(ei aihetta)

Kolmas työviikkoni on nyt päättynyt, ja olen hiljalleen alkanut päästä irti työhön liittyvästä stressistä ja jännityksestä. Pienten lasten opettamisessa olen havainnut, että asiat on parasta ottaa päivä kerrallaan, sillä koskaan ei voi tietää millainen oppitunti on luvassa. Päivästä ja kellonajasta riippuen lapset saattavat käyttäytyä kuin enkelit ja kuunnella tarkkaan kaikkea mitä puhun (osa tietenkin ymmärtää enemmän kuin muut) tai vaihtoehtoisesti huutaa ja tapella keskenään kuin pienet apinat. Yritän olla ottamatta kaoottisia tunteja liian vakavasti, sillä en halua enää lisää harmaita hiuksia. Lapsilla on kuitenkin ilahduttava taipumus kiintyä opettajiinsa, joten pieni pyrähdys koulun käytävällä välitunnin aikana johtaa siihen, että kimpussani on lauma iloisia pikku takiaisia kyselemässä juttuja kiinaksi. Jaan lisäksi ison toimistotilan kolmentoista nuoren ja viehättävästi hymyilevän kiinalaisopettajattaren kanssa, joten stressaavan tunnin jälkeen on mukava palata omalle paikalleni kirjoittelemaan vaikkapa blogitekstejä.

Olen saanut huomata, että työpaikkani kaukaisesta sijainnista huolimatta olen päätynyt jonkinlaiseen unelmien kouluun. Työtoverini kertovat minulle vähän väliä tarinoita entisistä työpaikoistaan Kiinassa - useimmiten heillä on jotakin hyvin negatiivista kerrottavaa. Erään koulun rikas tyrannivaltiatar kohteli kiinalaisia työntekijöitään niin huonosti, että moni heistä murtui ja joutui etsimään itselleen uuden työpaikan, jossa saisi edes inhimillistä kohtelua. Ulkomaalaiset opettajat saavat kuitenkin kuulemani mukaan täällä loistavaa kohtelua koulussa kuin koulussa; siitä huomaa, kuinka valtavan suuri tarve täällä on opettajille, jotka oikeasti osaavat puhua sujuvasti englantia.

Työpaikallani jokaista työntekijää kohdellaan hyvin - kansalaisuuteen katsomatta. Asuminen on edullista (ellei jopa "ilmaista") ja asuntola erittäin korkeatasoinen, ruoka on monipuolista, herkullista ja tietenkin edullista. Työntekijöistä pidetään huolta: liikuntamahdollisuudet ovat kattavat, kampukselta löytyy pieni ja edullinen kauppa, kampuksen tarkoin vartioitujen porttien takana odottaa pimeiden taksien armeija valmiina viemään ihmiset minne hyvänsä rentoutumaan. Harjoittelijan palkkani on pieni, mutta menot ovat täällä sitäkin pienemmät - palaan kesällä Suomeen ison setelitukun kanssa, ellen pian innostu törsäämään oikein tunteella!

Kaiken tämän lisäksi koulun omistajat tekevät vielä paljon hyväntekeväisyystyötä, joka on kuulemani mukaan erittäin harvinainen ilmiö Kiinassa. Tunnen olevani hyvissä käsissä, vaikka villit lapset välillä tekevätkin kaikkensa murtaakseen minut.