Minunkin Kiinani

Olen viihtynyt kirpputoreilla lapsesta asti. Kiinasta kiinnostuttuani sainkin ilokseni huomata, että lähes viikoittain mukaani tarttui edullisesti eri kirppareilta käytettyjä, toinen toistaan mielenkiintoisempia Kiina-aiheisia kirjoja, sekä faktaa että fiktiota. Viimeisin löytöni - jonka kerrankin luin melkein heti - on vuonna 2004 julkaistu Minunkin Kiinani (toimittanut Riikka Saarenpää). Satasivuisessa kirjassa 12 kirjoittajaa kertoo eri tavoin lyhyesti suhteestaan Kiinaan. Kokemuksiaan jakamassa on ihmisiä liikenaisista kristinuskon lähettiläisiin.

Suomen lähetysseuran julkaisemasta teoksesta löytyy "hengettömiäkin" tarinoita, ja niistä mieleenpainuvin oli mielestäni pienen lapsen äidin tarina. Anna Sillanpää muutti alun perin Kiinaan aviomiehensä työn vuoksi. Mukanaan heillä oli vain 10 kuukautta vanha vauva. Sillanpään kirjoittama artikkeli ”Kiinassa kiltteys on kaunista” on todella ilahduttavaa luettavaa, ja se päihittää erään toisen Sillanpään kirjoitukset (näiden kahden välillä taitaa olla yhteys, mutten ole siitä aivan varma). Anna oli jo tuolloin selvästikin löytänyt Kiinasta paljon kaunista ja olennaista, ja tekstin lopussa oli hämmästyttävää havaita, että se on kirjoitettu vain yhden vuoden kokemusten pohjalta.

Anna lähti Kiinaan ennakkoluulojen ja murheiden täyttämänä, mutta oppi hyvin nopeasti suhtautumaan outoihin asioihin positiivisesti: taksikuskit ovat mielipuolia – ok; ruoka on erilaista ja kieli vaatii vaivannäköä – ok. Kotiapulaisten (阿姨 āyí) palkkaamiseen ensin negatiivisesti suhtautunut Anna oppi nopeasti hyväksymään heidän läsnäolonsa, eikä peittele tyytyväisyyttään pohtiessaan kaikkea sitä hyvää ja yllättävääkin, mitä he voivatkaan pienille perheille tarjota.

Ayin kasvava rooli kiinalaisessa perhe-elämässä muistuttaa paitsi Kiinassa asuvan suomalaisen korkeasta elintasosta etenkin apulaisiinsa verrattuna, myös Kiinan nopeasti muuttuvasta perherakenteesta: rahan ja uran merkitys on jo pitkään ollut nousussa, ja nykyään kotiäiti onkin Kiinan suurkaupungeissa melkeinpä uratykkiä harvinaisempi ilmestys. Isovanhemmatkaan eivät enää kelpaa entiseen tapaan perheen ainokaisen lapsen kasvattajiksi, esimerkiksi siksi, että he eivät tunne vieraita kieliä. Lapsen sijoittaminen sisäoppilaitokseen siten, että he pääsevät kotiin vaikka vain viikonlopuiksi, on kiinalaisille perheille yhä luonnollisempaa. Tällainen kehitys saattaa ajan myötä kylmentää kiinalaisia perhesuhteita merkittävästi, kun lasten side vanhempiinsa ja isovanhempiinsa heikkenee. Erityisen huolestuttavaa tämä on siksi, että eläköityvien määrä Kiinassa on kääntymässä jyrkkään kasvuun seuraavan parinkymmenen vuoden aikana - globalisoituvassa maailmassa lapset eivät välttämättä enää ole yhtä halukkaita omistautumaan vanhemmistaan huolehtimiseen, etenkään jos laki jossain vaiheessa ei enää velvoita heitä niin tekemään.

Sillanpään lyhyt teksti on täynnä pieniä yksityiskohtia ja isompiakin oivalluksia – ensimmäisen vuotensa aikana hän selvästi katseli Kiinassa ympärilleen ja tietoisesti oppi koko ajan uutta tuosta vieraasta maailmasta. Tämä paljastuu viimeistään hänen myöntäessään tekstin lopussa, kuinka vähän hän tietääkään Kiinasta - joku ajattelija on tainnut sanoa, että ihminen on viisas vasta kun hän osaa myöntää oman tietämättömyytensä. Annan ja Kiinan välinen yhteys on varmasti syventynyt vuosien varrella, ja mielelläni lukisin hänen näkemyksiään monista Kiina-ilmiöistä.