Pekingissä on arviolta 66 000 ihan oikeaa taksia, mutta suurin osa omista taksimatkoistani on ollut pimeitä kyytejä - työpaikkani portin kupeessa odottaa päiväsaikaan kellonajasta riippumatta kymmenkunta autoa. Kyyti lähimmälle keskustaan johtavan bussilinjan pysäkille tai sieltä takaisin maksaa 10 RMB; kova tinkaaja pääsee tarvittaessa kolmellakympillä hieman kauempana sijaitsevalle viitoslinjan metroasemalle.
Pimeään taksiin ei aina kannata luottaa - jos liikut yksin oudolla alueella ja päämäärästäsi tai reitistä on pienintäkään epäselvyyttä, suosittelen, että odotat ihan oikean taksin osumista paikalle: odotus on harvoin pitkä, ja huijauksen riski on huomattavasti alhaisempi. Oman asuinalueen lähellä onkin sitten hienompi värvätä kuljettajia, kun heidän kasvonsa ovat ehtineet käydä tutuiksi ja matkapuhelimen muistista löytyy jo useamman kuin yhden Wang-kuljettajan numero, johon ei kuitenkaan ole koskaan uskaltanut soittaa.
Tutut kuljettajat tietävät, että minä olen se ulkomaalainen, joka kulkee lyhyemmän matkan taksilla ja jatkaa sieltä matkan epämukavuudesta ja hitaudesta piittaamatta bussilla kohti keskustaa, kun taas monet muut asiakkaat ottavat mieluiten taksin pidemmälle voidakseen jatkaa matkaansa kätevämmin ja nopeammin metrolla. He pitävät minua varmasti nuukana (ulkomaalaisilla kun pitäisi rahaa riittää), vaikka oikeasti yritän ottaa täälläkin ympäristön huomioon ja käyttää mahdollisimman paljon julkisia kulkuvälineitä.
Palatessani keskustasta on ilahduttavaa nähdä, kuinka laowain naaman bongannut tuttu kuljettaja säntää bussini perään ja oven avauduttua päihittää kaikki kilpailijansa toistamalla voitonriemuisesti työpaikkani nimeä.
Pimeän taksin kuljettaja ei koskaan haaskaa aikaa, joten kannattaa kiinnittää turvavyö, mikäli auto on sellaisella varustettu. Olen kokenut lukuisia riemastuttavan jännittäviä hetkiä taksien kyydissä, ja kuitenkin saan aina outoja katseita kiinnittäessäni (tai etsiessäni) turvavyötä. Pimeiden taksien kyydissä olen myös oppinut, kuinka täällä päin kannattaa käyttäytyä liikenteessä, mikäli haluaa päästä eteenpäin. Alla jokunen perusasia:
- Jos polkupyöräkaistalla ei ole autoja, pääsee sitä pitkin ruuhka-aikaan hienosti jonon ohi.
- Näkyvyydeltään huonon risteyksen läpi kaahatessa riittää, että varoittaa muita lähestymisestään esimerkiksi tööttäämällä taukoamatta tai illan pimeydessä vilkuttamalla valojaan.
- Vaikka toinen auto olisi kääntymässä vastakkaisesta suunnasta samalle tielle kuin sinä, se kyllä väistää koostaan riippumatta, joten kiilaa vain rohkeasti eteen.
- Punaisen valon todellinen väri on täysin tulkinnanvarainen, jalankulkijat pitävät itsestään huolen.
- Älä odota vasemmalle kääntyessäsi sopivaa hetkeä, vaan koukkaa rohkeasti vastaantulijoiden eteen - he hiljentävät varmasti tai vaihtavat nopeasti kaistaa.
Taksikuskit ovat olleet myös kielitaitoni kehityksen suhteen tärkeässä roolissa, sillä he ovat tavallisesti erittäin uteliaita ulkomaalaisen asiakkaan asioista – ulkomaalainen tuo selvästi mukavaa vaihtelua heidän päiviinsä. Kansalaisuuteni (harva tietää, missä Suomi sijaitsee) ohella useimmat heidän esittämänsä kysymykset liittyvät Kiinaan tulooni – siihen, olenko opiskelija vaiko töissä, paljonko tienaan ja kuinka kauan olen ollut Kiinassa. Myös mielipiteitäni kiinalaisia naisia kohtaan pidetään erityisen kiinnostavina, samoin kuin ajatuksiani kiinalaisesta ruoasta. Osa kuljettajista puhuu todella vahvalla Pekingin murteella, mutta toisinaan onnistun käymään heidän kanssaan pitkiäkin keskusteluja.
tiistai 7. heinäkuuta 2009
Teekaupunki
Viime viikkoina tämä hiljainen suomipoika on alkanut katsella kalenteria ja laskeskella, kuinka monta päivää on enää jäljellä kotiinpaluuseen. Paluuni on niin lähellä, mutta silti vielä niin kaukana, ja koti-ikävä on kova. Minusta onkin tästä johtuen tullut jonkin verran introvertimpi: vietän iltani mieluiten yksin asunnossani kiinaa opiskellen tai muuta hyödyllistä puuhaillen, enkä ole ollut töissäkään erityisen sosiaalinen.
Ulkona olen sentään jaksanut viikonloppuisin käydä - perjantai-iltainen seikkailuni läpi Pekingin keskustan pimeiden mutta vilkkaiden hutongien sai minut taas vakuuttuneeksi siitä, että palaan Kiinaan ehdottomasti vielä jonakin päivänä, ja silloin en aio tulla yksin enkä myöskään asua 25 kilometrin päässä kaupungin ydinkeskustasta.
Tänään saatoin luultavasti (toivottavasti) päätökseen matkamuistojen ja tuliaisten hankkimisen - tosin jotain pientä saattaa vielä matkalaukun täytteeksi löytyä, mutta en kuitenkaan halua edes yrittää löytää jokaiselle jotakin. En halua kuluttaa vain tavan vuoksi, joten jos olet tuttava mutta et saa heinäkuussa lahjaksi materiaa, olet tervetullut kotiini nauttimaan kupposen laadukasta teetä.
Vierailin nimittäin ilmeisesti Aasian suurimmilla teeapajilla, Maliandao-nimisellä kadulla, joka on täpötäynnä teekauppoja ja teeostoskeskuksia. Niistä kuuluisin on Maliandao-teekaupunki (马连道茶城), laaja nelikerroksinen rakennus, jonka kolmesta alimmasta kerroksesta löytyy kirjaimellisesti satoja teekauppoja. Neljännessä kerroksessa onkin sitten - hieman yllättäen - suuri kamerakauppakeskus.
Paikkaan on helppo löytää ilman taksikyytiäkin: kulje metron ykköslinjalla ensin Military Museum -pysäkille ja jatka hetki jalan Yangfangdianlu-tietä pitkin kohti etelää. Tämän tien varrelta voit napata bussin numero 414, joka vie sinut perille (pysäkille nimeltä 马连道东里, ellen väärin muista) noin kymmenessä minuutissa. Kerron tämän siksi, että metroaseman ulkopuolella oleva taksikuski tarjoutui "ystävällisesti" heittämään minut sinne hintaan 50 RMB - täysin naurettava hinta alle viiden kilometrin matkasta Pekingissä. Älä siis tule huijatuksi.
Tuoksu on rauhallisen teekaupungin etuovesta sisään astuessa huumaava, ja heti alusta alkaen on selvää, että sieltä jokainen teetä rakastava sielu löytää mitä tahansa haluamaansa teehen liittyvää. Lukuisat liikkeet myyvät teen lisäksi paljon kauniita teenjuontiin liittyviä esineitä, kuten teekuppeja ja kokonaisia teeastiastoja. Jokaisen liikkeen myyjät haluavat kutsua sinut teepöydän ääreen, mikäli katseessasi on havaittavissa vähänkin kiinnostusta heidän tarjontaansa kohtaan. Voit kertoa heille, millainen tee sinua kiinnostaa, ja saat maistiaisia välittömästi - kiinalaiseen tyyliin. Teen laadusta ja mahdollisesta hinnasta voitte sitten keskustella (pääasiassa kiinaksi käydyn) juttutuokion jälkeen.
Itse ostin vihreää teetä rakastavalle siskolleni syntymäpäivälahjaksi Kiinan kuuluisinta sellaista, Xihulongjing-teetä (西湖龙井茶), ja ehkä vieläpä jonkun pienen bonuksen siihen kylkiäiseksi. Älkää kuitenkaan kertoko asiasta siskolleni!
Ulkona olen sentään jaksanut viikonloppuisin käydä - perjantai-iltainen seikkailuni läpi Pekingin keskustan pimeiden mutta vilkkaiden hutongien sai minut taas vakuuttuneeksi siitä, että palaan Kiinaan ehdottomasti vielä jonakin päivänä, ja silloin en aio tulla yksin enkä myöskään asua 25 kilometrin päässä kaupungin ydinkeskustasta.
Tänään saatoin luultavasti (toivottavasti) päätökseen matkamuistojen ja tuliaisten hankkimisen - tosin jotain pientä saattaa vielä matkalaukun täytteeksi löytyä, mutta en kuitenkaan halua edes yrittää löytää jokaiselle jotakin. En halua kuluttaa vain tavan vuoksi, joten jos olet tuttava mutta et saa heinäkuussa lahjaksi materiaa, olet tervetullut kotiini nauttimaan kupposen laadukasta teetä.
Vierailin nimittäin ilmeisesti Aasian suurimmilla teeapajilla, Maliandao-nimisellä kadulla, joka on täpötäynnä teekauppoja ja teeostoskeskuksia. Niistä kuuluisin on Maliandao-teekaupunki (马连道茶城), laaja nelikerroksinen rakennus, jonka kolmesta alimmasta kerroksesta löytyy kirjaimellisesti satoja teekauppoja. Neljännessä kerroksessa onkin sitten - hieman yllättäen - suuri kamerakauppakeskus.
Paikkaan on helppo löytää ilman taksikyytiäkin: kulje metron ykköslinjalla ensin Military Museum -pysäkille ja jatka hetki jalan Yangfangdianlu-tietä pitkin kohti etelää. Tämän tien varrelta voit napata bussin numero 414, joka vie sinut perille (pysäkille nimeltä 马连道东里, ellen väärin muista) noin kymmenessä minuutissa. Kerron tämän siksi, että metroaseman ulkopuolella oleva taksikuski tarjoutui "ystävällisesti" heittämään minut sinne hintaan 50 RMB - täysin naurettava hinta alle viiden kilometrin matkasta Pekingissä. Älä siis tule huijatuksi.
Tuoksu on rauhallisen teekaupungin etuovesta sisään astuessa huumaava, ja heti alusta alkaen on selvää, että sieltä jokainen teetä rakastava sielu löytää mitä tahansa haluamaansa teehen liittyvää. Lukuisat liikkeet myyvät teen lisäksi paljon kauniita teenjuontiin liittyviä esineitä, kuten teekuppeja ja kokonaisia teeastiastoja. Jokaisen liikkeen myyjät haluavat kutsua sinut teepöydän ääreen, mikäli katseessasi on havaittavissa vähänkin kiinnostusta heidän tarjontaansa kohtaan. Voit kertoa heille, millainen tee sinua kiinnostaa, ja saat maistiaisia välittömästi - kiinalaiseen tyyliin. Teen laadusta ja mahdollisesta hinnasta voitte sitten keskustella (pääasiassa kiinaksi käydyn) juttutuokion jälkeen.
Itse ostin vihreää teetä rakastavalle siskolleni syntymäpäivälahjaksi Kiinan kuuluisinta sellaista, Xihulongjing-teetä (西湖龙井茶), ja ehkä vieläpä jonkun pienen bonuksen siihen kylkiäiseksi. Älkää kuitenkaan kertoko asiasta siskolleni!
Jingshan
Pekingin puistot -sarjassa on tällä kertaa vuorossa Kielletyn kaupungin pohjoispuolella sijaitseva Jingshan-puisto (景山公园). Kyseessä on jonkin verran pienempi paikka esimerkiksi Beihai-puistoon verrattuna, mutta suosittelen silti käymään vierailulla, sillä maisemat tämän kuuluisan puiston keinotekoisen mutta korkeahkon kukkulan laelta ovat komeat. Kukkula on kasattu kokonaan lihasvoimin: keisarilliset palatsit rakennettiin Kiinassa perinteisesti jonkinnäköisen kukkulan eteläpuolelle, sillä sijainnin uskottiin tuovan onnea ja suojaavan samalla kylmältä pohjoistuulelta. Kun pääkaupunki siirrettiin Pekingiin, sopivan kukkulan puuttumisesta muodostui ongelma. Niinpä sellainen päätettiin rakentaa.
Jingshan-puiston portista sisään astuessa ensimmäisenä kantautuu korviin melu – joka puolella soitetaan musiikkia, lauletaan ja tanssitaan, ja eri soittimien luoma yhteisvaikutus on välillä kaukana miellyttävästä ja rauhoittavasta. Puistossa saa nopeasti havaita myös sen, että paikka on erityisen suosittu vanhemman väestön keskuudessa: enemmistö soittajista ja tanssijoista on eläkeikäisiä, ja on ilahduttavaa nähdä, kuinka riemukkaasti he ottavat elämästä ja toistensa seurasta ilon irti.
Suomessa en ole kovin montaa kertaa nähnyt voimistelevia tai urheilevia vanhuksia, mutta toisin on Pekingissä. Myös Jingshan-puistossa taijia tyytyväisinä harrastavat tai muuten vain venyttelevät vanhat herrat ja rouvat olivat tavallinen näky. Itseeni teki vaikutuksen myös penkillä istunut yksinäinen, vanha herra, joka piirsi lyijykynällä mallista puiston maisemaa.
Kuuluisan puistosta tekee länsimaalaisille luultavasti puu, jonka "avulla" Ming-dynastian viimeinen keisari hirttäytyi uskollisen eunukkipalvelijansa kanssa. Maisemien tai liikunnan ystäville on kuitenkin tarjolla myös houkutteleva kiipeäminen kukkulan laelle. Vaikka nousu ei olekaan kovin raskas, kannattaa matkan varrella välillä levähtää paviljongin tarjoamassa varjossa, jossa ei vielä ole kovaa tungosta. Kukkulan korkeimmalle laelle päästyään saattaakin sitten joutua taistelemaan paikastaan kauniille näkymille.
Kukkulan laelta näkee koko Pekingin: etelässä siintää Kielletty kaupunki, lännessä kaunis Beihai-puisto järvineen. Kun oikein siristää silmiään, voi pohjoiseen päin katsoessa erottaa Rumpu- ja Kellotornit. Idässäkin siintää varmasti jotakin, mutta en nyt muista mitä. Suosittelen!
Jingshan-puiston portista sisään astuessa ensimmäisenä kantautuu korviin melu – joka puolella soitetaan musiikkia, lauletaan ja tanssitaan, ja eri soittimien luoma yhteisvaikutus on välillä kaukana miellyttävästä ja rauhoittavasta. Puistossa saa nopeasti havaita myös sen, että paikka on erityisen suosittu vanhemman väestön keskuudessa: enemmistö soittajista ja tanssijoista on eläkeikäisiä, ja on ilahduttavaa nähdä, kuinka riemukkaasti he ottavat elämästä ja toistensa seurasta ilon irti.
Suomessa en ole kovin montaa kertaa nähnyt voimistelevia tai urheilevia vanhuksia, mutta toisin on Pekingissä. Myös Jingshan-puistossa taijia tyytyväisinä harrastavat tai muuten vain venyttelevät vanhat herrat ja rouvat olivat tavallinen näky. Itseeni teki vaikutuksen myös penkillä istunut yksinäinen, vanha herra, joka piirsi lyijykynällä mallista puiston maisemaa.
Kuuluisan puistosta tekee länsimaalaisille luultavasti puu, jonka "avulla" Ming-dynastian viimeinen keisari hirttäytyi uskollisen eunukkipalvelijansa kanssa. Maisemien tai liikunnan ystäville on kuitenkin tarjolla myös houkutteleva kiipeäminen kukkulan laelle. Vaikka nousu ei olekaan kovin raskas, kannattaa matkan varrella välillä levähtää paviljongin tarjoamassa varjossa, jossa ei vielä ole kovaa tungosta. Kukkulan korkeimmalle laelle päästyään saattaakin sitten joutua taistelemaan paikastaan kauniille näkymille.
Kukkulan laelta näkee koko Pekingin: etelässä siintää Kielletty kaupunki, lännessä kaunis Beihai-puisto järvineen. Kun oikein siristää silmiään, voi pohjoiseen päin katsoessa erottaa Rumpu- ja Kellotornit. Idässäkin siintää varmasti jotakin, mutta en nyt muista mitä. Suosittelen!
Edullisia elämyksiä
Lohikäärmevenejuhlan kunniaksi saimme töistä pidemmän, kolmepäiväisen vapaan - tosin sunnuntaina onkin sitten jo normaali työpäivä, joten tuleva työviikko on kuusipäiväinen. Työnantajani ajattelutapa on usein sellainen, että jos työntekijät saavat perjantain vapaaksi, on kyseessä "loma", vaikka useimmiten työn ääreen pitääkin palata jo sunnuntaina.
Itse juhlasta minulla ei ole mitään raportoitavaa, sillä en viitsinyt mennä seuraamaan soutukilpailuja tai muuta ohjelmaa suuren tungoksen keskelle. Sen sijaan teimme pienellä ulkomaalaisporukalla ikimuistoisen retken, joka on jälleen hyvä esimerkki siitä, että Pekingissä voi köyhäkin löytää lukemattomia hienoja kokemuksia. Käveleminen on useimmiten ilmaista, joten koko päivä kustansi minulle alle 30 RMB (eli noin kolme euroa) sisältäen matkat, maisemat ja aterian varsin tasokkaassa ravintolassa.
Suuntasimme varhain aamulla metron ykköslinjan itäiselle Pingguoyuan-pääteasemalle, missä saa nähdä Pekingistä hieman erilaisen puolen. Aseman lähellä sijaitsee teollisuusalue, jota hallitsee valtavan suuri terästehdas. Suuntasimme ensimmäisellä kohdalle sattuneella bussilla lähemmäksi tehdasta, ja bussista noustuamme vaikutti hetken jo siltä, että pääsisimme patikoimaan alueen ytimeen herkullisemmille kuva-apajille. Kiinalaiset portinvartijat eivät kuitenkaan päästäneet meitä alueelle. Muilla ihmisillä tuntui olevan sinne täysin vapaa pääsy, joten vartijat eivät luultavasti vain pitäneet näkemästään: viisi ulkomaalaista kameroiden kanssa!
Teollisuusalueen sydämeen ei siis ollut asiaa, mutta onneksi päinvastaisessa suunnassa, tien toisella puolella sattui olemaan korkea kukkula, josta näkymät olisivat varmasti spektaakkelimaiset. Hikinen matka taittui ensin hitaasti läpi hautakumpujen täyttämien kuivien metsäalueiden, kunnes hiljalleen polku alkoi muuttua jyrkemmäksi, mutta kasvuston tarjoaman tuen ansiosta helppokulkuiseksi. Selän takana avautuvat maisemat kaunistuivat askel askeleelta, kunnes lopulta saavuimme kukkulan tuuliselle huipulle. Näkymät olivat kertakaikkiaan hämmästyttävät, ja taas kerran sain tuntea oman pienuuteni valtavaa Pekingiä tarkastellessani. Mielenkiintoisena vastakohtana Kiinan kehitykselle huipulta löytyi myös pieni, todennäköisesti jonkun kiinalaisen erakon asuttama koti. [kuvia poistettu jälkikäteen]
Pelottaa ajatuskin siitä, miltä Peking näyttää kolmen- tai neljänkymmenen vuoden kuluttua. Kiipeilyn jälkeen kävin vielä tuntemassa itseni pieneksi kaupungin keskustassa, jonne nousee korkeita rakennuksia kuin sieniä sateiseen metsikköön. Vaikka Kiinassa (ja muualla maailmassa) voi nähdä paljon vaikuttavampaakin esimerkiksi Shanghaissa tai Hong Kongissa, riittää näiden rakennusten pällistely Tampereen pojalle toistaiseksi vallan mainiosti!
Itse juhlasta minulla ei ole mitään raportoitavaa, sillä en viitsinyt mennä seuraamaan soutukilpailuja tai muuta ohjelmaa suuren tungoksen keskelle. Sen sijaan teimme pienellä ulkomaalaisporukalla ikimuistoisen retken, joka on jälleen hyvä esimerkki siitä, että Pekingissä voi köyhäkin löytää lukemattomia hienoja kokemuksia. Käveleminen on useimmiten ilmaista, joten koko päivä kustansi minulle alle 30 RMB (eli noin kolme euroa) sisältäen matkat, maisemat ja aterian varsin tasokkaassa ravintolassa.
Suuntasimme varhain aamulla metron ykköslinjan itäiselle Pingguoyuan-pääteasemalle, missä saa nähdä Pekingistä hieman erilaisen puolen. Aseman lähellä sijaitsee teollisuusalue, jota hallitsee valtavan suuri terästehdas. Suuntasimme ensimmäisellä kohdalle sattuneella bussilla lähemmäksi tehdasta, ja bussista noustuamme vaikutti hetken jo siltä, että pääsisimme patikoimaan alueen ytimeen herkullisemmille kuva-apajille. Kiinalaiset portinvartijat eivät kuitenkaan päästäneet meitä alueelle. Muilla ihmisillä tuntui olevan sinne täysin vapaa pääsy, joten vartijat eivät luultavasti vain pitäneet näkemästään: viisi ulkomaalaista kameroiden kanssa!
Teollisuusalueen sydämeen ei siis ollut asiaa, mutta onneksi päinvastaisessa suunnassa, tien toisella puolella sattui olemaan korkea kukkula, josta näkymät olisivat varmasti spektaakkelimaiset. Hikinen matka taittui ensin hitaasti läpi hautakumpujen täyttämien kuivien metsäalueiden, kunnes hiljalleen polku alkoi muuttua jyrkemmäksi, mutta kasvuston tarjoaman tuen ansiosta helppokulkuiseksi. Selän takana avautuvat maisemat kaunistuivat askel askeleelta, kunnes lopulta saavuimme kukkulan tuuliselle huipulle. Näkymät olivat kertakaikkiaan hämmästyttävät, ja taas kerran sain tuntea oman pienuuteni valtavaa Pekingiä tarkastellessani. Mielenkiintoisena vastakohtana Kiinan kehitykselle huipulta löytyi myös pieni, todennäköisesti jonkun kiinalaisen erakon asuttama koti. [kuvia poistettu jälkikäteen]
Pelottaa ajatuskin siitä, miltä Peking näyttää kolmen- tai neljänkymmenen vuoden kuluttua. Kiipeilyn jälkeen kävin vielä tuntemassa itseni pieneksi kaupungin keskustassa, jonne nousee korkeita rakennuksia kuin sieniä sateiseen metsikköön. Vaikka Kiinassa (ja muualla maailmassa) voi nähdä paljon vaikuttavampaakin esimerkiksi Shanghaissa tai Hong Kongissa, riittää näiden rakennusten pällistely Tampereen pojalle toistaiseksi vallan mainiosti!
perjantai 3. heinäkuuta 2009
Karaoke Television
On tiettyjä asioita, joita ei voi jättää tekemättä vieraillessaan Pekingissä tai yleensäkin Kiinassa. Olen kuullut vitsailtavan, että lentokentällä passintarkastuksen ohessa tarkistetaan myös, että maasta lähtevällä on mukanaan ainakin yksi kappale Maon pientä punaista kirjaa - muuten ei ole lähtemistä! Pekingin ankkaa pitää ehdottomasti käydä maistamassa, ellei satu olemaan vannoutunut kasvissyöjä. Itselläni nämä kaksi asiaa ovat jo kunnossa, ja viime viikonloppuna tuli koettua jotain muutakin oleellista: KTV.
Karaoke tunnetaan Kiinassa paremmin nimellä KTV (karaoke television), ja kyseessä on yksi suosituimmista vapaa-ajanviettotavoista - ilmeisesti lähes jokainen kiinalainen tykkää karaokesta. Kiinassa voi unohtaa auttamattoman vanhanaikaisen, suomalaisillekin tutun karaoken, jossa ihmiset laulavat vuorollaan hämyisissä baareissa laumalle sekä ystäviään että paikalla olevia satunnaisia juoppoja. Täällä vuokrataan koko illaksi yksityinen huone ja sitten lauletaan sydämen kyllyydestä kunnes aika loppuu.
KTV-huone koostuu useimmiten yhdestä isosta pöydästä, leveästä sohvasta, huoneen toisessa päädyssä olevasta televisiosta ja sen edustalla olevasta pienestä esiintymislattiasta. Tässä pienehkössä huoneessa sitten humallutaan tyytyväisinä, lauletaan tunteella, tupakoidaan ja pelataan kiinalaista juomapeliä. Vessassa käynti voi olla yksin liikkuvalle miehelle kiusallista (tai kiihottavaa), sillä KTV kulkee hyvin usein käsi kädessä prostituution kanssa - lukuisia viekoittelevia kiinalaistyttöjä voi ilmestyä lähistölle saaliin toivossa.
Tuntuu siltä, että kaikki kiinalaiset osaavat laulaa ainakin kohtalaisen hyvin. Meidän seurueessamme oli viime viikonloppuna kymmenkunta kiinalaista ja kaksi ulkomaalaista. Olin etukäteen luvannut hirveästä lauluäänestäni huolimatta laulaa ainakin yhden Teresa Tengin klassikkolauluista, ja olin koko päivän ajan vietävän jännittynyt väistämättä lähestyvästä hetkestä. Kiinalaiset ovat onneksi äärimmäisen kohteliaita - hienointa heidän mielestään on, että uskaltaa tarttua mikrofoniin ja nousta muiden eteen. Sain mieletöntä kannustusta kun osasin laulaa kiinaksi, ja laulun päätyttyä aplodit olivat ilahduttavat. Kuulin myös jonkun sanovan kohteliaasti: "Such a sweet voice!"
Tästä rohkaistuneena ja hieman päihtyneenä lauloin yhteensä kolme laulua, joista yhden vieläpä kahteen kertaan. Illasta jäi hyvä mieli, ja voin taas sanoa tuntevani kiinalaista kulttuuria vähän paremmin. Alla vielä kiinan opiskelijoille haasteeksi ilman pinyiniä yksi laulamistani kappaleista, jota harjoitella vaikkapa YouTuben säestämänä. Jos haluaa tehdä kiinalaisiin syvän vaikutuksen, on kiinankielinen KTV-esiintyminen ehdottomasti yksi parhaista keinoista!
小城故事
小城故事多
充满喜和乐
若是你到小城来
收获特别多
看似一幅画
听像一首歌
人生境界真善美这里已包括
谈的谈说的说
小城故事真不错
请你的朋友一起来
小城来做客
Karaoke tunnetaan Kiinassa paremmin nimellä KTV (karaoke television), ja kyseessä on yksi suosituimmista vapaa-ajanviettotavoista - ilmeisesti lähes jokainen kiinalainen tykkää karaokesta. Kiinassa voi unohtaa auttamattoman vanhanaikaisen, suomalaisillekin tutun karaoken, jossa ihmiset laulavat vuorollaan hämyisissä baareissa laumalle sekä ystäviään että paikalla olevia satunnaisia juoppoja. Täällä vuokrataan koko illaksi yksityinen huone ja sitten lauletaan sydämen kyllyydestä kunnes aika loppuu.
KTV-huone koostuu useimmiten yhdestä isosta pöydästä, leveästä sohvasta, huoneen toisessa päädyssä olevasta televisiosta ja sen edustalla olevasta pienestä esiintymislattiasta. Tässä pienehkössä huoneessa sitten humallutaan tyytyväisinä, lauletaan tunteella, tupakoidaan ja pelataan kiinalaista juomapeliä. Vessassa käynti voi olla yksin liikkuvalle miehelle kiusallista (tai kiihottavaa), sillä KTV kulkee hyvin usein käsi kädessä prostituution kanssa - lukuisia viekoittelevia kiinalaistyttöjä voi ilmestyä lähistölle saaliin toivossa.
Tuntuu siltä, että kaikki kiinalaiset osaavat laulaa ainakin kohtalaisen hyvin. Meidän seurueessamme oli viime viikonloppuna kymmenkunta kiinalaista ja kaksi ulkomaalaista. Olin etukäteen luvannut hirveästä lauluäänestäni huolimatta laulaa ainakin yhden Teresa Tengin klassikkolauluista, ja olin koko päivän ajan vietävän jännittynyt väistämättä lähestyvästä hetkestä. Kiinalaiset ovat onneksi äärimmäisen kohteliaita - hienointa heidän mielestään on, että uskaltaa tarttua mikrofoniin ja nousta muiden eteen. Sain mieletöntä kannustusta kun osasin laulaa kiinaksi, ja laulun päätyttyä aplodit olivat ilahduttavat. Kuulin myös jonkun sanovan kohteliaasti: "Such a sweet voice!"
Tästä rohkaistuneena ja hieman päihtyneenä lauloin yhteensä kolme laulua, joista yhden vieläpä kahteen kertaan. Illasta jäi hyvä mieli, ja voin taas sanoa tuntevani kiinalaista kulttuuria vähän paremmin. Alla vielä kiinan opiskelijoille haasteeksi ilman pinyiniä yksi laulamistani kappaleista, jota harjoitella vaikkapa YouTuben säestämänä. Jos haluaa tehdä kiinalaisiin syvän vaikutuksen, on kiinankielinen KTV-esiintyminen ehdottomasti yksi parhaista keinoista!
小城故事
小城故事多
充满喜和乐
若是你到小城来
收获特别多
看似一幅画
听像一首歌
人生境界真善美这里已包括
谈的谈说的说
小城故事真不错
请你的朋友一起来
小城来做客
Kulttuurieroja, Vol. 2
Tässä satunnaisia ajatuksia, joita olen koonnut viimeisten viikkojen aikana. Kulttuurierojen lisäksi halusin laittaa saman otsikon alle myös mainintoja joistakin yhtäläisyyksistä.
Nimikkeet työpaikalla
Kiinalaiset puhuttelevat toisiaan työpaikalla tavalla, joka voi suomalaisesta tuntua kovin oudolta: ensin työntekijän sukunimi ja sitten ammattinimike. Opettaja nimeltä Wang on siis koulussani Wang-opettaja (王老师), ja tällä tavalla puhutellaan koko ajan. Poikkeuksiakin toki löytyy: esimerkiksi ulkomaalaista opettajaa puhutellaan automaattisesti etunimeä käyttäen. Kokeneemmat tai vanhemmat opettajat voivat käyttää nuorempiaan puhutellessaan pieni-etuliitettä, jolloin nuoresta Wang-opettajasta tulee herttaisesti pikku-Wang (小王).
Syntymäpäiväsankarin piikkiin
Vietin syntymäpäivääni huhtikuun loppupuolella, ja täytyy tunnustaa, että tein parhaani pitääkseni kyseisen juhlapäivän omana tietonani. Yksi työtovereistani pääsi kuitenkin Facebookin avulla jäljilleni ja vaati, että juhlistamme merkkipäivääni kunnon ravintolassa. Onneksi illan järjestänyt kollegani on länsimaalainen: se tarkoitti käytännössä sitä, että en joutunut maksamaan ateriastani feniäkään. Kiinalainen perinne sen sijaan on sellainen, että päivänsankari saa illan päätteeksi ”kunnian” huolehtia laskun maksamisesta. Lupasin kuitenkin vastineeksi tarjota läksiäisateriani kesäkuun lopussa - laskusta on tulossa iso, ja kuitista saan hyvän viimeisen muiston ensimmäisestä puolivuotisestani Kiinassa.
Mitkä tekijänoikeudet?
En voi olla hämmästelemättä työpaikkani tapaa surutta viitata kintaalla tekijänoikeuksille tilaamalla toisinaan yksittäisiä oppikirjoja ja monistamalla niistä sitten oppimateriaalia koko porukalle. Esimieheni oli huhtikuun alussa minuun todella pettynyt, kun olin tehnyt merkintöjä omaan kopiooni matematiikan työkirjasta - nyt koulun pitää tilata uusi kappale, sillä omastani oli tarkoitus kopioida seuraavana lukuvuotena lisää! Voi harmi. En rohjennut kertoa hänelle, että jossain toisessa maassa olisi jo pistetty ihmisiä vankilaan tai ainakin annettu tuntuvat sakot.
Tytöt on tyttöjä
Feminismi vaikuttaisi Kiinassa olevan vielä suhteellisen tuntematon käsite. Monet hillitysti töissä pukeutuvat naiset muuttuvat vapaa-aikanaan meikatuiksi ja pyntätyiksi, pop- tai filmitähtiä muistuttaviksi prinsessoiksi. Heitä kohdatessani melkein odotan, että jostain ilmestyy lauma säälimättömiä paparazzeja salamavaloineen. Tiedän että poikkeuksia löytyy ja paljon, mutta rohkenen silti yleistäen sanoa, että kiinalaiset naiset rakastavat kameralle hymyilemistä ja kauniilta näyttämistä, söpöjä vaaleanpunaisia tavaroita, vaatteita ja shoppailua paljon enemmän kuin esimerkiksi suomalaiset. Ystävänpäivän (joka on täällä ”rakastajien päivä”) koittaessa miehen on parasta pistää kaikkensa peliin, ellei halua joutua jatkossa sietämään mykkäkoulua.
Tuhlaa vähän ruokaasi
Eräänä päivänä lounaalla kiinalainen kollegani kysyi minulta mielenkiintoisen kysymyksen: Miksi syöt aina ruokasi loppuun? Vastasin tähän, että minulla ei ole tapana haaskata mitään. Hän ymmärsi pointtini täydellisesti, mutta kysymys synnytti pienen keskustelun siitä, kuinka Kiinassa perinteisesti on tapana jättää hieman ruokaa lautaselle tai teetä kupin pohjalle. Tyhjä lautanen tai kuppi nähdään usein merkkinä vieraan tyytymättömyydestä, ja hyvä kiinalainen isäntä tai emäntä pitääkin huolen siitä, ettei tarjottava pääse koskaan loppumaan kesken. Siksi siis riittävästi syötyään tai juotuaan on Kiinassa hyvä muistaa, että vähän kannattaa aina haaskata.
Vieraan kielen kammo
Olen vasta viimeisten viikkojen aikana alkanut uskaltaa käyttää kiinan kielen taitojani arkipäivän tilanteissa rohkeammin - aikaisemmin pelkäsin virheiden tekemistä tai huonoa ääntämystä, tai sitä että en ymmärtäisi sanaakaan kiinalaisen keskustelukumppanini vastauksesta. Asenteen muutoksesta kiitos kuuluu muun muassa puheliaille taksikuskeille tai malatang-pöytien (麻辣烫) uteliaille kiinalaisnuorille. Olen saanut kunnian olla monen nuoren kiinalaisen ensimmäinen ulkomaalainen juttukaveri!
Opetan kerran viikossa suullista englantia jokuselle kiinalaiselle opettajalle. Keskustelemme aiheesta kuin aiheesta, ja usein uuden tuttavuuden kohdalla käy ilmi, että myös heille englannin kielen puhuminen on vaikeaa. Hekin pelkäävät tekevänsä virheitä, ääntävänsä huonosti tai käyttävänsä vääriä sanoja. Tuntuukin, että puhutun kielen tuottamisen pelko on aikuisopiskelijoiden keskuudessa lähes universaali ilmiö. Kiinalaisten kohdalla ilmiö on erityisen ymmärrettävä, sillä pyrkimys kasvojen menettämisen välttämiseen on hyvin vahvasti läsnä kiinalaisessa kommunikaatiossa.
All Orientals Look the Same
Viimeisenä haluan viitata länsimaalaiseen näkemykseen, jonka mukaan kaikki itämaalaiset näyttävät täysin samalta. En voisi olla asiasta enempää eri mieltä, mutta ymmärrän toki, mihin ajattelutapa perustuu - lähes jokaisella esimerkiksi Kiinassa on kuitenkin musta tukka ja tummat silmät. Silti myös Kiinassa ajatellaan, että kaikki länsimaalaiset ovat ihan samannäköisiä. Jokin aika sitten kaikki koulumme opettajat valokuvattiin kaulassa kannettavia nimikortteja varten. Omaani noutaessani kiinalaiset pitkään etsittyään yrittivät tarjota minulle kanadalaisen opettajan kuvalla varustettua korttia. Hänellä on siniset silmät ja vaalea tukka, kun taas minulla on ruskeat silmät ja tumma tukka. Heidän silmissään voisimme olla kaksoset.
Nimikkeet työpaikalla
Kiinalaiset puhuttelevat toisiaan työpaikalla tavalla, joka voi suomalaisesta tuntua kovin oudolta: ensin työntekijän sukunimi ja sitten ammattinimike. Opettaja nimeltä Wang on siis koulussani Wang-opettaja (王老师), ja tällä tavalla puhutellaan koko ajan. Poikkeuksiakin toki löytyy: esimerkiksi ulkomaalaista opettajaa puhutellaan automaattisesti etunimeä käyttäen. Kokeneemmat tai vanhemmat opettajat voivat käyttää nuorempiaan puhutellessaan pieni-etuliitettä, jolloin nuoresta Wang-opettajasta tulee herttaisesti pikku-Wang (小王).
Syntymäpäiväsankarin piikkiin
Vietin syntymäpäivääni huhtikuun loppupuolella, ja täytyy tunnustaa, että tein parhaani pitääkseni kyseisen juhlapäivän omana tietonani. Yksi työtovereistani pääsi kuitenkin Facebookin avulla jäljilleni ja vaati, että juhlistamme merkkipäivääni kunnon ravintolassa. Onneksi illan järjestänyt kollegani on länsimaalainen: se tarkoitti käytännössä sitä, että en joutunut maksamaan ateriastani feniäkään. Kiinalainen perinne sen sijaan on sellainen, että päivänsankari saa illan päätteeksi ”kunnian” huolehtia laskun maksamisesta. Lupasin kuitenkin vastineeksi tarjota läksiäisateriani kesäkuun lopussa - laskusta on tulossa iso, ja kuitista saan hyvän viimeisen muiston ensimmäisestä puolivuotisestani Kiinassa.
Mitkä tekijänoikeudet?
En voi olla hämmästelemättä työpaikkani tapaa surutta viitata kintaalla tekijänoikeuksille tilaamalla toisinaan yksittäisiä oppikirjoja ja monistamalla niistä sitten oppimateriaalia koko porukalle. Esimieheni oli huhtikuun alussa minuun todella pettynyt, kun olin tehnyt merkintöjä omaan kopiooni matematiikan työkirjasta - nyt koulun pitää tilata uusi kappale, sillä omastani oli tarkoitus kopioida seuraavana lukuvuotena lisää! Voi harmi. En rohjennut kertoa hänelle, että jossain toisessa maassa olisi jo pistetty ihmisiä vankilaan tai ainakin annettu tuntuvat sakot.
Tytöt on tyttöjä
Feminismi vaikuttaisi Kiinassa olevan vielä suhteellisen tuntematon käsite. Monet hillitysti töissä pukeutuvat naiset muuttuvat vapaa-aikanaan meikatuiksi ja pyntätyiksi, pop- tai filmitähtiä muistuttaviksi prinsessoiksi. Heitä kohdatessani melkein odotan, että jostain ilmestyy lauma säälimättömiä paparazzeja salamavaloineen. Tiedän että poikkeuksia löytyy ja paljon, mutta rohkenen silti yleistäen sanoa, että kiinalaiset naiset rakastavat kameralle hymyilemistä ja kauniilta näyttämistä, söpöjä vaaleanpunaisia tavaroita, vaatteita ja shoppailua paljon enemmän kuin esimerkiksi suomalaiset. Ystävänpäivän (joka on täällä ”rakastajien päivä”) koittaessa miehen on parasta pistää kaikkensa peliin, ellei halua joutua jatkossa sietämään mykkäkoulua.
Tuhlaa vähän ruokaasi
Eräänä päivänä lounaalla kiinalainen kollegani kysyi minulta mielenkiintoisen kysymyksen: Miksi syöt aina ruokasi loppuun? Vastasin tähän, että minulla ei ole tapana haaskata mitään. Hän ymmärsi pointtini täydellisesti, mutta kysymys synnytti pienen keskustelun siitä, kuinka Kiinassa perinteisesti on tapana jättää hieman ruokaa lautaselle tai teetä kupin pohjalle. Tyhjä lautanen tai kuppi nähdään usein merkkinä vieraan tyytymättömyydestä, ja hyvä kiinalainen isäntä tai emäntä pitääkin huolen siitä, ettei tarjottava pääse koskaan loppumaan kesken. Siksi siis riittävästi syötyään tai juotuaan on Kiinassa hyvä muistaa, että vähän kannattaa aina haaskata.
Vieraan kielen kammo
Olen vasta viimeisten viikkojen aikana alkanut uskaltaa käyttää kiinan kielen taitojani arkipäivän tilanteissa rohkeammin - aikaisemmin pelkäsin virheiden tekemistä tai huonoa ääntämystä, tai sitä että en ymmärtäisi sanaakaan kiinalaisen keskustelukumppanini vastauksesta. Asenteen muutoksesta kiitos kuuluu muun muassa puheliaille taksikuskeille tai malatang-pöytien (麻辣烫) uteliaille kiinalaisnuorille. Olen saanut kunnian olla monen nuoren kiinalaisen ensimmäinen ulkomaalainen juttukaveri!
Opetan kerran viikossa suullista englantia jokuselle kiinalaiselle opettajalle. Keskustelemme aiheesta kuin aiheesta, ja usein uuden tuttavuuden kohdalla käy ilmi, että myös heille englannin kielen puhuminen on vaikeaa. Hekin pelkäävät tekevänsä virheitä, ääntävänsä huonosti tai käyttävänsä vääriä sanoja. Tuntuukin, että puhutun kielen tuottamisen pelko on aikuisopiskelijoiden keskuudessa lähes universaali ilmiö. Kiinalaisten kohdalla ilmiö on erityisen ymmärrettävä, sillä pyrkimys kasvojen menettämisen välttämiseen on hyvin vahvasti läsnä kiinalaisessa kommunikaatiossa.
All Orientals Look the Same
Viimeisenä haluan viitata länsimaalaiseen näkemykseen, jonka mukaan kaikki itämaalaiset näyttävät täysin samalta. En voisi olla asiasta enempää eri mieltä, mutta ymmärrän toki, mihin ajattelutapa perustuu - lähes jokaisella esimerkiksi Kiinassa on kuitenkin musta tukka ja tummat silmät. Silti myös Kiinassa ajatellaan, että kaikki länsimaalaiset ovat ihan samannäköisiä. Jokin aika sitten kaikki koulumme opettajat valokuvattiin kaulassa kannettavia nimikortteja varten. Omaani noutaessani kiinalaiset pitkään etsittyään yrittivät tarjota minulle kanadalaisen opettajan kuvalla varustettua korttia. Hänellä on siniset silmät ja vaalea tukka, kun taas minulla on ruskeat silmät ja tumma tukka. Heidän silmissään voisimme olla kaksoset.
Pieces of Shunyi
Asun mielenkiintoisella, kahden vastakohdan ympäröimällä alueella: koulustani pohjoiseen kävelemällä löytää pienen ja viehättävän, aidosti pekingiläisen kylän ja sitä ympäröivät, vihreät mutta välillä myös karut maisemat. Etelää kohti kulkiessa taas näkee kansainvälisiä kouluja ja loputtomat rivit aidattuja, varakkaille ihmisille tai ulkomaalaisille tarkoitettuja luksusasuntoalueita - todellisia kartanoita, jotka eivät voisi enää vähempää muistuttaa siitä, että ollaan Kiinassa. Tarjonta vastaa kysyntää, joten alueelta löytyy muun muassa McDonald's, Starbucks ja kokonainen suuri ostoskeskus, josta saa englantia taitamatonta palvelua hakemalla hakea.
Seudussa ei sinänsä ole mitään vikaa, vaikken itse siellä viihdykään - osa täällä asuvista ei varmastikaan ole itse valinnut elämää Kiinassa, vaan on "joutunut" muuttamaan Kiinan-komennuksen saaneen perheenjäsenen mukana. On hienoa, että heille on tarjolla tuttuja palveluja ja englanninkielistä palvelua. Todellista kiinalaista elämää he eivät todennäköisesti pääse kotiensa läheisyydessä näkemään, mutta onneksi mahdolliset halukkaat voivat lähteä lyhyelle patikkaretkelle ja käväistä Shunyin kauniimmalla puolella. Itse kävin patikoimassa vältellessäni kiinan kielen tasokokeeseen (josta lisää myöhemmin) valmistautumista. Tässä jokunen otos retkeltäni:
Seudussa ei sinänsä ole mitään vikaa, vaikken itse siellä viihdykään - osa täällä asuvista ei varmastikaan ole itse valinnut elämää Kiinassa, vaan on "joutunut" muuttamaan Kiinan-komennuksen saaneen perheenjäsenen mukana. On hienoa, että heille on tarjolla tuttuja palveluja ja englanninkielistä palvelua. Todellista kiinalaista elämää he eivät todennäköisesti pääse kotiensa läheisyydessä näkemään, mutta onneksi mahdolliset halukkaat voivat lähteä lyhyelle patikkaretkelle ja käväistä Shunyin kauniimmalla puolella. Itse kävin patikoimassa vältellessäni kiinan kielen tasokokeeseen (josta lisää myöhemmin) valmistautumista. Tässä jokunen otos retkeltäni:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)