Useimmat aloittavat kiinan kielen opiskelun täysin puhtaalta pöydältä, ilman minkäänlaisia ennakkotietoja siitä, miten kieltä tulisi käyttää tai millaista sen sanasto on. Kiinaa on hyvä verrata vaikkapa saksaan tai espanjaan, jotka ainakin sanastojensa osalta mahdollistavat erittäin nopean oppimisen englantia ja ruotsia opiskelleille suomalaisille - suhteellisen sujuva kommunikointi saattaa sujua jo vuoden ahkeroinnin jälkeen. Kiina on hankalampi tapaus, lisäksi sillä on tarjota vieras ja äärimmäisen työläs kirjoitusjärjestelmä, joka hidastaa armotta motivoituneintakin oppijaa.
Nyt, kun itselläni alkaa tulla kolme ja puoli vuotta kiinan opiskelua täyteen, olen alkanut miettiä, kuinka nopeasti täysin vieraan kielen oppiminen ylipäätään on mahdollista. Englanti on monien mielestä helppo oppia etenkin siksi, että sille altistuu päivittäin esimerkiksi musiikin ja television kautta. Harva silti muistaa, että useimmat suomalaiset ovat opiskelleet englantia (ja altistuneet sille) jopa kymmenisen vuotta, kun se viimein alkaa taittua sujuvasti. Mikä on siis realistinen aika aikuiselle kiinan opiskelijalle, joka oppii hitaammin kuin lapsi, ja jolla ei välttämättä ole mahdollisuutta tai halua tarttua oikopolkuihin, kuten pitkäaikaiseen Kiinassa oleskeluun tai kiinalaisen kumppanin löytämiseen - kuinka pitkään ”pitää jaksaa", ennen kuin voi alkaa poimia kovan työnsä hedelmiä?
Oma tavoitteeni ennen Pekingin-työharjoitteluani oli kolme vuotta, mutta ymmärsin melko nopeasti, ettei se ollut mahdollista. Niinpä nykyinen tavoitteeni on saavuttaa korkea kiinan kielen taso kuuden vuoden opiskelulla - kuutena päivänä viikossa. Se edellyttää omalla kohdallani ensinnäkin yli 2500 kirjoitusmerkin tuntemusta ja sujuvaa kuullunymmärtämistaitoa. Nämä ovat asioita, joiden saavuttamiseksi riittävät oppikirjat, internet ja ChinesePod. Tärkeintä minulle kuitenkin olisi oppia myös puhumaan sujuvasti, mikä onkin saanut minut ajattelemaan jo kärsimättömänä valmistumistani seuraavaa kesää 2011. Aikaisemmin olen ilmaissut mielenkiintoni vapaaehtoistyötä kohtaan (kirjoittelen asiasta varmasti vielä lisää), mutta myös intensiivinen kielikurssi kiinnostaisi.
Muistan tavanneeni nuoren ruotsalaisen kaverin lennollani Pekingiin - hän oli aloitteleva kiinan opiskelija, matkalla kolmen kuukauden kielikurssille Kiinaan. Majoitus hänellä olisi koko tuon ajan kiinalaisen perheen luona. Ajatus kiehtoi minua suuresti, vaikka en voinutkaan olla miettimättä, että ehkä kiinaa olisi paras yrittää opiskella jonkin verran myös ennen Kiinaan lähtemistä. Nyt olen alkanut miettiä, kuinka tehokas esimerkiksi kolmen kuukauden jakso voisikaan olla itseni kaltaiselle opiskelijalle, jolla on jo suhteellisen laaja kirjoitetun kiinan sanavarasto ja jonkin verran kokemusta sekä kielen kuuntelemisesta että sen puhumisesta. Välillä olen pakahtua innosta ajatellessani kurssia, joka sisältäisi esimerkiksi yli kolme tuntia vaativan kiinalaisen opettajan ankaraa opetusta viitenä päivänä viikossa, siihen päälle vielä kotitehtävät ja pöytäkeskustelu isäntäperheen kanssa!
Jos tiedät omasta tai tuttavan kokemuksesta hyviä kielikouluja missä päin Kiinaa hyvänsä, otan vihjeitä mielelläni vastaan – hienoja ja huonoja vaihtoehtoja on varmasti lukematon määrä. Lisäksi hinta- ja laatutasoissa on oletettavasti suuria vaihteluita - eikä olisi pahitteeksi, jos koulu sijaitsisi jossain muuallakin kuin Pekingissä. Aihe vaatii tarkkaa perehtymistä, ja kaikki apu otetaan vastaan. Jaan tulevat tietoni ja kokemukseni tuttuun tapaan täällä blogissa.
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
torstai 21. tammikuuta 2010
Minunkin Kiinani
Olen viihtynyt kirpputoreilla lapsesta asti. Kiinasta kiinnostuttuani sainkin ilokseni huomata, että lähes viikoittain mukaani tarttui edullisesti eri kirppareilta käytettyjä, toinen toistaan mielenkiintoisempia Kiina-aiheisia kirjoja, sekä faktaa että fiktiota. Viimeisin löytöni - jonka kerrankin luin melkein heti - on vuonna 2004 julkaistu Minunkin Kiinani (toimittanut Riikka Saarenpää). Satasivuisessa kirjassa 12 kirjoittajaa kertoo eri tavoin lyhyesti suhteestaan Kiinaan. Kokemuksiaan jakamassa on ihmisiä liikenaisista kristinuskon lähettiläisiin.
Suomen lähetysseuran julkaisemasta teoksesta löytyy "hengettömiäkin" tarinoita, ja niistä mieleenpainuvin oli mielestäni pienen lapsen äidin tarina. Anna Sillanpää muutti alun perin Kiinaan aviomiehensä työn vuoksi. Mukanaan heillä oli vain 10 kuukautta vanha vauva. Sillanpään kirjoittama artikkeli ”Kiinassa kiltteys on kaunista” on todella ilahduttavaa luettavaa, ja se päihittää erään toisen Sillanpään kirjoitukset (näiden kahden välillä taitaa olla yhteys, mutten ole siitä aivan varma). Anna oli jo tuolloin selvästikin löytänyt Kiinasta paljon kaunista ja olennaista, ja tekstin lopussa oli hämmästyttävää havaita, että se on kirjoitettu vain yhden vuoden kokemusten pohjalta.
Anna lähti Kiinaan ennakkoluulojen ja murheiden täyttämänä, mutta oppi hyvin nopeasti suhtautumaan outoihin asioihin positiivisesti: taksikuskit ovat mielipuolia – ok; ruoka on erilaista ja kieli vaatii vaivannäköä – ok. Kotiapulaisten (阿姨 āyí) palkkaamiseen ensin negatiivisesti suhtautunut Anna oppi nopeasti hyväksymään heidän läsnäolonsa, eikä peittele tyytyväisyyttään pohtiessaan kaikkea sitä hyvää ja yllättävääkin, mitä he voivatkaan pienille perheille tarjota.
Ayin kasvava rooli kiinalaisessa perhe-elämässä muistuttaa paitsi Kiinassa asuvan suomalaisen korkeasta elintasosta etenkin apulaisiinsa verrattuna, myös Kiinan nopeasti muuttuvasta perherakenteesta: rahan ja uran merkitys on jo pitkään ollut nousussa, ja nykyään kotiäiti onkin Kiinan suurkaupungeissa melkeinpä uratykkiä harvinaisempi ilmestys. Isovanhemmatkaan eivät enää kelpaa entiseen tapaan perheen ainokaisen lapsen kasvattajiksi, esimerkiksi siksi, että he eivät tunne vieraita kieliä. Lapsen sijoittaminen sisäoppilaitokseen siten, että he pääsevät kotiin vaikka vain viikonlopuiksi, on kiinalaisille perheille yhä luonnollisempaa. Tällainen kehitys saattaa ajan myötä kylmentää kiinalaisia perhesuhteita merkittävästi, kun lasten side vanhempiinsa ja isovanhempiinsa heikkenee. Erityisen huolestuttavaa tämä on siksi, että eläköityvien määrä Kiinassa on kääntymässä jyrkkään kasvuun seuraavan parinkymmenen vuoden aikana - globalisoituvassa maailmassa lapset eivät välttämättä enää ole yhtä halukkaita omistautumaan vanhemmistaan huolehtimiseen, etenkään jos laki jossain vaiheessa ei enää velvoita heitä niin tekemään.
Sillanpään lyhyt teksti on täynnä pieniä yksityiskohtia ja isompiakin oivalluksia – ensimmäisen vuotensa aikana hän selvästi katseli Kiinassa ympärilleen ja tietoisesti oppi koko ajan uutta tuosta vieraasta maailmasta. Tämä paljastuu viimeistään hänen myöntäessään tekstin lopussa, kuinka vähän hän tietääkään Kiinasta - joku ajattelija on tainnut sanoa, että ihminen on viisas vasta kun hän osaa myöntää oman tietämättömyytensä. Annan ja Kiinan välinen yhteys on varmasti syventynyt vuosien varrella, ja mielelläni lukisin hänen näkemyksiään monista Kiina-ilmiöistä.
Suomen lähetysseuran julkaisemasta teoksesta löytyy "hengettömiäkin" tarinoita, ja niistä mieleenpainuvin oli mielestäni pienen lapsen äidin tarina. Anna Sillanpää muutti alun perin Kiinaan aviomiehensä työn vuoksi. Mukanaan heillä oli vain 10 kuukautta vanha vauva. Sillanpään kirjoittama artikkeli ”Kiinassa kiltteys on kaunista” on todella ilahduttavaa luettavaa, ja se päihittää erään toisen Sillanpään kirjoitukset (näiden kahden välillä taitaa olla yhteys, mutten ole siitä aivan varma). Anna oli jo tuolloin selvästikin löytänyt Kiinasta paljon kaunista ja olennaista, ja tekstin lopussa oli hämmästyttävää havaita, että se on kirjoitettu vain yhden vuoden kokemusten pohjalta.
Anna lähti Kiinaan ennakkoluulojen ja murheiden täyttämänä, mutta oppi hyvin nopeasti suhtautumaan outoihin asioihin positiivisesti: taksikuskit ovat mielipuolia – ok; ruoka on erilaista ja kieli vaatii vaivannäköä – ok. Kotiapulaisten (阿姨 āyí) palkkaamiseen ensin negatiivisesti suhtautunut Anna oppi nopeasti hyväksymään heidän läsnäolonsa, eikä peittele tyytyväisyyttään pohtiessaan kaikkea sitä hyvää ja yllättävääkin, mitä he voivatkaan pienille perheille tarjota.
Ayin kasvava rooli kiinalaisessa perhe-elämässä muistuttaa paitsi Kiinassa asuvan suomalaisen korkeasta elintasosta etenkin apulaisiinsa verrattuna, myös Kiinan nopeasti muuttuvasta perherakenteesta: rahan ja uran merkitys on jo pitkään ollut nousussa, ja nykyään kotiäiti onkin Kiinan suurkaupungeissa melkeinpä uratykkiä harvinaisempi ilmestys. Isovanhemmatkaan eivät enää kelpaa entiseen tapaan perheen ainokaisen lapsen kasvattajiksi, esimerkiksi siksi, että he eivät tunne vieraita kieliä. Lapsen sijoittaminen sisäoppilaitokseen siten, että he pääsevät kotiin vaikka vain viikonlopuiksi, on kiinalaisille perheille yhä luonnollisempaa. Tällainen kehitys saattaa ajan myötä kylmentää kiinalaisia perhesuhteita merkittävästi, kun lasten side vanhempiinsa ja isovanhempiinsa heikkenee. Erityisen huolestuttavaa tämä on siksi, että eläköityvien määrä Kiinassa on kääntymässä jyrkkään kasvuun seuraavan parinkymmenen vuoden aikana - globalisoituvassa maailmassa lapset eivät välttämättä enää ole yhtä halukkaita omistautumaan vanhemmistaan huolehtimiseen, etenkään jos laki jossain vaiheessa ei enää velvoita heitä niin tekemään.
Sillanpään lyhyt teksti on täynnä pieniä yksityiskohtia ja isompiakin oivalluksia – ensimmäisen vuotensa aikana hän selvästi katseli Kiinassa ympärilleen ja tietoisesti oppi koko ajan uutta tuosta vieraasta maailmasta. Tämä paljastuu viimeistään hänen myöntäessään tekstin lopussa, kuinka vähän hän tietääkään Kiinasta - joku ajattelija on tainnut sanoa, että ihminen on viisas vasta kun hän osaa myöntää oman tietämättömyytensä. Annan ja Kiinan välinen yhteys on varmasti syventynyt vuosien varrella, ja mielelläni lukisin hänen näkemyksiään monista Kiina-ilmiöistä.
keskiviikko 6. tammikuuta 2010
Korealaisia elokuvahelmiä Teemalla
Kiinan kielen opintojani ja tarkempaa Aasian kulttuureihin tutustumistani edelsi ajanjakso, jolloin etsin aktiivisesti käsiini todella tiukan annostuksen itäaasialaista elokuvaa. Viime aikoina olen usein miettinyt, että saattoi olla aivan puhdas sattuma, että ihastuin juuri kiinalaisten elokuvien välittämään maailmaan – tämä blogi voisi siksi ihan yhtä hyvin käsitellä Koreaa tai Japania ja kyseisten maiden kielten opiskelua. Ohjaajat Zhang Yimou ja Wong Kar wai sekä näyttelijät Maggie Cheung ja Tony Leung ehtivät kuitenkin lumota minut muita ennen.
Jokin aika sitten valittelin blogissanikin kiinalaisen elokuvan näkymättömyyttä Suomen televisiokanavilla, ja valitan edelleen – edellisestä kerrasta on jo aikaa. Minun on kuitenkin myönnettävä, että kiinalainen elokuva ei ole aina yhtä kiinnostavaa kuin esimerkiksi Japanin tarjonta. Japaniakin korkeammalle yltää Etelä-Korea, joka on mielestäni saanut tarjonnallaan koko muun maailman elokuvatuotannon menettämään kasvonsa jo yli kymmenen vuoden ajan. Tätä elokuvaa on saatavilla aika hyvin suomalaistenkin dvd-julkaisujen muodossa.
Nyt YLE Teema on vastannut elokuvaltaan jotain muuta haluavien ja/tai Aasian ystävien epätoivoisiin rukouksiin: 11.1. alkaen kanava näyttää peräti kahdeksana perättäisenä maanantai-iltana korealaista elokuvaa! Itse olen nähnyt näistä leffoista kuusi, mutta uusintanäytökset ovat ehdottomasti tervetulleita. Yhtä lukuun ottamatta leffoista vastaavat kaksi suosikkiohjaajaani, Kim Ki-duk ja Park Chan-wook, jotka ovat myös maailmalla tunnetuimmat korealaisohjaajat.
Kuusi ensimmäistä elokuvaa ovat Kimin tuotantoa. Tässä vaiheessa heti varoituksen sana: elokuvat eivät välttämättä ole kaikille miellyttäviä kokemuksia. Kim nimittäin kuvaa elokuvissaan useimmiten ihmisen pimeämpää puolta, eikä julmilta teoilta, väkivallalta tai ihmisten kylmyydeltä voi välttyä. Silti elokuvat jättävät katsojaan lähtemättömän vaikutuksen, eikä olekaan ihme, että Kim on kansainvälisesti ylistetyin korealaisohjaaja – muun muassa Rakkautta & Anarkiaa –festivaali esittää hänen elokuvansa lähes poikkeuksetta (sama pätee Parkiin). Valitettavasti mies ei kotimaassaan nauti erityisesti suosiota, enkä toisaalta ihmettele, niin nyrjähtäneen kuvan hänen töidensä perusteella voi korealaisista saada. Alla Teeman Kino Kauko -sivun tarjoamat lyhyet kuvaukset elokuvista, niistä voi päätellä jo aika paljon.
11.1. Krokotiili
Kim Ki-dukin rankka elokuva Krokotiiliksi kutsutusta häikäilemättömästä riiviöstä, joka elättää itsensä tyhjentämällä joesta onkimiensa ruumiiden taskuja.
18.1. The Isle – Saari
Kim Ki-dukin kansainvälinen läpimurto-ohjaus kertoo naisesta, joka vuokraa syrjäisellä järvellä kelluvia kalamajoja ja huolehtii myös kalamiesten lihallisista tarpeista.
25.1. Osoite tuntematon
Kim Ki-dukin synkkä kuvaus kolmesta korealaisesta nuoresta, joiden elämä on vain masennusta ja tuskaa.
1.2. Parittaja
Katkeroitunut, kiiluvasilmäinen parittaja pakottaa rakastamansa opiskelijaneidon työskentelemään nuhjuisessa bordellissa.
8.2. Rannikkovartija
Kärsimystä, tuskaa ja hulluutta seuraa kun rannikkovartioston sotilaat ampuvat naisen poikaystävän kesken lemmenhetken ja tämä ymmärrettävästi järkyttyy.
15.2. Samaria
Koulutytöt hankkivat rahaa maksuseksin avulla, mutta laiton puuha johtaa dramaattisiin seurauksiin.
Kuulostaa varmasti todella masentavalta, mutta rohkaisen silti antamaan Kimille mahdollisuuden! Näiden piristysruiskeiden jälkeen vuoronsa saavasta Jätesäkkimurhat-elokuvasta en tiedä paljoakaan, sen sijaan Korea-sarjan viimeinen elokuvan pitäisi kuulua jokaisen elokuvasivistykseen. Parkin Sympatiaa herra kostajalle on Etelä-Korean toisen mestarin ”kostotrilogian” ensimmäinen ja paras, mutta valitettavasti vähäisimmälle huomiolle jäänyt elokuva. Jos kosto jättää suun kuivaksi, voi paikallisesta videovuokraamosta käydä tiedustelemassa seuraavia osia, jotka tunnetaan nimillä Oldboy ja Lady Vengeance.
Mikäli joku lukijoista päätyy tämän tekstin houkuttelemana näitä elokuvia katsomaan, olisi kiva kuulla mielipiteistänne kommenttien muodossa. Haukkuakin saa, totuin siihen aikanaan työskennellessäni videovuokraamossa. Suosittelin silloin asiakkaille haastavampia elokuvia lamaannuttavan amerikkalaisen roskan sijaan, ja usein leffaa palauttaessaan asiakas ilmaisi tyytymättömyytensä ennen kuin palasi Hollywoodin tuttuun ja turvalliseen maailmaan, joka ei pyydä eikä myöskään anna mitään.
Jokin aika sitten valittelin blogissanikin kiinalaisen elokuvan näkymättömyyttä Suomen televisiokanavilla, ja valitan edelleen – edellisestä kerrasta on jo aikaa. Minun on kuitenkin myönnettävä, että kiinalainen elokuva ei ole aina yhtä kiinnostavaa kuin esimerkiksi Japanin tarjonta. Japaniakin korkeammalle yltää Etelä-Korea, joka on mielestäni saanut tarjonnallaan koko muun maailman elokuvatuotannon menettämään kasvonsa jo yli kymmenen vuoden ajan. Tätä elokuvaa on saatavilla aika hyvin suomalaistenkin dvd-julkaisujen muodossa.
Nyt YLE Teema on vastannut elokuvaltaan jotain muuta haluavien ja/tai Aasian ystävien epätoivoisiin rukouksiin: 11.1. alkaen kanava näyttää peräti kahdeksana perättäisenä maanantai-iltana korealaista elokuvaa! Itse olen nähnyt näistä leffoista kuusi, mutta uusintanäytökset ovat ehdottomasti tervetulleita. Yhtä lukuun ottamatta leffoista vastaavat kaksi suosikkiohjaajaani, Kim Ki-duk ja Park Chan-wook, jotka ovat myös maailmalla tunnetuimmat korealaisohjaajat.
Kuusi ensimmäistä elokuvaa ovat Kimin tuotantoa. Tässä vaiheessa heti varoituksen sana: elokuvat eivät välttämättä ole kaikille miellyttäviä kokemuksia. Kim nimittäin kuvaa elokuvissaan useimmiten ihmisen pimeämpää puolta, eikä julmilta teoilta, väkivallalta tai ihmisten kylmyydeltä voi välttyä. Silti elokuvat jättävät katsojaan lähtemättömän vaikutuksen, eikä olekaan ihme, että Kim on kansainvälisesti ylistetyin korealaisohjaaja – muun muassa Rakkautta & Anarkiaa –festivaali esittää hänen elokuvansa lähes poikkeuksetta (sama pätee Parkiin). Valitettavasti mies ei kotimaassaan nauti erityisesti suosiota, enkä toisaalta ihmettele, niin nyrjähtäneen kuvan hänen töidensä perusteella voi korealaisista saada. Alla Teeman Kino Kauko -sivun tarjoamat lyhyet kuvaukset elokuvista, niistä voi päätellä jo aika paljon.
11.1. Krokotiili
Kim Ki-dukin rankka elokuva Krokotiiliksi kutsutusta häikäilemättömästä riiviöstä, joka elättää itsensä tyhjentämällä joesta onkimiensa ruumiiden taskuja.
18.1. The Isle – Saari
Kim Ki-dukin kansainvälinen läpimurto-ohjaus kertoo naisesta, joka vuokraa syrjäisellä järvellä kelluvia kalamajoja ja huolehtii myös kalamiesten lihallisista tarpeista.
25.1. Osoite tuntematon
Kim Ki-dukin synkkä kuvaus kolmesta korealaisesta nuoresta, joiden elämä on vain masennusta ja tuskaa.
1.2. Parittaja
Katkeroitunut, kiiluvasilmäinen parittaja pakottaa rakastamansa opiskelijaneidon työskentelemään nuhjuisessa bordellissa.
8.2. Rannikkovartija
Kärsimystä, tuskaa ja hulluutta seuraa kun rannikkovartioston sotilaat ampuvat naisen poikaystävän kesken lemmenhetken ja tämä ymmärrettävästi järkyttyy.
15.2. Samaria
Koulutytöt hankkivat rahaa maksuseksin avulla, mutta laiton puuha johtaa dramaattisiin seurauksiin.
Kuulostaa varmasti todella masentavalta, mutta rohkaisen silti antamaan Kimille mahdollisuuden! Näiden piristysruiskeiden jälkeen vuoronsa saavasta Jätesäkkimurhat-elokuvasta en tiedä paljoakaan, sen sijaan Korea-sarjan viimeinen elokuvan pitäisi kuulua jokaisen elokuvasivistykseen. Parkin Sympatiaa herra kostajalle on Etelä-Korean toisen mestarin ”kostotrilogian” ensimmäinen ja paras, mutta valitettavasti vähäisimmälle huomiolle jäänyt elokuva. Jos kosto jättää suun kuivaksi, voi paikallisesta videovuokraamosta käydä tiedustelemassa seuraavia osia, jotka tunnetaan nimillä Oldboy ja Lady Vengeance.
Mikäli joku lukijoista päätyy tämän tekstin houkuttelemana näitä elokuvia katsomaan, olisi kiva kuulla mielipiteistänne kommenttien muodossa. Haukkuakin saa, totuin siihen aikanaan työskennellessäni videovuokraamossa. Suosittelin silloin asiakkaille haastavampia elokuvia lamaannuttavan amerikkalaisen roskan sijaan, ja usein leffaa palauttaessaan asiakas ilmaisi tyytymättömyytensä ennen kuin palasi Hollywoodin tuttuun ja turvalliseen maailmaan, joka ei pyydä eikä myöskään anna mitään.
lauantai 2. tammikuuta 2010
Avarakatseisuutta todellisuudesta?
Keskustelin kerran erään ystäväni kanssa siitä, kuinka jokainen omaan elämäänsä vähänkin tyytymätön länsimaalainen pitäisi ainakin kerran elämässään viedä todellisen köyhyyden keskelle. Silloin omaa elämäänsä oppisi toivottavasti katsomaan vähän uudenlaisesta perspektiivistä. Mahdollisesti myös omassa kuluttamisessaan itsestäänselvyyksinä pitämien asioiden tuottamisen vaatimaa kärsimystä voisi alkaa ajatella epäitsekkäämmin – nykyäänhän valtava osa kaikesta siitä halvasta tavarasta ja elintarvikkeista, joita erityisesti Suomessa kulutamme aivan silmittömästi, tuotetaan paitsi jatkuvassa köyhyydessä elävien ihmisten, myös luonnon ja muiden eläinlajien kustannuksella. Mitkään varoitukset toimintamme kestämättömyydestä, tulevasta ympäristökatastrofista tai muiden ihmisten ja eläinten itsekkään hyväksikäytön törkeydestä eivät tunnu vaikuttavan aina vain enemmän haluavaan kuluttajaan. Tavalla tai toisella keskivertoihminen perustelee päivästä toiseen mielessään, kuinka juuri hänellä on oikeus kylläisyyteen kaiken muun kustannuksella. Tätä ajattelua ruokkivat myös esimerkiksi mainonta ja talouskasvua ja materialismia ihannoiva kulttuurimme kokonaisuudessaan.
Ylioppilaslakin saatuani vuonna 2002 haaveilin lähdöstä Afrikkaan vapaaehtoistyöhön. Päädyin kuitenkin kartuttamaan elämänkokemustani ensin Englantiin, ja myöhemmin, asepalveluksen jälkeen, Espanjaan. Näiden kahden puolivuotisen sijaan kaivon rakentaminen tai koulun pystyttäminen jossain kuivassa ja köyhässä afrikkalaisessa kylässä olisi varmasti vienyt elämäni kohti aivan toisenlaisia polkuja. Nyt, kun Kiina on vienyt sydämeni, huomaan yhä useammin miettiväni, millaista hyvää toimintaa voisin tuossa suuressa maassa mahdollisesti päästä edistämään, kun puolentoista vuoden päästä valmistun.
Suunnittelemiselle on vielä mukavasti aikaa, ja ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että lyhyt maisemanvaihdos ainakin kesäksi 2011 on itsestäänselvyys. En sitten tiedä, kuinka realistisia maaseuduille tai pieniin kyliin suuntautuvat ajatukseni ovat, mutta ainakin kiinnostavia, vaihtoehtoisia elämyksiä tarjoava WWOOF (World Wide Opportunities on Organic Farms) toimii jo ainakin jonkin verran Kiinassakin. Ehkä myös köyhemmissä kylissä kouluilla voisi olla kysyntää ulkomaalaisille englanninopettajille – ainakin sellaisille, joille palkaksi riittäisi ruoka, katto pään päälle ja avartunut maailmankuva. Yksi asia tuntuu olevan päivä päivältä selkeämmin mieleeni iskostunut: en halua olla missään tekemisissä liiketoiminnan kanssa, edistää kansainvälistä kauppaa tai olla mukana länsimaisen teollisuuden ryntäyksessä maahan, jossa monenlaiset vakavat ongelmat voi sivuuttaa kustannustehokkaasti olankohautuksella. Tosin vain aika näyttää, myynkö sieluni ensin väliaikaisesti rahalle Kiinaan pääsemistä vastaan, voidakseni myöhemmin kokeneempana tavoitella mieluisampia vaihtoehtoja.
Jos ja kun jossain vaiheessa alan perehtyä Kiinan tarjoamiin mahdollisuuksiin (humanistisesta näkökulmasta) syvemmin, pyrin kirjoittamaan havainnoistani myös täällä blogissa.
Tähän loppuun, muistutukseksi yltäkylläisyydestämme, liitän vielä lainauksia syksyn aikana lukemastani erinomaisesta, Lau Shaw’n kirjoittamasta Riksapoika-romaanista. Kyseessä on vanhaan Pekingiin sijoittuva kertomus nuoresta, Onnenpoika-nimisestä riksakulista, jonka taipaleelle irti kurjuudesta kova maailma jatkuvasti tiputtelee isoja kivenlohkareita. Kertojan yksityiskohtaiset havainnot Pekingin köyhälistön karusta arjesta ovat välillä värisyttäviä, ja suurin osa niistä on varmasti arkipäivää vielä miljoonille kiinalaisille tänäkin päivänä. Tällaiset kohdat saavat lukijan muistamaan paitsi omat etuoikeutensa, toivottavasti myös nykyajan ympäristötietoisessa ilmapiirissä kyseenalaistamaan osan monista ”välttämättömistä tarpeistaan” - jos ei sitä jostain syystä ole vieläkään, vuonna 2010, ymmärtänyt tehdä.
”Aitauksen sisällä, samassa pihassa, asui seitsemän tai kahdeksan perhettä, ja useimmilla niistä oli hallussaan ainoastaan yksi huone. Tuossa yhdessä huoneessa asui seitsemän, kahdeksan ihmistä, vanhoja ja nuoria. Jotkut miehistä olivat riksanvetäjiä, toiset katukaupustelijoita, poliiseja tai palvelijoita. Jokaisella oli työnsä, kukaan ei ollut joutilaana. Kaikki lapsetkin nostivat aamulla korin olalleen ja lähtivät hankkimaan riisiateriaansa, ja iltapäivisin he poimivat tuhkaläjistä pienimmät palamattomia hiilen kappaleita.”
”Kurjimpia olivat vanhukset ja naiset. Vanhuksilla ei ollut ruokaa eikä vaatteita. He makasivat kaiket päivät jääkylmillä tiilikivivuoteillaan odottaen laiskoina, että nuoret ansaitsisivat muutaman kuparikolikon ja toisivat ne illalla kotiinsa, jotta he saisivat juodakseen maljakollisen ohutta riisivelliä. Nuoret saattoivat ansaitakin työllään jotakin, mutta oli aivan yhtä todennäköistä, että he palasivat tyhjin käsin kotiin. Kun heidän kävi näin, olivat he vihaisia ja riidanhaluisia. Silloin noiden tyhjävatsaisten vanhusten ei auttanut muu kuin juoda kyyneleensä.”
”Ruumiinsa verhoksi [naiset] kietaisivat jonkin rikkinäisen vaateriekaleen. Syödäkseen he saattoivat saada vain kupillisen ohutta riisivelliä, ja kohdussaan heillä saattoi olla kuuden tai seitsemän kuukauden ikäinen lapsi. Heidän oli tehtävä työnsä ja tehtävä parhaansa, jotta kaikilla, vanhoilla ja nuorilla, oli tarpeeksi syötävää. Koko heidän ruumiinsa oli tavallisesti kipeä, ja tukkansa he menettivät jo ennen kolmeakymmentä ikävuottaan, mutta he eivät voineet levätä minuuttiakaan, ei sekuntiakaan. Sairastuttuaan he tavallisesti kuolivat, ja heidän ruumisarkkunsa ostoon oli kerättävä rahat almuina.”
Ylioppilaslakin saatuani vuonna 2002 haaveilin lähdöstä Afrikkaan vapaaehtoistyöhön. Päädyin kuitenkin kartuttamaan elämänkokemustani ensin Englantiin, ja myöhemmin, asepalveluksen jälkeen, Espanjaan. Näiden kahden puolivuotisen sijaan kaivon rakentaminen tai koulun pystyttäminen jossain kuivassa ja köyhässä afrikkalaisessa kylässä olisi varmasti vienyt elämäni kohti aivan toisenlaisia polkuja. Nyt, kun Kiina on vienyt sydämeni, huomaan yhä useammin miettiväni, millaista hyvää toimintaa voisin tuossa suuressa maassa mahdollisesti päästä edistämään, kun puolentoista vuoden päästä valmistun.
Suunnittelemiselle on vielä mukavasti aikaa, ja ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että lyhyt maisemanvaihdos ainakin kesäksi 2011 on itsestäänselvyys. En sitten tiedä, kuinka realistisia maaseuduille tai pieniin kyliin suuntautuvat ajatukseni ovat, mutta ainakin kiinnostavia, vaihtoehtoisia elämyksiä tarjoava WWOOF (World Wide Opportunities on Organic Farms) toimii jo ainakin jonkin verran Kiinassakin. Ehkä myös köyhemmissä kylissä kouluilla voisi olla kysyntää ulkomaalaisille englanninopettajille – ainakin sellaisille, joille palkaksi riittäisi ruoka, katto pään päälle ja avartunut maailmankuva. Yksi asia tuntuu olevan päivä päivältä selkeämmin mieleeni iskostunut: en halua olla missään tekemisissä liiketoiminnan kanssa, edistää kansainvälistä kauppaa tai olla mukana länsimaisen teollisuuden ryntäyksessä maahan, jossa monenlaiset vakavat ongelmat voi sivuuttaa kustannustehokkaasti olankohautuksella. Tosin vain aika näyttää, myynkö sieluni ensin väliaikaisesti rahalle Kiinaan pääsemistä vastaan, voidakseni myöhemmin kokeneempana tavoitella mieluisampia vaihtoehtoja.
Jos ja kun jossain vaiheessa alan perehtyä Kiinan tarjoamiin mahdollisuuksiin (humanistisesta näkökulmasta) syvemmin, pyrin kirjoittamaan havainnoistani myös täällä blogissa.
Tähän loppuun, muistutukseksi yltäkylläisyydestämme, liitän vielä lainauksia syksyn aikana lukemastani erinomaisesta, Lau Shaw’n kirjoittamasta Riksapoika-romaanista. Kyseessä on vanhaan Pekingiin sijoittuva kertomus nuoresta, Onnenpoika-nimisestä riksakulista, jonka taipaleelle irti kurjuudesta kova maailma jatkuvasti tiputtelee isoja kivenlohkareita. Kertojan yksityiskohtaiset havainnot Pekingin köyhälistön karusta arjesta ovat välillä värisyttäviä, ja suurin osa niistä on varmasti arkipäivää vielä miljoonille kiinalaisille tänäkin päivänä. Tällaiset kohdat saavat lukijan muistamaan paitsi omat etuoikeutensa, toivottavasti myös nykyajan ympäristötietoisessa ilmapiirissä kyseenalaistamaan osan monista ”välttämättömistä tarpeistaan” - jos ei sitä jostain syystä ole vieläkään, vuonna 2010, ymmärtänyt tehdä.
”Aitauksen sisällä, samassa pihassa, asui seitsemän tai kahdeksan perhettä, ja useimmilla niistä oli hallussaan ainoastaan yksi huone. Tuossa yhdessä huoneessa asui seitsemän, kahdeksan ihmistä, vanhoja ja nuoria. Jotkut miehistä olivat riksanvetäjiä, toiset katukaupustelijoita, poliiseja tai palvelijoita. Jokaisella oli työnsä, kukaan ei ollut joutilaana. Kaikki lapsetkin nostivat aamulla korin olalleen ja lähtivät hankkimaan riisiateriaansa, ja iltapäivisin he poimivat tuhkaläjistä pienimmät palamattomia hiilen kappaleita.”
”Kurjimpia olivat vanhukset ja naiset. Vanhuksilla ei ollut ruokaa eikä vaatteita. He makasivat kaiket päivät jääkylmillä tiilikivivuoteillaan odottaen laiskoina, että nuoret ansaitsisivat muutaman kuparikolikon ja toisivat ne illalla kotiinsa, jotta he saisivat juodakseen maljakollisen ohutta riisivelliä. Nuoret saattoivat ansaitakin työllään jotakin, mutta oli aivan yhtä todennäköistä, että he palasivat tyhjin käsin kotiin. Kun heidän kävi näin, olivat he vihaisia ja riidanhaluisia. Silloin noiden tyhjävatsaisten vanhusten ei auttanut muu kuin juoda kyyneleensä.”
”Ruumiinsa verhoksi [naiset] kietaisivat jonkin rikkinäisen vaateriekaleen. Syödäkseen he saattoivat saada vain kupillisen ohutta riisivelliä, ja kohdussaan heillä saattoi olla kuuden tai seitsemän kuukauden ikäinen lapsi. Heidän oli tehtävä työnsä ja tehtävä parhaansa, jotta kaikilla, vanhoilla ja nuorilla, oli tarpeeksi syötävää. Koko heidän ruumiinsa oli tavallisesti kipeä, ja tukkansa he menettivät jo ennen kolmeakymmentä ikävuottaan, mutta he eivät voineet levätä minuuttiakaan, ei sekuntiakaan. Sairastuttuaan he tavallisesti kuolivat, ja heidän ruumisarkkunsa ostoon oli kerättävä rahat almuina.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)