Pikku keisarit

Harva pitää hemmotelluista lapsista. Sellaisista, jotka eivät tiedä, mitä sana 'ei' tarkoittaa ja jotka ovat tottuneet saamaan tahtonsa läpi asiassa kuin asiassa. Työharjoittelussani opetan tällaisia lapsia päivittäin: toiset ovat filmitähtien lapsia, toisten vanhemmat ovat muuten vain hyvin varakkaita. Yhdellä lapsista on tapana purskahtaa vihaiseen itkuun ja juosta pois luokasta, kun en anna hänen lukea oppituntisuunnitelmat sisältävää vihkoani. Toisinaan tekisi mieli ravistella lapsia ja muistuttaa heitä erosta opettajan ja palvelijattaren (阿姨) välillä.

Silloin muistan kuitenkin aina, että hemmottelu on harvemmin lapsen vika, eikä lasta siksi oikein voi siitä syyttää, vaikka se olisikin helppoa. En sanoisi olleeni itse koskaan hemmoteltu lapsi (päinvastoin, tunsin ansainneeni saamani tekemällä minulta odotetut asiat tunnollisesti ja hyvin), mutta sain kuitenkin ala- ja yläasteella aina selvästi enemmän viikkorahaa kuin muut koululaiset. Tästä syystä minua kiusattiin: asiasta huomauteltiin tunneilla ja välitunneilla, pyöräillessäni kouluni lähistöllä sekä ikäiseni että vanhemmat koululaiset saattoivat yhtyä ennalta sovittuun pilkkalauluun viikkorahastani. Toiset jopa vihasivat minua. Olisiko minun pitänyt sanoa isälleni, "älä anna minulle rahaa, en tässä murrosiässäni keksi sille kuitenkaan mitään käyttöä"? Enpä usko.

Toiset ihmiset hemmottelu valitettavasti voi pilata jopa pysyvästi, joko luonteensa tai fysiikkansa puolesta: saan kuulla tarinoita lihavista ja/tai ylimielisistä, pelkkää rahaa ja mukavuuksia ajattelevista ihmisistä melkein aina ystävystyessäni uusien ihmisten kanssa.

Luin viime syksynä artikkelin uudenlaisesta, lihavien lapsien sukupolvesta Pekingissä. Yhden lapsen politiikan myötä sillä perheen ainokaisella onkin yhtäkkiä todella monta ihmistä, jotka haluavat kohdella häntä kuin pientä keisaria (siitä kiinan kielen sana 小皇帝 'pieni keisari', 'hemmoteltu lapsi'). Joka suunnasta irtoava jakamaton huomio saa lapsen varmasti tuntemaan olevansa jotakin todella erikoista. Tällainen keisarillinen kohtelu näkyy esimerkiksi täällä koulullani ylipainoisten lasten ja nuorten määrässä selkeästi. Länsimaissa kiinalaiset on tunnetusti totuttu näkemään pienikokoisena ja hoikkana kansana. Mutta kun kaksi kertaa itseni kokoinen, 15-vuotias tyttö vaappuu kioskilta käsissään kaksi muovipussillista täynnä perunalastuja, suklaata, keksejä ja muuta herkullista purtavaa, tiedän että jokin on muuttunut.

En väitä, että heistä kaikista kasvaa vastenmielisiä ja lihavia aikuisia jäniksenkorvat silmillään (Kiinassa jäniksenkorvat usein viittaavat RMB:n symboliin: ¥), mutta perinteiseen kiinalaiseen muottiin osa heistä tuskin koskaan mahtuu - ei kirjaimellisesti eikä kuvaannollisesti. Tämä kuvaa hyvin sitä tosiasiaa, että myös Kiinassa erot sukupolvien välillä ovat nykyään suuremmat kuin koskaan ennen. Tulevat vuosikymmenet näyttävät, säilyykö modernisoituva Kiina sitkeästi kiinalaisena, vai tuleeko maasta jonkinlainen sekoitus, jossa perinteiset arvot ja mielikuvat antoisasta elämästä on osittain korvattu täysin uudenlaisilla ihanteilla ja asenteilla.