Kunnon sanakirjan tuoma autuus

Enemmistö kiinan kielen opiskelun aloittavista hankkinee ensimmäiseksi sanakirjakseen pienehkön, taskusanakirjamaisen perusopuksen, jolla pääsee mukavasti alkuun. Itse vaihdoin ensimmäisen, epäkäytännölliseksi osoittautuneen ja muovilta löyhkänneen sanakirjani noin vuoden opiskelun jälkeen ABC-sanakirjaan (lyhenne tulee sanoista "alphabetically based computerized”), joka on omasta mielestäni selvästi helppokäyttöisempi, vaikkakin vain yksisuuntainen. Hakusanoja tässä loistavassa "taskuversiossa" on jo 71 400, ja silläkin pääsee jo pitkälle, varsinkin kun nettisanakirjoja löytyy aina tarvittaessa avuksi.

Syksyn alkajaisiksi olen alkanut käydä läpi uutta kiinankielistä materiaalia (mm. lastenkirjaa, elokuvalehteä ja oppikirjaa) ja koota sanalistoja pitkän ja pimeän talven varalle. Samalla siirryin kesällä hankkimaani, isompaan versioon edellisestä sanakirjastani. ABC Chinese English Comprehensive Dictionary on nimensä veroinen, eli kattava: hakusanoja löytyy pienempään versioon verrattuna lähes kolminkertainen määrä, 196 000. Hetken teosta käytettyäni tuntuu nyt siltä, että en muuta enää kotikäytössä tarvitsekaan, mikäli haluan selvittää, mistä paperille painetussa tekstissä on kyse.

Hyvänä esimerkkinä uusien merkkien tunnistamisen mullistumisesta käy se, että shi-tavulle eri tooneineen löytyy uudesta kirjasta peräti 68 eri kirjoitusmerkkiä, kun vanha sanakirjani tuntee "vain" 40. Uskon, että ero on merkittävä, sillä ennen jouduin hyvinkin usein tuskastelemaan harvinaisempien merkkien ja sanojen kohdalla jopa niin pitkään, että vasta kolmatta eri lähdettä kokeillessani tärppäsi, jos silloinkaan. Tänään ”käänsin” Kiinasta ostamani, Tunteeni-lastenkirjasarjan osan Kaipaan sinua (我的感觉: 我想念你), ja löysin jokaisen tuntemattoman sanan uudesta sanakirjastani nopeasti ja helposti.


Saattaa olla, että uudet sanat sattuivat olemaan suhteellisen yleisiä, mutta kyllä sanakirja on jättänyt lyhyessä ajassa kummallisen tyytyväisyyden tunteen. Suosittelen edistyneemmille kiinan opiskelijoille rohkeaa sijoitusta laadukkaaseen sanakirjaan – omani maksoi yli 70 euroa, mutta pärjään sillä todennäköisesti koko loppuelämäni. Tämä ABC-sanakirja ei välttämättä ole jokaisen mieleen, ja aina kannattaakin sanakirjoja vertailtuaan pitäytyä itselleen sopivissa sanakirjatyypeissä. Jos kuitenkin kiinaa opiskellessa usein tuntuu siltä, että sanakirjojen käyttö on äärimmäisen rasittavaa, kannattaa ehdottomasti antaa innovatiivisille ABC-kirjoille mahdollisuus.

Syystunnelmia

Lyhyt kesätyöspurtti on takana päin, samoin kuin sitä seurannut kahden viikon vapaa, ja nyt on mukava aloittaa uusi lukuvuosi Tampereen yliopistolla. Suunnitelmani suomen kielen sivuaineopiskelijaksi ryhtymisestä saivat säälittävän kolauksen, kun erehdyin viikolla lähtötasokokeen päivämäärästä (todellinen ajankohta selvisi minulle vain kaksi tuntia ennen kokeen alkua!). En luonnollisesti päässyt kokeessa viidentoista parhaan joukkoon, joten joudun jatkamaan (tai saan jatkaa) äidinkielen opintojani omatoimisesti ja käytännön pohjalta. Eikä minulla sen suhteen ole oikeastaan mitään valittamista, sillä perusopinnot olisivat sisältäneet paljon nippelitietoa, josta en erityisemmin pidä, sekä viron kielen peruskurssin, joka taas olisi suotta sekoittanut kiinan opintojani samaan tapaan kuin pakolliset ruotsin ja saksan kurssit aikaisempina vuosina.

Lisäksi kurssien häviäminen lukujärjestyksestä toi yhtäkkiä lisää tilaa uusille, kiinnostaville kursseille, ja siltikin aikaa sille tärkeimmälle eli kiinan opiskelulle jää varmasti ihan mukavasti. Aikatauluuni mahtuu nyt monta yleisen käännöstieteen kurssia ja ilmastonmuutosaiheinen luentosarja. Lisäksi verkossa järjestettävien Asianet-opintojen valikoimaan on täksi vuodeksi lisätty monia kiinnostavia kursseja Itä- ja Kaakkois-Aasiaan liittyen, joten näillä näkymin en joudu ainakaan opintopisteiden vähyydestä johtuen kevään puolella perumaan opintotukia. Ajattelin pyrkiä alla oleville verkkokursseille - vaikuttavat mielenkiintoisilta, mutta kaikille kursseille ei oteta ihan hirveästi opiskelijoita, joten pitää toivoa parasta hakemuksia lähetettäessä (ja ennen kaikkea muistaa se hakeminen)!

Chinese Society and Politics in Transition, 4 op

Asia's New Mothers and Fathers: Crafting Gender Roles and Care Networks in East and Southeast Asian Societies, 2 opintopistettä

Moulding Japanese Society 1945-1975, 6 op

Japan In and Out of Asia, 2 op

Jos olet yliopisto-opiskelija ja kiinnostunut Aasiasta, kannattaa ehdottomasti tutustua Itä- ja Kaakkois-Aasian yliopistoverkoston kurssitarjontaan. Näin monipuolista ja mielenkiintoista pakettia ei kovin helpolla löydä sivuaineeksi, ja kaiken lisäksi opintojen suorittaminen internetin välityksellä, itsenäisesti ilman tiukkoja viikoittaisia aikatauluja, on erittäin rentouttavaa! Haku keväisin alkavaan ohjelmaan järjestetään loka-marraskuussa.

Koulunkäynnistä II

Kiinalaisella kaupunkilaislapsella saattaa olla koulussa raskasta, mutta köyhemmille seuduille vilkaistaessa ei valittamisen aihetta pitäisi kauheasti olla. Yhden, koskettavan viipaleen köyhemmän maalaisväestön karusta todellisuudesta tarjoaa Pierre Haskin toimittama The Diary of Ma Yan: The life of a Chinese Schoolgirl. Kirja koostuu 13-vuotiaan kiinalaisen koulutytön päiväkirjasta ja niiden rinnalla kerrotuista, merkintöihin liittyvistä Haskin kirjoittamista faktoista.

Ma Yan on ahkera tyttö: hän haluaa opiskella ahkerasti kovaa työtä tekevien, köyhien vanhempiensa vuoksi, jotta heidän panostamisensa peräti kolmen lapsen koulunkäyntiin ei valuisi hukkaan, ja jotta heillä olisi lasten hyvien työpaikkojen ansiosta vielä jonakin päivänä mahdollisuus ottaa välillä rennosti ja elää edes vähän parempaa elämää. Ikuisesta raatamisesta sairas äiti asettaa tyttärelleen kovia paineita, mutta eniten tyttöä painostaa tyttö itse: päiväkirja on täynnä päättäväisiä ja itsekriittisiä mietteitä siitä, kuinka nyt pitää yrittää vielä entistäkin kovemmin äidin (ja välillä Kiinankin) vuoksi.

”[Mother] wears herself out so that we can have a different future from hers. She exhausts herself to provide food for us when there’s nothing left, and then she exhausts herself all over again, without getting anything out of life for herself. She doesn’t want us to live the way she does. That’s why we have to study. We’ll be happy. Unlike her.”

Köyhyys ei tee koulunkäynnistä yhtään helpompaa. Maaseutukouluissa opettajat ovat vain harvoin päteviä, minkä vuoksi lapset oppivat paljon vähemmän kuin heidän kaupunkilaiset ikätoverinsa. Lisäksi opettajat saattavat lyödä lapsia. Kovan kilpailun Kiinassa tällä voi olla ikäviä seurauksia siinä vaiheessa, kun aletaan haaveilla paikasta oikeassa yliopistossa.

Vaikka Pekingissä ihmisten keskimääräiset kuukausiansiot ovat nykyään yli neljä tuhatta yuania, joutuvat Ma Yin ja hänen perheensä käyttämään yhdenkin yuanin tarkoin: lapset kävelevät mieluummin raskaan kuuden tunnin matkan huonokuntoisella ja vaarallisella tiellä kaksi kertaa viikossa kuin maksavat yhden yuanin henkeä kohden yhdensuuntaisesta matkasta traktorin kyydissä. Säästöjä kerätään olemalla syömättä, ja kertyneellä summalla on pakko ostaa kynä tai vihko, sillä koulu ei tarjoa lapsille minkäänlaisia opiskeluvälineitä. Koulussa Ma Yan opiskelee pääasiassa kurnivan mahan kanssa, ja hänen huono näkönsä pakottaa hänet käyttämään korviaan mahdollisimman valppaasti.

”It’s impossible to describe the sensation of HUNGER.”

”Do you know what hunger is? It’s an unbearable pain.
I wonder when I’ll stop experiencing hunger at school…”

Kirjasta heijastuva todellisuus on karu, siitä ei pääse mihinkään. Aihe on mielenkiintoinen, sillä kirja perustuu jo kahdeksan vuotta vanhaan materiaaliin – Kiinassa on tässä ajassa ehtinyt tapahtua paljon, ja muistan lukeneeni jostain, että myös peruskoulun tarjoaminen jokaiselle Kiinan lapselle on ollut maan kunnianhimoisten tavoitteiden joukossa. Jostain syystä tuntuu kuitenkin siltä, ettei maaseudun lasten tilannetta onnistuta kovin nopeasti merkittävästi parantamaan – huomion pääpainon ollessa suurkaupungeissa unohtuvat syrjäisemmät seudut helposti.

”Beijing may promise to eradicate illiteracy among fifteen to 24-year-olds by 2005; but the reality is a long way from such triumphalist proclamations. Education is getting worse. Children are excluded from school by their parents’ poverty and there is no public safety net.”

Koulunkäynnistä I

Lapsuus suomalaisessa pikkukaupungissa tuntuu nyt jälkikäteen ajateltuna melko leppoisalta: koulussa oltiin maksimissaan kuusi tuntia päivässä, yläasteelta eteenpäin joskus ehkä kahdeksan tuntia. Koulun jälkeen oli reilusti aikaa vapaa-ajan harrastuksille silloinkin, kun läksyjä oli tavallista enemmän. Kesäloma oli aina ihanan pitkä, ja säästöjä hamuavan oli mahdollista tehdä pari kuukautta töitä. Lisäksi lukuvuoden aikana sai pitää useamman lyhyemmän paussin.

Opetin Pekingissä pääasiassa varakkaista tai ulkomaalaisista perheistä tulevia lapsia. Osan vanhemmat ovat menestyviä liikemiehiä, toisten vanhemmat filmitähtiä, poliitikkoja tai armeijan isoja kihoja. Lukuvuosimaksut ovat tuossa koulussa suhteellisen korkeat, eikä lasten vanhemmille koskaan saanut paljastaa esimerkiksi sitä, että olen koululle halpa suomalainen harjoittelija enkä kokenut, englantia äidinkielenään puhuva, ihan oikea opettaja.

Vaikka koulun lapset ovat etuoikeutettuja, ei heillä kuitenkaan ole välttämättä kovin helppo lapsuus. Suurin osa heistä saa nähdä kiireiset vanhempansa vain viikonloppuisin, jos edes silloinkaan: jokaisena perjantaina sain huomata, kuinka kourallinen pahantuulisia lapsia jäi viettämään viikonloppua hiljaiselle kampukselle; erään lapsen isä oli tehnyt lapsensa opettajan kanssa sopimuksen, jonka mukaan lapsella ei olisi mitään asiaa viikonloppuisin kotiin, mikäli hän ei käyttäydy kouluviikon aikana kunnolla. Uhkaus taisi tepsiä, sillä kyseinen poika ei koskaan aiheuttanut suuria ongelmia ainakaan minun tunneillani, vaikka vielä saapumistani edeltävänä lukukautena hänellä oli tapana nousta kesken tunnin seisomaan, laskea housunsa alas ja esitellä pientä ylpeyttään.

Koulupäivät olivat todella pitkiä, minkä vuoksi minun kävi usein sääliksi sekä lapsia että heidän opettajiaan – kummankin osapuolen arki näytti olevan yhtä työtä, kun taas ulkomaalaiset opettajat saivat unohtaa työasiat kun kello löi 18. Koulupäivä alkoi puoli kahdeksalta; neljä oppituntia myöhemmin alkoi kahden ja puolen tunnin lounastauko. Iltapäivällä oppitunteja oli kolme tai neljä ennen päivällistä, jonka jälkeen saatettiin tehdä vielä monta tuntia läksyjä ohjatusti luokkahuoneissa. Minulla oli keskiviikkoiltaisin koulun tarjoama kiinan tunti; sen päätyttyä puoli yhdeksältä monet luokkahuoneet olivat vielä täynnä alle 10-vuotiaita lapsia.

Kiinalaisen lapsen – rikkaankin – raskaan lapsuuden selittää osaltaan maan valtaisa väkiluku: kilpailu peruskoulun jälkeisistä opiskelupaikoista on äärimmäisen kova. Se näkyy myös vanhempien odotuksissa, ja monet vanhemmat tekevätkin vaatimuksensa ainoalle lapselleen ja heidän opettajilleen hyvin selväksi. Pitäisi yltää aina parempaan kuin muut. Tapaamieni vanhempien ja kuulemieni kokemusten perusteella kaupunkilaislasten vanhempien keskuudessa vallitsee jonkinlainen epärealistinen ”tietenkin minun lapseni on lahjakas” -mentaliteetti. Kun ”tärkeän” perheen lapsi ei opi halutun nopeasti, löytyy vika helpoiten opettajista. Vanhemmat saattavat silloin täysin sokeasti siirtää rahansa ja lapsensa uuteen, "parempaan" kouluun, jossa lapsi joutuu aloittamaan taas alusta, outojen luokkakavereiden ja vielä oudompien opettajien kanssa. Vaihtamalla paranee?

Olisiko maaseudun lapsilla yhtään helpompaa...

Kiinan kielen hyöty!

Google Analytics on bloggaajan uskollinen kaveri. Olen käyttänyt kyseistä ilmaispalvelua tammikuusta lähtien seuratakseni, lukeeko blogiani oikeasti kukaan muu kuin satunnainen sukulainen, ystävä tai tuttu. Ilokseni sain kevään aikana huomata, että kävijöitä blogissani riitti yli odotusteni. Suomeen palattuani ja muutaman uuden tekstin kirjoitettuani olen jälleen tyytyväisenä havainnut, että jotakuta jaksaa edelleen kiinnostaa. Hienoa!

Jatkan siis kirjoittelua oikein mielelläni, sillä tästä on tullut minulle paitsi oivallinen harrastus myös hyvä keino/tekosyy oppia lisää kaikesta kiinalaisesta. Lisäksi toivon suomen kielen taitoni kehittyvän kirjoittelun myötä. Se on nyt minulle tärkeää, sillä tarkoitukseni on aloittaa suomen kielen sivuaineopinnot tulevana syksynä. Pääaineeni on viimeiset neljä vuotta ollut englantilainen filologia, ja kirjoitettu englantini on ainakin opettajilta saamani palautteen perusteella ollut aina sieltä paremmasta päästä (vielä kun saisi sisällytetyksi vähän järkeä ja sanottavaa teksteihinsä!).

Tällä hetkellä panostan luonnollisesti kiinaan, mutta suomen kielen kunnollinen tuntemus on alkanut kiehtoa kuukausi kuukaudelta enemmän. Ehkä sekä suomen, englannin että kiinan taitajalle löytyisi lähitulevaisuudessa jonkinlainen rako työmarkkinoilta? Mitä mieltä olette: aina kun joku kuulee kiinan opinnoistani, saan kuulla, että minulla on edessä valoisa tulevaisuus. Totta, onhan Kiina jo hot ja edelleen kovassa kasvussa, mutta kuinka todellisuudessa lienee jääräpäisen humanistin laita, jos liiketoiminta ei kiinnosta ja ennemmin löisi auki ranteensa kuin opiskelisi kauppatieteitä kielitaitonsa tueksi? Kääntäminen tai tulkkaus kiinnostaa ainakin jollakin tasolla, ja siihen liittyen minulla on myös opintoja edessä. Tuntuu, ettei esimerkiksi kiinalaisia elokuvia tai kirjoja kovin usein käännetä suoraan alkuperäiskielestä suomeksi, vaan työ tehdään aikaisemman, yleisempään kieleen tehdyn käännöksen pohjalta.

Hups, tämän tekstin oli itse asiassa tarkoitus liittyä löyhästi Google Analytics –sivustoon! Ennen ajautumistani harhateille halusin kevennyksenä kirjoittaa otteita sivun tarjoamasta osiosta, joka listaa hakusanoja, jotka Googleen syötettyään ihmiset ovat löytäneet tiensä blogiini. Joskus on hieno huomata, kuinka joku surffailija on oikeasti viettänyt pitkän ajan blogiani lukien ja eksynyt lukemaan useampiakin juttuja. Tällaista on viime aikoina tapahtunut muun muassa hakusanojen ”objektiivi pekingistä”, ”sotamuseo”, ”kiinan kieli” ja ”kiinan kielen opiskelu” kohdalla. Toivottavasti osasta eksyneistä on sittemmin tullut myös vakituisia lukijoita.

Lähes yhtä ilahduttavia ovat mielestäni satunnaiset visiitit, joiden hakusanat ovat välillä käsittämättömiä esimerkkejä siitä, mistä kaikesta ihmiset haluavat tietoa netistä löytää. Toisista hakusanoista en taas ole blogissani edes puhunut, mutta hakukoneeseen syötetyt sanat nyt vain sattuvat löytymään tekstieni joukosta (esimerkkinä ”japani ruokatavat”). Osa hakusanoista tuo jo nostalgisia tunnelmia, kun muistan, minkä tekstin vuoksi Google on blogiani hakijalle tarjonnut. Ehkä blogistani löytyykin jokaiselle jotakin, etenkin kun tekstejä on jo ehtinyt kertyä aika monta. Tässä joka tapauksessa kourallinen esimerkkejä hakusanoista:

kiinan kielen hyöty
äänekäs ryystäminen
huvittavan huonoa englannin kieltä kiinalaisittain
kiinassa tarvitaan
finnish idiot
tyttöjen hurmaaminen
satunnainen tupakoitsija
virtuaalimatkat koti
kiinalainen tyttöystävä
hello sir

Alkuperämaa tuntematon

Jotain tiesin minäkin ennen tarttumistani Elina Grundströmin kirjoittamaan ja Yrjö Tuunasen kuvittamaan kirjaan Alkuperämaa tuntematon (Tammi, 2002):

– Maailmassa on paljon varakkaita ja vaikutusvaltaisia (ulko)kiinalaisia liikemiehiä. Heidän joukkonsa luultavasti vain kasvaa tulevaisuudessa, etenkin kun kiinalaisen ei enää tarvitse olla edes ulkokiinalainen tehdäkseen törkeitä määriä rahaa.

– Erilaisten länteen vietävien tuotteiden halpatuotantoon liittyviä ihmisoikeusongelmia on erityisesti Aasiassa paljon: lapsityövoima, surkeat työolot, työntekijöiden ylipitkät työajat ja olemattomat oikeudet, jne. Koska useimmat länsimaalaiset ostavat esimerkiksi vaatteensa ja kenkänsä mieluummin halvalla kuin kalliilla, ei halpatuotannon ongelmiin ole yksinkertaista ratkaisua olemassa – onhan tarjonnan vastattava kysyntää.

Grundströmin teos kertoo ”kengistä, joihin ei ole merkitty alkuperämaata” (EU:ssa ei tuotteesta enää tarvitse käydä ilmi, mistä se on peräisin tai kuka sen on valmistanut). Enemmän tai vähemmän masentavista faktoista kertomisen ohella kirjoittaja käyttää kerronnan välineenä mielenkiintoisella tavalla kolmen yksilön tarinoita. Lukija saa tavata yltiövarakkaan taiwanilaisen tehtaanomistajan Jimmy Lienin sekä kaksi hänen Vietnamissa sijaitsevassa kenkätehtaassaan työskentelevää naista. 19-vuotias Nguyen Thi Hoa haikailee alkuahdistuksessaan jo takaisin maaseudulle perheensä ja ystäviensä pariin; tyytyväisempi, 32-vuotias Le Thi Huong haaveilee puolivakavissaan englannin kielen opinnoista.

Tarinoista heijastuu tehdastyöläisten arjen karu todellisuus: työnteko on raskasta, vapaapäiviä on vähän, työympäristö esimerkiksi liiman kanssa työskentelevillä on terveydelle haitallinen, eikä palkkataso missään vaiheessa mahdollistaisi perheen perustamista, vaikka se elämiseen riittääkin hyvin.

Silti Huong vaikuttaa tyytyväiseltä ja pitää työnantajaansa suorastaan hyväntekijänä: hän kertoo, että Lien jakaa juhlapäivinä bonuksia ja pyrkii varmistamaan sen, että töitä on tarjolla ympäri vuoden, kun toiset tehtaat pistävät työntekijöitään kylmästi palkattomalle vapaalle sesonkiaikojen ulkopuolella. Siitäkin huolimatta, että Huong ei työnsä vuoksi koskaan ehdi perehtymään englannin kielen opiskeluun, on hänen mielestään parempi tehdä loputtomat määrät pitkiä työpäiviä kuin olla täysin vailla työtä. Hän vaikuttaa tyytyväiseltä elämäänsä.

Nuori Hoa on pessimistisempi, sillä hän kaipaa kipeästi takaisin maaseudulle perheensä ja ystäviensä pariin. Kaupungissa pitää hänen mielestään tehdä liikaa työtä, eikä aikaa jää elämästä nauttimiselle tai tulevaisuuden miettimiselle. Ainoa tehdastyön hyvä puoli on se, että hän pystyy lähettämään perheelleen enemmän rahaa kuin koko muu perhe pystyy itse ansaitsemaan.

Yli kahdeksan vuotta sitten kirjoitetun kirjan tiedot saattavat joiltain osin olla faktoja etsivälle jo hieman vanhentuneita, mutta sen tarjoamat viipaleet ihmismielen piirteistä ovat ajattomia. Rahan merkitys nykymaailmassa on käsittämättömän suuri, mutta myös köyhä ja ylityöllistetty voi nauttia elämästään. Toiset nauttivat rahan tuomista iloista uhraamatta ajatustakaan sille, että lännen rikkaus on rakennettu osittain kolmatta maailmaa hyväksikäyttäen. Silti on myös olemassa varakkaita ihmisiä, joilla on omatunto ja jotka yrittävät vaurastumisen ohella käyttää vaikutusvaltaansa oikeudenmukaisemman maailman luomiseksi. Alla oleva, Kiinan avautumista maailmankaupalle kommentoiva lainaus tiivistää kuitenkin oleellisen: todellinen läpimurto kohti parempaa maailmaa ei taida olla kovin realistinen:

”Myös suomalaiset yritykset ovat suurin joukoin menossa maailmankaupalle avautuvaan Kiinaan. Suomalaiset yritykset ja myös Suomen valtio vientiä edistäessään ovat hiljaisesti hyväksyneet sen, ettei Kiinassa ole vapaata ay-liikettä. Investoinnit eivät suuntaudu Kiinaan sen ihmisoikeustilanteesta huolimatta, vaan juuri sen vuoksi. Työvoima on hiljaista ja halpaa.”

Teos sai minut pohtimaan, olisiko tiukasta opiskelijabudjetista huolimatta aika alkaa tosissaan pyrkiä ennen hankintaa selvittämään, mistä jokin vaate tai oikeastaan ihan mikä tahansa muukin tavara on peräisin? Mielikuvat lännen ryntäämisestä Aasiaan halvan tuotannon ja suurempien voittojen perässä herättivät mielessäni myös kysymyksen: jos minulle jonakin päivänä tarjoutuu mahdollisuus työpaikkaan kiinan kielen taitoni ansiosta, haluanko oikeastaan olla missään tekemisissä teollisuuden tai kylmän bisneksen kanssa?

Elektroninen taskusanakirja

Pekingissä vierailin pariin otteeseen Zhongguancun-alueella sijaitsevassa elektroniikkataivaassa. Varmaankin kaupungin vilkkaimmalta alueelta löytyy lukematon määrä tietokoneisiin, puhelimiin ja ilmeisesti mihin tahansa muuhunkin elektroniikkaan erikoistuneita, pieniä liikkeitä – hintataso ei välttämättä aina ole naurettavan alhainen, mutta vähänkin kiinaa osaava pystyy halutessaan jonkin verran tinkaamaan tai ainakin toteamaan nokka pystyssä, että ”ostan sitten muualta” (mikä sitten hyvässä lykyssä johtaa hinnan laskemiseen, tai sitten ei).

Itse en juuri nykyajan tekniikasta piittaa: kirjoitan tietokoneellani vain tekstiä ja surffaan netissä, kännykältäni en vaadi muuta kuin mahdollisuuden soittaa kaverille ja lähetellä tekstiviestejä. Kiinan opiskelijana odotin kuitenkin elektroniikkamekkaan pääsyä innolla, sillä halusin ehdottomasti hankkia kätevän, kevyen ja kattavan elektronisen taskusanakirjan, joka kulkisi paperista versiota paremmin menossa mukana ja olisi ehkä myös helppokäyttöisempi. Päädyin ostamaan 520 RMB:n hintaan kiinalaisen, Ozing-merkkisen laitteen. Olen ollut siihen erittäin tyytyväinen, vaikka se onkin ilmeisesti tarkoitettu ensisijaisesti kiinalaisille englannin kielen opiskelijoille.


Sanakirjoja löytyy laitteesta mukavasti peräti kolme: kaksi kiina-englanti-sanakirjaa ja yksi kokonaan kiinankielinen ”opus”. Selitykset saa hienosti englanniksi siten, että lähes jokaisesta hakusanasta voi lukea ainakin yhden käyttöesimerkin kokonaisen lauseen ja sen englanninnoksen muodossa. Hakusanat syötetään stylus-kynää käyttäen: jos tietää hakemansa sanan pinyin-kirjoitusasun, on sen syöttäminen helppoa näppäimistön avulla, ja näytöltä voi sitten valita merkki kerrallaan haluamansa. Kynää käyttämällä voi myös kirjoittaa etsimänsä merkin käsin – jos vetojen määrä ja järjestys ovat oikeat, löytyy oikea merkki yleensä ongelmitta. Hakemansa sanan löydettyään voi vielä kuunnella, kuinka se tulee ääntää. Laitteella on mahdollista myös kääntää yksinkertaisia lauseita nopeasti englannista kiinaksi - vaihtelevalla menestyksellä tosin.

Sanakirjojen lisäksi laitteesta löytyy kaikennäköistä muuta mukavaa. Lievitin Pekingissä välillä koti-ikävääni vanhalla Super Mario ykkösellä tai muilla sen muistista löytyvillä NES-peleillä. Laitteelle voi siirtää mp3- ja mp4-tiedostoja, joten siitä saa myös oivan musiikkisoittimen vaikkapa mökille (jos luonnonrauha alkaa ahdistaa). Myös jonkinlaista videokuvaa sillä voi katsoa, samoin kuin lukea e-kirjoja: laiteessa oli valmiiksi kaikenlaisia omituisia juttuja joita katsella, kuunnella tai lukea, mutta niiden tarkoitus on varmaankin vain demonstroida potentiaaliselle ostajalle tai juuri laitteen hankkineelle, mitä kaikkea sillä voi tehdä. Turhaakin tavaraa siis löytyy, mutta kyllä omaani tutustuessa jokunen junamatka Tampereelta Sastamalaan vielä taittuu rattoisasti.

Puutteitakin ostamassani taskusanakirjassa toki on. Kokonaan kiinankielinen manuaali ei ole auttanut minua yhtään, ja tarvitsisin varmaan jonkun kärsivällisen kiinalaisen kääntämään sen puolestani, mikäli haluaisin tietää kaiken mahdollisen ostoksestani. Sanakirjojen puolella sanojen hakeminen on toisinaan hidasta, kun voin hakea vain yhtä merkkiä kerrallaan. Jos haluan syöttää esimerkiksi sanan ”puhelinnumero” kiinaksi, joudun tekemään sen merkki kerrallaan, kun vaikkapa tietokoneella kirjoittaessa tai paperista sanakirjaani käyttäessä löytäisin koko sanan nopeasti pinyinin ”dianhuahaoma” avulla. Kirjoitusmerkkien kirjoittaminen käsin stylus-kynällä on kivaa, mutta siinä pitää olla todella nopea, sillä muuten ei koskaan löydä etsimäänsä. Toisaalta se on oivallinen ominaisuus siinä mielessä, että sanakirjaa käyttäessä nopean kirjoittamisen taito kehittyy.

Elektronista taskusanakirjaa valitessa kannattaa olla tarkka ja kärsivällinen, sillä sellaisia myyviä liikkeitä on ainakin Pekingissä paljon ja erilaisia mallejakin useita. Mitä enemmän laitetta käyttää, sitä tehokkaammin siitä oppii hyötymään. Itse pidän vielä toistaiseksi enemmän paperisesta sanakirjastani, mutta elektroninen versio on kipuamassa hiljalleen suosiossa sen rinnalle. Paperiversiosta ei tosin koskaan pääse akku loppumaan.