Avarakatseisuutta todellisuudesta?

Keskustelin kerran erään ystäväni kanssa siitä, kuinka jokainen omaan elämäänsä vähänkin tyytymätön länsimaalainen pitäisi ainakin kerran elämässään viedä todellisen köyhyyden keskelle. Silloin omaa elämäänsä oppisi toivottavasti katsomaan vähän uudenlaisesta perspektiivistä. Mahdollisesti myös omassa kuluttamisessaan itsestäänselvyyksinä pitämien asioiden tuottamisen vaatimaa kärsimystä voisi alkaa ajatella epäitsekkäämmin – nykyäänhän valtava osa kaikesta siitä halvasta tavarasta ja elintarvikkeista, joita erityisesti Suomessa kulutamme aivan silmittömästi, tuotetaan paitsi jatkuvassa köyhyydessä elävien ihmisten, myös luonnon ja muiden eläinlajien kustannuksella. Mitkään varoitukset toimintamme kestämättömyydestä, tulevasta ympäristökatastrofista tai muiden ihmisten ja eläinten itsekkään hyväksikäytön törkeydestä eivät tunnu vaikuttavan aina vain enemmän haluavaan kuluttajaan. Tavalla tai toisella keskivertoihminen perustelee päivästä toiseen mielessään, kuinka juuri hänellä on oikeus kylläisyyteen kaiken muun kustannuksella. Tätä ajattelua ruokkivat myös esimerkiksi mainonta ja talouskasvua ja materialismia ihannoiva kulttuurimme kokonaisuudessaan.

Ylioppilaslakin saatuani vuonna 2002 haaveilin lähdöstä Afrikkaan vapaaehtoistyöhön. Päädyin kuitenkin kartuttamaan elämänkokemustani ensin Englantiin, ja myöhemmin, asepalveluksen jälkeen, Espanjaan. Näiden kahden puolivuotisen sijaan kaivon rakentaminen tai koulun pystyttäminen jossain kuivassa ja köyhässä afrikkalaisessa kylässä olisi varmasti vienyt elämäni kohti aivan toisenlaisia polkuja. Nyt, kun Kiina on vienyt sydämeni, huomaan yhä useammin miettiväni, millaista hyvää toimintaa voisin tuossa suuressa maassa mahdollisesti päästä edistämään, kun puolentoista vuoden päästä valmistun.

Suunnittelemiselle on vielä mukavasti aikaa, ja ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että lyhyt maisemanvaihdos ainakin kesäksi 2011 on itsestäänselvyys. En sitten tiedä, kuinka realistisia maaseuduille tai pieniin kyliin suuntautuvat ajatukseni ovat, mutta ainakin kiinnostavia, vaihtoehtoisia elämyksiä tarjoava WWOOF (World Wide Opportunities on Organic Farms) toimii jo ainakin jonkin verran Kiinassakin. Ehkä myös köyhemmissä kylissä kouluilla voisi olla kysyntää ulkomaalaisille englanninopettajille – ainakin sellaisille, joille palkaksi riittäisi ruoka, katto pään päälle ja avartunut maailmankuva. Yksi asia tuntuu olevan päivä päivältä selkeämmin mieleeni iskostunut: en halua olla missään tekemisissä liiketoiminnan kanssa, edistää kansainvälistä kauppaa tai olla mukana länsimaisen teollisuuden ryntäyksessä maahan, jossa monenlaiset vakavat ongelmat voi sivuuttaa kustannustehokkaasti olankohautuksella. Tosin vain aika näyttää, myynkö sieluni ensin väliaikaisesti rahalle Kiinaan pääsemistä vastaan, voidakseni myöhemmin kokeneempana tavoitella mieluisampia vaihtoehtoja.

Jos ja kun jossain vaiheessa alan perehtyä Kiinan tarjoamiin mahdollisuuksiin (humanistisesta näkökulmasta) syvemmin, pyrin kirjoittamaan havainnoistani myös täällä blogissa.

Tähän loppuun, muistutukseksi yltäkylläisyydestämme, liitän vielä lainauksia syksyn aikana lukemastani erinomaisesta, Lau Shaw’n kirjoittamasta Riksapoika-romaanista. Kyseessä on vanhaan Pekingiin sijoittuva kertomus nuoresta, Onnenpoika-nimisestä riksakulista, jonka taipaleelle irti kurjuudesta kova maailma jatkuvasti tiputtelee isoja kivenlohkareita. Kertojan yksityiskohtaiset havainnot Pekingin köyhälistön karusta arjesta ovat välillä värisyttäviä, ja suurin osa niistä on varmasti arkipäivää vielä miljoonille kiinalaisille tänäkin päivänä. Tällaiset kohdat saavat lukijan muistamaan paitsi omat etuoikeutensa, toivottavasti myös nykyajan ympäristötietoisessa ilmapiirissä kyseenalaistamaan osan monista ”välttämättömistä tarpeistaan” - jos ei sitä jostain syystä ole vieläkään, vuonna 2010, ymmärtänyt tehdä.

”Aitauksen sisällä, samassa pihassa, asui seitsemän tai kahdeksan perhettä, ja useimmilla niistä oli hallussaan ainoastaan yksi huone. Tuossa yhdessä huoneessa asui seitsemän, kahdeksan ihmistä, vanhoja ja nuoria. Jotkut miehistä olivat riksanvetäjiä, toiset katukaupustelijoita, poliiseja tai palvelijoita. Jokaisella oli työnsä, kukaan ei ollut joutilaana. Kaikki lapsetkin nostivat aamulla korin olalleen ja lähtivät hankkimaan riisiateriaansa, ja iltapäivisin he poimivat tuhkaläjistä pienimmät palamattomia hiilen kappaleita.”

”Kurjimpia olivat vanhukset ja naiset. Vanhuksilla ei ollut ruokaa eikä vaatteita. He makasivat kaiket päivät jääkylmillä tiilikivivuoteillaan odottaen laiskoina, että nuoret ansaitsisivat muutaman kuparikolikon ja toisivat ne illalla kotiinsa, jotta he saisivat juodakseen maljakollisen ohutta riisivelliä. Nuoret saattoivat ansaitakin työllään jotakin, mutta oli aivan yhtä todennäköistä, että he palasivat tyhjin käsin kotiin. Kun heidän kävi näin, olivat he vihaisia ja riidanhaluisia. Silloin noiden tyhjävatsaisten vanhusten ei auttanut muu kuin juoda kyyneleensä.”

”Ruumiinsa verhoksi [naiset] kietaisivat jonkin rikkinäisen vaateriekaleen. Syödäkseen he saattoivat saada vain kupillisen ohutta riisivelliä, ja kohdussaan heillä saattoi olla kuuden tai seitsemän kuukauden ikäinen lapsi. Heidän oli tehtävä työnsä ja tehtävä parhaansa, jotta kaikilla, vanhoilla ja nuorilla, oli tarpeeksi syötävää. Koko heidän ruumiinsa oli tavallisesti kipeä, ja tukkansa he menettivät jo ennen kolmeakymmentä ikävuottaan, mutta he eivät voineet levätä minuuttiakaan, ei sekuntiakaan. Sairastuttuaan he tavallisesti kuolivat, ja heidän ruumisarkkunsa ostoon oli kerättävä rahat almuina.”