Koulunkäynnistä II

Kiinalaisella kaupunkilaislapsella saattaa olla koulussa raskasta, mutta köyhemmille seuduille vilkaistaessa ei valittamisen aihetta pitäisi kauheasti olla. Yhden, koskettavan viipaleen köyhemmän maalaisväestön karusta todellisuudesta tarjoaa Pierre Haskin toimittama The Diary of Ma Yan: The life of a Chinese Schoolgirl. Kirja koostuu 13-vuotiaan kiinalaisen koulutytön päiväkirjasta ja niiden rinnalla kerrotuista, merkintöihin liittyvistä Haskin kirjoittamista faktoista.

Ma Yan on ahkera tyttö: hän haluaa opiskella ahkerasti kovaa työtä tekevien, köyhien vanhempiensa vuoksi, jotta heidän panostamisensa peräti kolmen lapsen koulunkäyntiin ei valuisi hukkaan, ja jotta heillä olisi lasten hyvien työpaikkojen ansiosta vielä jonakin päivänä mahdollisuus ottaa välillä rennosti ja elää edes vähän parempaa elämää. Ikuisesta raatamisesta sairas äiti asettaa tyttärelleen kovia paineita, mutta eniten tyttöä painostaa tyttö itse: päiväkirja on täynnä päättäväisiä ja itsekriittisiä mietteitä siitä, kuinka nyt pitää yrittää vielä entistäkin kovemmin äidin (ja välillä Kiinankin) vuoksi.

”[Mother] wears herself out so that we can have a different future from hers. She exhausts herself to provide food for us when there’s nothing left, and then she exhausts herself all over again, without getting anything out of life for herself. She doesn’t want us to live the way she does. That’s why we have to study. We’ll be happy. Unlike her.”

Köyhyys ei tee koulunkäynnistä yhtään helpompaa. Maaseutukouluissa opettajat ovat vain harvoin päteviä, minkä vuoksi lapset oppivat paljon vähemmän kuin heidän kaupunkilaiset ikätoverinsa. Lisäksi opettajat saattavat lyödä lapsia. Kovan kilpailun Kiinassa tällä voi olla ikäviä seurauksia siinä vaiheessa, kun aletaan haaveilla paikasta oikeassa yliopistossa.

Vaikka Pekingissä ihmisten keskimääräiset kuukausiansiot ovat nykyään yli neljä tuhatta yuania, joutuvat Ma Yin ja hänen perheensä käyttämään yhdenkin yuanin tarkoin: lapset kävelevät mieluummin raskaan kuuden tunnin matkan huonokuntoisella ja vaarallisella tiellä kaksi kertaa viikossa kuin maksavat yhden yuanin henkeä kohden yhdensuuntaisesta matkasta traktorin kyydissä. Säästöjä kerätään olemalla syömättä, ja kertyneellä summalla on pakko ostaa kynä tai vihko, sillä koulu ei tarjoa lapsille minkäänlaisia opiskeluvälineitä. Koulussa Ma Yan opiskelee pääasiassa kurnivan mahan kanssa, ja hänen huono näkönsä pakottaa hänet käyttämään korviaan mahdollisimman valppaasti.

”It’s impossible to describe the sensation of HUNGER.”

”Do you know what hunger is? It’s an unbearable pain.
I wonder when I’ll stop experiencing hunger at school…”

Kirjasta heijastuva todellisuus on karu, siitä ei pääse mihinkään. Aihe on mielenkiintoinen, sillä kirja perustuu jo kahdeksan vuotta vanhaan materiaaliin – Kiinassa on tässä ajassa ehtinyt tapahtua paljon, ja muistan lukeneeni jostain, että myös peruskoulun tarjoaminen jokaiselle Kiinan lapselle on ollut maan kunnianhimoisten tavoitteiden joukossa. Jostain syystä tuntuu kuitenkin siltä, ettei maaseudun lasten tilannetta onnistuta kovin nopeasti merkittävästi parantamaan – huomion pääpainon ollessa suurkaupungeissa unohtuvat syrjäisemmät seudut helposti.

”Beijing may promise to eradicate illiteracy among fifteen to 24-year-olds by 2005; but the reality is a long way from such triumphalist proclamations. Education is getting worse. Children are excluded from school by their parents’ poverty and there is no public safety net.”