mielenkiintoinen minä.

Rauno Sainio kirjoitti...

Kiitokset kommentista! Kuvitelmani saattaa olla myös vilkaisu tulevaisuuden Suomeen, jossa ilmastopakolaisten täyttämät suurkaupungit tekevät kaikkensa pitääkseen väestönsä leivän syrjässä kiinni.