Kiinassa on nyt pistetty myös blogspot pannaan, joten minulla ei ole ollut asiaa blogiini reiluun viikkoon (tämän tekstin julkaisi tyttöystäväni puolestani Suomesta käsin).
Tervetuloa lukemaan blogiani väliaikaiseen osoitteeseen: http://laonuo.vuodatus.net
lauantai 23. toukokuuta 2009
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
Kuusi haita ja paljon lohikäärmeitä
Kesäpalatsin ja Kiinan muurin jälkeen pyysin ystävällisesti Pekingiä tarjoamaan seuraavaksi jotakin vähän pienempää spektaakkelia - jotakin pientä ja kaunista. Peking vastasi toteamalla tylysti: 没门儿! (Ei käy!)
Lauantaina tarkastelin Pekingin taskuoppaani karttaa ja päätin tehdä leppoisan pikku puistoretken pohjoisesta etelään päin kaupungin keskustassa. Reitti oli seuraavanlainen: Xihai (西海, kirjaimellisesti länsimeri), Houhai (后海, takameri), Qianhai (前海, etumeri), Beihai (北海, pohjoismeri), Zhonghai (中海, keskimeri) ja Nanhai (南海, etelämeri). Olen vähän huono karttojen kanssa, joten en ihan tajunnut, että kävelyretkestäni tulisi melkoisen pitkä. Odotin myös, että kyseessä olisi pelkkä patikkapäivä tavallisten puistojen ympäröimien vesialueiden reunoilla.
Ensimmäiset kolme haita vastasivat odotuksia: vanhaa kiinalaista arkkitehtuuria pienellä kukkulalla, patsas jostakin kuuluisasta kiinalaisesta oppineesta, paljon vanhoja kiinalaisia patikoimassa käden selän taakse ristittyinä. Qianhailta tieni vei pienen ostoskadun läpi kohti Rumputornia ja Kellotornia, joiden välissä vietin tammikuussa kiinalaista uutta vuotta. Rumputorni oli valitettavasti suljettu, mutta pääsin käymään pohjoisemmassa Kellotornissa. 20 RMB oli oikeastaan aika tiukka hinta yhdestä tornista, mutta korkeat ja jyrkät torniin nousevat portaat ja massiivinen kello itsessään olivat kyllä näkemisen ja kokemisen arvoiset. Harmi, että toinen torni jäi tällä kertaa väliin.
Hieman väsyneenä suuntasin kohti Kielletyn kaupungin länsipuolella sijaitsevaa Beihai-puistoa, joka yllätti minut totaalisesti - alue on yllättävän laaja ja hämmästyttävän kaunis, enkä yhtään osannut odottaa näkeväni jotakin niin vaikuttavaa. Puiston keskellä sijaitsevalle järvelle voi halutessaan lähteä soutelemaan tai veneilemään, mutta kameran kanssa retkeilevän kannattaa suunnata rannasta poispäin ja tutustua moniin kauniisiin paikkoihin: palatsit, buddhalaiset temppelit ja niiden välillä kiemurtelevat, kivin päällystetyt pikku reitit eivät lopu kovin äkkiä kesken. Arkkitehtuuri on värikästä ja upeaa, ja itseäni ilahdutti erityisesti se, kuinka paljon lohikäärmeitä on käytetty teemana yksityiskohtia luotaessa. Täälläkin päivästään voi halutessaan tehdä todella pitkän ja ikimuistoisen, ja hienoja paikkoja rauhalliselle piknikille löytyy joka puolelta. Vaikka valkoinen taivas muistuttaakin jatkuvasti Pekingin ilman likaisuudesta, voi kaupungin hälyn Beihai-puistossa unohtaa hetkeksi. Suosittelen lämpimästi! [kuvia poistettu jälkikäteen]
Lauantaina tarkastelin Pekingin taskuoppaani karttaa ja päätin tehdä leppoisan pikku puistoretken pohjoisesta etelään päin kaupungin keskustassa. Reitti oli seuraavanlainen: Xihai (西海, kirjaimellisesti länsimeri), Houhai (后海, takameri), Qianhai (前海, etumeri), Beihai (北海, pohjoismeri), Zhonghai (中海, keskimeri) ja Nanhai (南海, etelämeri). Olen vähän huono karttojen kanssa, joten en ihan tajunnut, että kävelyretkestäni tulisi melkoisen pitkä. Odotin myös, että kyseessä olisi pelkkä patikkapäivä tavallisten puistojen ympäröimien vesialueiden reunoilla.
Ensimmäiset kolme haita vastasivat odotuksia: vanhaa kiinalaista arkkitehtuuria pienellä kukkulalla, patsas jostakin kuuluisasta kiinalaisesta oppineesta, paljon vanhoja kiinalaisia patikoimassa käden selän taakse ristittyinä. Qianhailta tieni vei pienen ostoskadun läpi kohti Rumputornia ja Kellotornia, joiden välissä vietin tammikuussa kiinalaista uutta vuotta. Rumputorni oli valitettavasti suljettu, mutta pääsin käymään pohjoisemmassa Kellotornissa. 20 RMB oli oikeastaan aika tiukka hinta yhdestä tornista, mutta korkeat ja jyrkät torniin nousevat portaat ja massiivinen kello itsessään olivat kyllä näkemisen ja kokemisen arvoiset. Harmi, että toinen torni jäi tällä kertaa väliin.
Hieman väsyneenä suuntasin kohti Kielletyn kaupungin länsipuolella sijaitsevaa Beihai-puistoa, joka yllätti minut totaalisesti - alue on yllättävän laaja ja hämmästyttävän kaunis, enkä yhtään osannut odottaa näkeväni jotakin niin vaikuttavaa. Puiston keskellä sijaitsevalle järvelle voi halutessaan lähteä soutelemaan tai veneilemään, mutta kameran kanssa retkeilevän kannattaa suunnata rannasta poispäin ja tutustua moniin kauniisiin paikkoihin: palatsit, buddhalaiset temppelit ja niiden välillä kiemurtelevat, kivin päällystetyt pikku reitit eivät lopu kovin äkkiä kesken. Arkkitehtuuri on värikästä ja upeaa, ja itseäni ilahdutti erityisesti se, kuinka paljon lohikäärmeitä on käytetty teemana yksityiskohtia luotaessa. Täälläkin päivästään voi halutessaan tehdä todella pitkän ja ikimuistoisen, ja hienoja paikkoja rauhalliselle piknikille löytyy joka puolelta. Vaikka valkoinen taivas muistuttaakin jatkuvasti Pekingin ilman likaisuudesta, voi kaupungin hälyn Beihai-puistossa unohtaa hetkeksi. Suosittelen lämpimästi! [kuvia poistettu jälkikäteen]
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
"Opetat niille englantia"
Helmikuun puolivälissä alkanut kevätlukukausi on ollut minulle suuri haaste, mutta mielestäni hieman vääristä syistä johtuen. Englantini puolesta ei ole koitunut minkäänlaisia ongelmia - joudun joka tapauksessa puhumaan pikkuisille melko yksinkertaista kieltä. Ongelmana on useimmiten ollut länsimaalaisuuteni, suomalaisuuteni, tai yksinkertaisesti koulun saamattomuus tai pyrkimys säästämällä niittää mahdollisimman paljon voittoa korkeista lukuvuosimaksuista.
Länsimaalaisuuteni tarkoittaa sitä, että olen kiinalaisten lasten silmissä pelkkä hassu ulkomaalainen. Kurinpito luokassa ei sinänsä ole kovin hankalaa - saan kyllä luokan hiljaiseksi jos haluan, mutta silloin se tapahtuu opettamisen kustannuksella. Muisto isonenän älähdyksestä menee nimittäin normaalissa opetustilanteessa lapsen toisesta korvasta sisään ja tulee saman tien toisesta ulos. Vain kiinalaisen opettajan läsnäolo saa viestini pysymään korvien välissä pitempään. Valitettavasti ylityöllistetyillä kiinalaisilla kollegoillani on jo ihan tarpeeksi tekemistä omastakin takaa.
Suomalaisuudessani lasten opetuksesta maksavat vanhemmat näkevät vain englannin opettajan, joka ei puhu englantia äidinkielenään. Epäluuloja herää mystisen suomalaisen barbaarin ilmestyessä hauskan ja hommansa osaavan kanadalaisen opettajan tilalle. Tämä tarkoittaa sitä, että jonkun tehtävänä on nyt puolustella minua ja vakuutella vanhemmille, että olen oikeasti ihan sopiva tähän hommaan. Naureskelen usein työkavereilleni, kuinka onnekas olen, kun olen saanut kunnian olla se virhe, jonka tämä koulu olisi luultavasti tehnyt ennemmin tai myöhemmin.
Koulumme osallistui hiljattain eräille rekrytointimessuille, ja siellä ulkomaalaisia opettajaehdokkaita haastattelevalle henkilölle tehtiin heti aamusta selväksi, että "sen pitää sitten olla natiivipuhuja". Sääli, sillä myöhemmin sain kuulla, että viidestä parhaasta ehdokkaasta peräti neljä oli kotoisin ei-englanninkielisestä maasta. Loistavaa englantia puhuvalla, haastatteluun hyvin valmistautuneena ja oikealla asenteella tulleella latvialaisella tai espanjalaisella ei ollut siis mitään mahdollisuuksia helpon työpaikan perässä paikalle tulleiden amerikkalaisten rinnalla. Sama päti myös esimerkiksi tummaihoisiin tai vähänkin iäkkäämpiin työnhakijoihin.
Kouluni haluttomuus opastaa minua ja pyrkimys rahan säästämiseen ovat aiheuttaneet minulle eniten huolia opetukseni laatua ajatellen. Matematiikan tunnit ovat sujuneet ongelmitta, sillä minun pitää vain opettaa kirjojen mukaan. "Edistyneempien" englannin ryhmä onkin sitten ollut paljon hankalampi. Helmikuussa minulle oikeastaan vain sanottiin, että "tee suunnitelma, opetat niille englantia". Minkäänlaista opetussuunnitelmaa ei ole olemassakaan, ja jouduin pohjaamaan "suunnitelmani" ryhmän edellisen opettajan aikaansaannoksiin ja opastukseen.
Jokusen viikon opettamisen jälkeen lasten vanhemmat alkoivat kysellä oppimateriaalin perään, mutta minulla ei ollut mitään, mitä lähettää lasten mukana kotiin. Tällöin koulu lupasi tilata käyttööni oppi- ja työkirjat. Muutaman viikon kuluttua minulle kerrottiin, että he olivat tilanneet vain muutaman kopion, joista yhden he aikoivat lähettää värikopioitavaksi. Tästä kaksi viikkoa eteenpäin, ja minulle selvisi, että värikopiointi olisikin maksanut liikaa. Silloin totesimme, että valitsen kirjoista tärkeimmät sivut ja vien ne kopioitavaksi koulumme kopiohuoneeseen. Tällä viikolla sain viimein yhteen nidotut "oppikirjat" käyttööni, ja voin vihdoin oikeasti pohjata opettamiseni johonkin konkreettiseen lähteeseen. Mitäköhän Suomessa tapahtuisi, jos koulu ostaisi jostakin oppikirjasta yhden kopion ja käynnistäisi vain kopiokoneen?
En ole kuitenkaan erityisen huolissani opettamisestani tai asemastani. Minulla on sopimus heinäkuun alkuun asti ja koulukin tietää sen. Lisäksi olen harjoittelijana käytännössä ilmaista työvoimaa. Olen saanut sellaisen kuvan, että opettamiseni tuloksilla ei välttämättä ole niin kauheasti väliä, vaan pääasia on, että koulu voi uusia oppilaita etsiessään mainostaa ulkomaalaisia opettajiaan. Opetan siis nyt niin hyvin kuin vain annetuilla resursseilla kykenen, ja se riittäköön. Parin kuukauden päästä taksin perävalot vilkkuvat ja molemmat osapuolet voivat huokaista helpotuksesta ja unohtaa, että olivat koskaan tavanneetkaan - vähän samalla tavalla kuin kiinalaislapset unohtavat sen, kuinka waijiao korotti viisi sekuntia aikaisemmin vihaisena ääntään.
Elämä jatkuu.
Länsimaalaisuuteni tarkoittaa sitä, että olen kiinalaisten lasten silmissä pelkkä hassu ulkomaalainen. Kurinpito luokassa ei sinänsä ole kovin hankalaa - saan kyllä luokan hiljaiseksi jos haluan, mutta silloin se tapahtuu opettamisen kustannuksella. Muisto isonenän älähdyksestä menee nimittäin normaalissa opetustilanteessa lapsen toisesta korvasta sisään ja tulee saman tien toisesta ulos. Vain kiinalaisen opettajan läsnäolo saa viestini pysymään korvien välissä pitempään. Valitettavasti ylityöllistetyillä kiinalaisilla kollegoillani on jo ihan tarpeeksi tekemistä omastakin takaa.
Suomalaisuudessani lasten opetuksesta maksavat vanhemmat näkevät vain englannin opettajan, joka ei puhu englantia äidinkielenään. Epäluuloja herää mystisen suomalaisen barbaarin ilmestyessä hauskan ja hommansa osaavan kanadalaisen opettajan tilalle. Tämä tarkoittaa sitä, että jonkun tehtävänä on nyt puolustella minua ja vakuutella vanhemmille, että olen oikeasti ihan sopiva tähän hommaan. Naureskelen usein työkavereilleni, kuinka onnekas olen, kun olen saanut kunnian olla se virhe, jonka tämä koulu olisi luultavasti tehnyt ennemmin tai myöhemmin.
Koulumme osallistui hiljattain eräille rekrytointimessuille, ja siellä ulkomaalaisia opettajaehdokkaita haastattelevalle henkilölle tehtiin heti aamusta selväksi, että "sen pitää sitten olla natiivipuhuja". Sääli, sillä myöhemmin sain kuulla, että viidestä parhaasta ehdokkaasta peräti neljä oli kotoisin ei-englanninkielisestä maasta. Loistavaa englantia puhuvalla, haastatteluun hyvin valmistautuneena ja oikealla asenteella tulleella latvialaisella tai espanjalaisella ei ollut siis mitään mahdollisuuksia helpon työpaikan perässä paikalle tulleiden amerikkalaisten rinnalla. Sama päti myös esimerkiksi tummaihoisiin tai vähänkin iäkkäämpiin työnhakijoihin.
Kouluni haluttomuus opastaa minua ja pyrkimys rahan säästämiseen ovat aiheuttaneet minulle eniten huolia opetukseni laatua ajatellen. Matematiikan tunnit ovat sujuneet ongelmitta, sillä minun pitää vain opettaa kirjojen mukaan. "Edistyneempien" englannin ryhmä onkin sitten ollut paljon hankalampi. Helmikuussa minulle oikeastaan vain sanottiin, että "tee suunnitelma, opetat niille englantia". Minkäänlaista opetussuunnitelmaa ei ole olemassakaan, ja jouduin pohjaamaan "suunnitelmani" ryhmän edellisen opettajan aikaansaannoksiin ja opastukseen.
Jokusen viikon opettamisen jälkeen lasten vanhemmat alkoivat kysellä oppimateriaalin perään, mutta minulla ei ollut mitään, mitä lähettää lasten mukana kotiin. Tällöin koulu lupasi tilata käyttööni oppi- ja työkirjat. Muutaman viikon kuluttua minulle kerrottiin, että he olivat tilanneet vain muutaman kopion, joista yhden he aikoivat lähettää värikopioitavaksi. Tästä kaksi viikkoa eteenpäin, ja minulle selvisi, että värikopiointi olisikin maksanut liikaa. Silloin totesimme, että valitsen kirjoista tärkeimmät sivut ja vien ne kopioitavaksi koulumme kopiohuoneeseen. Tällä viikolla sain viimein yhteen nidotut "oppikirjat" käyttööni, ja voin vihdoin oikeasti pohjata opettamiseni johonkin konkreettiseen lähteeseen. Mitäköhän Suomessa tapahtuisi, jos koulu ostaisi jostakin oppikirjasta yhden kopion ja käynnistäisi vain kopiokoneen?
En ole kuitenkaan erityisen huolissani opettamisestani tai asemastani. Minulla on sopimus heinäkuun alkuun asti ja koulukin tietää sen. Lisäksi olen harjoittelijana käytännössä ilmaista työvoimaa. Olen saanut sellaisen kuvan, että opettamiseni tuloksilla ei välttämättä ole niin kauheasti väliä, vaan pääasia on, että koulu voi uusia oppilaita etsiessään mainostaa ulkomaalaisia opettajiaan. Opetan siis nyt niin hyvin kuin vain annetuilla resursseilla kykenen, ja se riittäköön. Parin kuukauden päästä taksin perävalot vilkkuvat ja molemmat osapuolet voivat huokaista helpotuksesta ja unohtaa, että olivat koskaan tavanneetkaan - vähän samalla tavalla kuin kiinalaislapset unohtavat sen, kuinka waijiao korotti viisi sekuntia aikaisemmin vihaisena ääntään.
Elämä jatkuu.
torstai 7. toukokuuta 2009
Lamaluostari
Pekingin keskustassa, toisen kehätien pohjoisosan eteläpuolella sijaitsee Lama Temple (雍和宫), Pekingin suurin temppeli- ja luostarialue. Paikalle on helppo löytää, sillä maanalaisen kakkoslinjalla on sitä varten oma, samanniminen asemansa. Itse kävin siellä jo noin reilu kuukausi sitten, kun Pekingin kevät oli alkanut väläytellä ensimmäisiä todella lämpimiä päiviään, mutta suuremmat spektaakkelit (Kesäpalatsi, Kiinan muuri) ja arkipäivän ajatukset ovat tunkeneet blogitekstijonossani tämän edelle sitkeästi - kuin kunnon kiinalaiset ikään.
1600-luvulla rakennettu temppeli palveli alunperin keisarillisena palatsina, mutta se muutettiin lamaluostariksi vuonna 1744. Luostari on säilynyt hämmästyttävän hyvin aina tähän päivään saakka, selvittyään esimerkiksi kulttuurivallankumouksesta silloisen pääministerin päättäväisyyden ansiosta. Viidestä päähallista ja lukuisista pienemmistä tiloista koostuvan luostarin arkkitehtuuri ja rakennusten koristukset sisältävät han-kiinalaisia, mongolialaisia ja tiibetiläisiä vaikutteita. Täytyy myöntää, että minulla ei ole kauheasti silmää eri tyylisuunnille - huomasin usein vain ajattelevani, että olen nähnyt tällaisen paikan ja samanlaisia rakennuksia ennenkin!
Paikan monista Buddha-patsaista epäilemättä hämmästyttävin on jättimäinen, yhdestä suuresta puusta veistetty ja kuulemma jostain todella kaukaa Pekingiin muinoin raahattu, 17 metriä korkea Maitreya-patsas. En olisi saanut sitä kokonaan kamerallani ikuistettua, vaikka olisin halunnutkin - en halunnut liikaa sohia kamerani kanssa sisätiloissa, paikoissa, jonne monet ihmiset tulevat uskonnollisista syistä polttamaan suitsukkeita ja kumartamaan Buddhalle. Luostari tarjoaakin mielenkiintoisia vastakohtia, kun välillä voi nähdä ihan aidon buddhalaisen munkin kaavussaan kulkemassa valokuvia räpsivän vyölaukkujoukon ohitse.
Turismi on toisaalta ikävästi tällaisten paikkojen kohtalo nykypäivänä - aitous ja oikea henki ovat luonnollisesti mennyttä. Toisaalta ne älyttömän suuret rahamäärät, jotka temppeli myymistään pääsylipuista saa sijoitettavaksi muun muassa kunnossapitoon, saattavat olla yksi suurimmista syistä siihen, että esimerkiksi tämä paikka ylipäätään on vielä olemassa näin keskeisellä paikalla kehittyvän Kiinan pääkaupungissa. Alla jokunen valokuva - suitsukkeita polttavat, Buddhalle kumartavat ihmiset voitte kuvitella itse rakennusten sisälle.
1600-luvulla rakennettu temppeli palveli alunperin keisarillisena palatsina, mutta se muutettiin lamaluostariksi vuonna 1744. Luostari on säilynyt hämmästyttävän hyvin aina tähän päivään saakka, selvittyään esimerkiksi kulttuurivallankumouksesta silloisen pääministerin päättäväisyyden ansiosta. Viidestä päähallista ja lukuisista pienemmistä tiloista koostuvan luostarin arkkitehtuuri ja rakennusten koristukset sisältävät han-kiinalaisia, mongolialaisia ja tiibetiläisiä vaikutteita. Täytyy myöntää, että minulla ei ole kauheasti silmää eri tyylisuunnille - huomasin usein vain ajattelevani, että olen nähnyt tällaisen paikan ja samanlaisia rakennuksia ennenkin!
Paikan monista Buddha-patsaista epäilemättä hämmästyttävin on jättimäinen, yhdestä suuresta puusta veistetty ja kuulemma jostain todella kaukaa Pekingiin muinoin raahattu, 17 metriä korkea Maitreya-patsas. En olisi saanut sitä kokonaan kamerallani ikuistettua, vaikka olisin halunnutkin - en halunnut liikaa sohia kamerani kanssa sisätiloissa, paikoissa, jonne monet ihmiset tulevat uskonnollisista syistä polttamaan suitsukkeita ja kumartamaan Buddhalle. Luostari tarjoaakin mielenkiintoisia vastakohtia, kun välillä voi nähdä ihan aidon buddhalaisen munkin kaavussaan kulkemassa valokuvia räpsivän vyölaukkujoukon ohitse.
Turismi on toisaalta ikävästi tällaisten paikkojen kohtalo nykypäivänä - aitous ja oikea henki ovat luonnollisesti mennyttä. Toisaalta ne älyttömän suuret rahamäärät, jotka temppeli myymistään pääsylipuista saa sijoitettavaksi muun muassa kunnossapitoon, saattavat olla yksi suurimmista syistä siihen, että esimerkiksi tämä paikka ylipäätään on vielä olemassa näin keskeisellä paikalla kehittyvän Kiinan pääkaupungissa. Alla jokunen valokuva - suitsukkeita polttavat, Buddhalle kumartavat ihmiset voitte kuvitella itse rakennusten sisälle.
tiistai 5. toukokuuta 2009
Ylpeys-instituutti
Löysin koulumme vastaanotosta jokusen Pride Institute -opaskortin, joiden tarkoitus on saada kiinalaiset käyttäytymään arkipäivän tilanteissa siivommin ja sitä kautta näyttäytymään paremmassa valossa ulkopuolisten silmissä. Yleinen tietämättömyys tällaisista perusasioista on Kiinassa ihan oikea ongelma, mutta kyllä jokusen suomalaisenkin taskuun voisi pari tällaista korttia sujauttaa. Pyydän anteeksi mahdollisilta englantia taitamattomilta lukijoiltani, sillä en viitsinyt ohjeita kääntää ajanpuutteen vuoksi suomeksi.
BE CONSIDERATE - DO NOT BE TOO LOUD
- Be sensitive to the environment and establish a caring manner - do not let your presence interrupt a nice and quiet environment.
- Adopt an indoor voice when you are inside.
- If you are in a nice and quiet place (whether you are indoors or outdoors, in China or overseas), be quiet. Do not disturb the quietness.
- When you need to move a chair during a quiet meeting, move it without making scratching noises.
- When you are using your cell phone, it is just like talking to someone right next to you, no need to shout.
- It is not considered good manner to use cell phone in a theater; your phone should be switched off or put on silent mode the moment you walk in.
WE LINE UP PROPERLY - WE DO NOT CUT IN LINE
- Lining up properly is a basic sourtesy to other people, the same courtesy you would want to receive from others. Everybody should have the equal chance to move to the front.
- No matter where you are, as long as there is one person in front of you, line up behind him, not beside him.
- Wait until the person in front of you finishes and walks away, and then it is your turn.
- Give the person in front of you a little space when lining up.
- When someone cuts in line, remind him not to do so.
- Be the first person to line up, not the first person to cut in line!
- Driving a car does not give you the right to not line up or to cut someone off.
WE RESPECT OTHERS, SPITTING IS HARMFUL
- Hacking and spitting is a habit that is not respectful to you or to other people.
- It is safe to swallow because most of the bacteria/pathogens that are found within the phlegm will either have been attacked by the white cells, or will have been destroyed by the stomach acid.
- If you have to spit, spit quietly onto a piece of tissue or a handkerchief and wrap it up and throw it in the trash can.
- Hacking or loudly clearing you throat is impolite - it is not a necessity but a habit.
- Remember, spitting will not make you any healthier, but it may infect others.
- If you see someone spitting, remind the person of the correct way of doing it, or give out this card.
sunnuntai 3. toukokuuta 2009
Kiinan muuri
上山容易
下山难
Vanhan kiinalaisen sanonnan mukaan vuorelle kiipeäminen on helppoa, mutta alastulo onkin sitten vaikeampaa. Vierailtuani lauantaina Kiinan muurilla (长城) en voinut muuta kuin todeta, että olen samaa mieltä. Ylöspäin kulkiessa ainoa ongelma on hengästyminen, mutta kun korkealta vartiotornista pitää lopulta lähteä takaisin alas, alkaa päätä herkästi huimata.
Ennen Kiinaan lähtöäni eräs ystäväni kysyi, aionko käydä Kiinan muurilla. Yllätin hänet vastaamalla, että luultavasti en. Asenteeni johtui näkemistäni lukemattomista kuvista ihmisistä poseeraamassa restauroidulla muurilla takanaan suorastaan helvetillinen ihmismeri. En totta puhuen ole koskaan nähnyt sellaisissa kuvissa mitään houkuttelevaa, vaan ainoastaan ahdistavan tungoksen, joka epäilemättä aiheuttaa myös elämyksen latistumisen.
Olinkin enemmän kuin riemuissani, kun minulle tarjoutui tilaisuus lähteä katsomaan muurin realistisempaa ja haastavampaa puolta sen Xiangshuihu-osuudelle (响水湖). Jonkin verran väkeä sielläkin oli aluksi, mutta ihmisistä valtaosa oli kiinalaisia, ja mitä korkeammalle kiipesimme, sitä harvemman seurassa saimme liikkua. Lienee sanomattakin selvää, etten nähnyt ainoatakaan kaljamahaa tai vyölaukkua.
Aloitimme kuusituntisen urakkamme alueen karummalta puolelta nousemalla vuoren rinnettä kiemurtelevaa metsäpolkua pitkin restauroimattomalle muurinpätkälle. Perille saavuttuamme olo tuntui hieman pettyneeltä, sillä korkeammalle johtavalle, sotkuisen näköiselle reitille oli kyltin mukaan pääsy kielletty. Keskusteltuamme asiasta hetken "vartijan" kanssa päätimme jatkaa matkaamme ylöspäin omalla vastuullamme. En ole kauhea hurjapää luonteeltani, joten olin ensin hieman huolissani edessä olevasta, hankalan näköisestä reitistä. Päätin kuitenkin yrittää, ja lähdin liikkeelle varovasti. Eikä kaduttanut ollenkaan: reitti osoittautui paljon vaivattomammaksi kuin miltä se aluksi näytti, ja ylhäällä odotti karuudessaan komea vartiotorni valmiina valokuvattavaksi ja valloitettavaksi.
Seuraavaksi suuntasimme eri kulkureittiä pitkin takaisin kohti aloituspaikkaamme, mutta nälkämme ei ollut vielä tyydytetty. Kahden vuoren väliseen laaksoon pystytetyn padon toisella puolella sijaitsevan, restauroidun osuuden kutsua oli mahdoton vastustaa, joten päätimme valloittaa vielä toisenkin vartiotornin. Tällä kertaa muuri koostui hyväkuntoisista portaista, joten matka ylös oli helppo, vaikkakin todella raskas. Portaat olivat välillä käsittämättömän jyrkät, ja osan matkasta kuljin käyttäen käsiäni kolmantena ja neljäntenä jalkana. Kiipeäminen oli jälleen kaiken vaivan arvoista - ylhäällä viettämämme, noin tunnin mittaisen lepotauon aikana vain viisi muuta urheata kävi piipahtamassa tunnelmallisessa tornissa. Korkeuksissa vallinnut hiljaisuus oli hämmästyttävä.
Alastulon koittaessa minua alkoi oikeasti pelottaa, sillä muuri on niin jyrkkä (valitettavasti en onnistunut ikuistamaan jyrkkyyttä kunnolla kamerallani). Monilla muurin osuuksilla vieraillut työtoverinikin totesi, ettei ole ennen kokenut mitään vastaavaa. Onnekseni jyrkimmissä kohdissa oli muurin molemmilla reunoilla kaide; olisin silti mielelläni pitänyt sellaisesta kiinni ihan alusta loppuun asti!
Kuten tätä lukiessanne ehkä osaatte jo arvata, selvisi nöyrä kertojanne lopulta myös alastulosta hengissä. Kokemus oli luultavasti tähänastisen elämäni upein (ja olen sentään asunut neljässä eri maassa), ja suosittelenkin tätä Kiinan muurin vähemmän tunnettua osuutta lämpimästi jokaiselle seikkailunhaluiselle - omalla vastuulla tietenkin!
下山难
Vanhan kiinalaisen sanonnan mukaan vuorelle kiipeäminen on helppoa, mutta alastulo onkin sitten vaikeampaa. Vierailtuani lauantaina Kiinan muurilla (长城) en voinut muuta kuin todeta, että olen samaa mieltä. Ylöspäin kulkiessa ainoa ongelma on hengästyminen, mutta kun korkealta vartiotornista pitää lopulta lähteä takaisin alas, alkaa päätä herkästi huimata.
Ennen Kiinaan lähtöäni eräs ystäväni kysyi, aionko käydä Kiinan muurilla. Yllätin hänet vastaamalla, että luultavasti en. Asenteeni johtui näkemistäni lukemattomista kuvista ihmisistä poseeraamassa restauroidulla muurilla takanaan suorastaan helvetillinen ihmismeri. En totta puhuen ole koskaan nähnyt sellaisissa kuvissa mitään houkuttelevaa, vaan ainoastaan ahdistavan tungoksen, joka epäilemättä aiheuttaa myös elämyksen latistumisen.
Olinkin enemmän kuin riemuissani, kun minulle tarjoutui tilaisuus lähteä katsomaan muurin realistisempaa ja haastavampaa puolta sen Xiangshuihu-osuudelle (响水湖). Jonkin verran väkeä sielläkin oli aluksi, mutta ihmisistä valtaosa oli kiinalaisia, ja mitä korkeammalle kiipesimme, sitä harvemman seurassa saimme liikkua. Lienee sanomattakin selvää, etten nähnyt ainoatakaan kaljamahaa tai vyölaukkua.
Aloitimme kuusituntisen urakkamme alueen karummalta puolelta nousemalla vuoren rinnettä kiemurtelevaa metsäpolkua pitkin restauroimattomalle muurinpätkälle. Perille saavuttuamme olo tuntui hieman pettyneeltä, sillä korkeammalle johtavalle, sotkuisen näköiselle reitille oli kyltin mukaan pääsy kielletty. Keskusteltuamme asiasta hetken "vartijan" kanssa päätimme jatkaa matkaamme ylöspäin omalla vastuullamme. En ole kauhea hurjapää luonteeltani, joten olin ensin hieman huolissani edessä olevasta, hankalan näköisestä reitistä. Päätin kuitenkin yrittää, ja lähdin liikkeelle varovasti. Eikä kaduttanut ollenkaan: reitti osoittautui paljon vaivattomammaksi kuin miltä se aluksi näytti, ja ylhäällä odotti karuudessaan komea vartiotorni valmiina valokuvattavaksi ja valloitettavaksi.
Seuraavaksi suuntasimme eri kulkureittiä pitkin takaisin kohti aloituspaikkaamme, mutta nälkämme ei ollut vielä tyydytetty. Kahden vuoren väliseen laaksoon pystytetyn padon toisella puolella sijaitsevan, restauroidun osuuden kutsua oli mahdoton vastustaa, joten päätimme valloittaa vielä toisenkin vartiotornin. Tällä kertaa muuri koostui hyväkuntoisista portaista, joten matka ylös oli helppo, vaikkakin todella raskas. Portaat olivat välillä käsittämättömän jyrkät, ja osan matkasta kuljin käyttäen käsiäni kolmantena ja neljäntenä jalkana. Kiipeäminen oli jälleen kaiken vaivan arvoista - ylhäällä viettämämme, noin tunnin mittaisen lepotauon aikana vain viisi muuta urheata kävi piipahtamassa tunnelmallisessa tornissa. Korkeuksissa vallinnut hiljaisuus oli hämmästyttävä.
Alastulon koittaessa minua alkoi oikeasti pelottaa, sillä muuri on niin jyrkkä (valitettavasti en onnistunut ikuistamaan jyrkkyyttä kunnolla kamerallani). Monilla muurin osuuksilla vieraillut työtoverinikin totesi, ettei ole ennen kokenut mitään vastaavaa. Onnekseni jyrkimmissä kohdissa oli muurin molemmilla reunoilla kaide; olisin silti mielelläni pitänyt sellaisesta kiinni ihan alusta loppuun asti!
Kuten tätä lukiessanne ehkä osaatte jo arvata, selvisi nöyrä kertojanne lopulta myös alastulosta hengissä. Kokemus oli luultavasti tähänastisen elämäni upein (ja olen sentään asunut neljässä eri maassa), ja suosittelenkin tätä Kiinan muurin vähemmän tunnettua osuutta lämpimästi jokaiselle seikkailunhaluiselle - omalla vastuulla tietenkin!
perjantai 1. toukokuuta 2009
Kommunikaatiovaikeuksia
Kevätlukukauden puolivälin koeviikko on ohi, ja voin vain huokaista helpotuksesta todetessani, että työviikkojen suhteen olen harjoittelussani nyt mukavasti voiton puolella. Viikko oli erityisen raskas ja välillä jopa hektinen, pääasiassa kommunikaation puutteellisuuden vuoksi.
Tänne saavuttuani ensimmäisiä työtovereiltani oppimiani asioita oli se, että ulkomaalaiselle opettajalle ei kerrota käytännössä mitään, ennen kuin se tapahtuu tai on jo ohitse. Jokaviikkoisissa ulkomaalaisten opettajien kokouksissa olen saanut huomata, että kyseessä todellakin on ikuinen pulma jokaiselle kouluni waijiaolle. Tämä on hyvä muistutus siitä, että nyt ollaan todellakin täysin erilaisessa työkulttuurissa.
Oppitunteja perutaan tai siirretään lyhyellä varoitusajalla: torstaina sain vasta hieman ennen lounastaukoa kuulla, että iltapäivän oppituntini alkavat jo klo 13 niiden normaalisti alkaessa klo 14.45. Yleensä ehdin lounaan jälkeen vetää parin tunnin tirsat, mutta tällä kertaa se jäi haaveeksi. Eräälle toiselle opettajalle oli vasta yhden jälkeen alettu soitella ja kysellä, että mikä maksaa.
Koeviikon vaikutus näkyi myös siinä, että oppilaat ja opettajat panostivat rajusti tärkeimpiin oppiaineisiin: kahden viikon ajan vähintään puolet oppilaista oli poissa englannin tunneiltani, eikä kukaan viitsinyt mainita tästä minulle etukäteen. Toisin sanoen laatimani tunti- ja viikkosuunnitelmat menivät täysin harakoille, enkä voinut auttaa oppilaitani kunnolla valmistautumaan englannin kokeeseensa. Tämä johti lukuisiin hylkäämisiin ja hätäisiin uusintakokeisiin (joissa kiinalaiset opettajat käytännössä varmistivat sen, etteivät lapset joudu palaamaan koteihinsa hylättyjen arvosanojen kanssa) vain hetkeä ennen kouluviikon päättymistä ja lasten kotiinlähtöä.
Koeviikosta vielä sen verran, että meni aika myöhäiseksi ennen kuin kuulin koko asiasta ja saatoin alkaa laatia englannin kokeita luokalleni. Koeviikkoa edeltävänä perjantaina minulle tultiin kertomaan, "You know, next week we'll have the mid-term examinations, please prepare your exams by Monday." Selvä, siinä meni yksi päivä viikonlopustani.
Tarkistettuani kokeet, merkittyäni arvosanat (ensin prosenttimäärä ja sen perusteella arvosanaksi A, B, tai C (D ei ollut toivottujen merkintöjen listalla)) ja kirjoitettuani jokaisen kokeen loppuun pienen viestin vanhemmille heidän lapsensa edistymisestä ja käytöksestä, sain kuulla, että minun pitääkin kirjoittaa kyseiset viestit erikseen sitä varten tarkoitetuille lomakkeille. Aikaa oli tällöin jäljellä noin kolme tuntia, missä ajassa minun piti myös käydä lounaalla ja pitää kaksi 40-minuuttista oppituntia, tarkistaen siinä sivussa uusintakokeita. Onnistuin lopulta erään englantia puhuvan kiinalaisen opettajan avustuksella, mutta kaikki se sählääminen oli raivostuttavaa.
Viime viikolla saimme nimikyltit, joita roikottaa kaulasta koulun alueella liikkuessamme. Kylttejä varten suoritetusta valokuvauksesta ei minulle kukaan kertonut, kaikki muut vain menivät tyytyväisinä kuvauksiin ja ihailivat seuraavana päivänä kiiltäviä henkilötodistuksiaan. Lopulta joku soitti minulle ja kehotti menemään kuvattavaksi. Taustoja ja valaistusta oltiin juuri sopivasti purkamassa kuvauspaikalta, joten paikalla olleet työmiehet ja siivoojat saivat naureskella ulkomaalaisen opettajan poseeraamiselle. Nyt nimikyltissäni on punaposkinen naama, mutta onneksi kuva epäonnistui ja pääni on siinä huomiota herättämättömän pieni.
Nimikylteillä ja niiden taustaväreillä on ilmeisesti jotain tekemistä ruokalan terästarjottimien kanssa: en saa enää - neljän täysin ongelmattoman kuukauden jälkeen - pienemmän tarjottimen valitessani ottaa sen seuraksi metallilusikkaa, vaan riisin jakelusta vastaava mies ottaa lusikan aina tylysti kädestäni ilman selitystä ja antaa tilalle kertakäyttösyömäpuikot. Nyt olen totutellut isompaan ja epäkäytännöllisempään, mutta kaikesta päätellen hygieenisempään tarjottimeen, ja olen välttynyt sekä ongelmilta että tarpeettoman puujätteen tuottamiselta. Torstaisessa kokouksessa nousi ilmoille myös huhu, jonka mukaan työntekijältä sakotetaan 50 RMB joka kerta, kun hän menee ruokalaan ilman nimikylttiään. Kukaan meistä ei ollut kuullut tällaisesta käytännöstä mitään, mutta lastentarhassa kuulemma jokainen tiesi jo asiasta.
Kuulin myös, että lastentarhassa työskentelevät opettajat joutuvat nykyään kiertämään ulkokautta ruokalaan, vaikka ruokalan ja lastentarhan välille on rakennettu lyhyt käytävä. Pari viikkoa sitten kymmenkunta lastentarhan oppilasta ja pari opettajaa sairastui ilmeisesti ruokamyrkytyksen vuoksi, ja outoja varotoimia on alettu ottaa käyttöön. Ulkokautta kiertäminen on siis nyt turvallista, kun taas käytävän läpi kulkeminen on vaarallista ja ehdottomasti kielletty.
Tuskin maltan odottaa, mitä keksivät ensi viikolla - sikainfluenssaa on kuulemma liikkeellä.
Tänne saavuttuani ensimmäisiä työtovereiltani oppimiani asioita oli se, että ulkomaalaiselle opettajalle ei kerrota käytännössä mitään, ennen kuin se tapahtuu tai on jo ohitse. Jokaviikkoisissa ulkomaalaisten opettajien kokouksissa olen saanut huomata, että kyseessä todellakin on ikuinen pulma jokaiselle kouluni waijiaolle. Tämä on hyvä muistutus siitä, että nyt ollaan todellakin täysin erilaisessa työkulttuurissa.
Oppitunteja perutaan tai siirretään lyhyellä varoitusajalla: torstaina sain vasta hieman ennen lounastaukoa kuulla, että iltapäivän oppituntini alkavat jo klo 13 niiden normaalisti alkaessa klo 14.45. Yleensä ehdin lounaan jälkeen vetää parin tunnin tirsat, mutta tällä kertaa se jäi haaveeksi. Eräälle toiselle opettajalle oli vasta yhden jälkeen alettu soitella ja kysellä, että mikä maksaa.
Koeviikon vaikutus näkyi myös siinä, että oppilaat ja opettajat panostivat rajusti tärkeimpiin oppiaineisiin: kahden viikon ajan vähintään puolet oppilaista oli poissa englannin tunneiltani, eikä kukaan viitsinyt mainita tästä minulle etukäteen. Toisin sanoen laatimani tunti- ja viikkosuunnitelmat menivät täysin harakoille, enkä voinut auttaa oppilaitani kunnolla valmistautumaan englannin kokeeseensa. Tämä johti lukuisiin hylkäämisiin ja hätäisiin uusintakokeisiin (joissa kiinalaiset opettajat käytännössä varmistivat sen, etteivät lapset joudu palaamaan koteihinsa hylättyjen arvosanojen kanssa) vain hetkeä ennen kouluviikon päättymistä ja lasten kotiinlähtöä.
Koeviikosta vielä sen verran, että meni aika myöhäiseksi ennen kuin kuulin koko asiasta ja saatoin alkaa laatia englannin kokeita luokalleni. Koeviikkoa edeltävänä perjantaina minulle tultiin kertomaan, "You know, next week we'll have the mid-term examinations, please prepare your exams by Monday." Selvä, siinä meni yksi päivä viikonlopustani.
Tarkistettuani kokeet, merkittyäni arvosanat (ensin prosenttimäärä ja sen perusteella arvosanaksi A, B, tai C (D ei ollut toivottujen merkintöjen listalla)) ja kirjoitettuani jokaisen kokeen loppuun pienen viestin vanhemmille heidän lapsensa edistymisestä ja käytöksestä, sain kuulla, että minun pitääkin kirjoittaa kyseiset viestit erikseen sitä varten tarkoitetuille lomakkeille. Aikaa oli tällöin jäljellä noin kolme tuntia, missä ajassa minun piti myös käydä lounaalla ja pitää kaksi 40-minuuttista oppituntia, tarkistaen siinä sivussa uusintakokeita. Onnistuin lopulta erään englantia puhuvan kiinalaisen opettajan avustuksella, mutta kaikki se sählääminen oli raivostuttavaa.
Viime viikolla saimme nimikyltit, joita roikottaa kaulasta koulun alueella liikkuessamme. Kylttejä varten suoritetusta valokuvauksesta ei minulle kukaan kertonut, kaikki muut vain menivät tyytyväisinä kuvauksiin ja ihailivat seuraavana päivänä kiiltäviä henkilötodistuksiaan. Lopulta joku soitti minulle ja kehotti menemään kuvattavaksi. Taustoja ja valaistusta oltiin juuri sopivasti purkamassa kuvauspaikalta, joten paikalla olleet työmiehet ja siivoojat saivat naureskella ulkomaalaisen opettajan poseeraamiselle. Nyt nimikyltissäni on punaposkinen naama, mutta onneksi kuva epäonnistui ja pääni on siinä huomiota herättämättömän pieni.
Nimikylteillä ja niiden taustaväreillä on ilmeisesti jotain tekemistä ruokalan terästarjottimien kanssa: en saa enää - neljän täysin ongelmattoman kuukauden jälkeen - pienemmän tarjottimen valitessani ottaa sen seuraksi metallilusikkaa, vaan riisin jakelusta vastaava mies ottaa lusikan aina tylysti kädestäni ilman selitystä ja antaa tilalle kertakäyttösyömäpuikot. Nyt olen totutellut isompaan ja epäkäytännöllisempään, mutta kaikesta päätellen hygieenisempään tarjottimeen, ja olen välttynyt sekä ongelmilta että tarpeettoman puujätteen tuottamiselta. Torstaisessa kokouksessa nousi ilmoille myös huhu, jonka mukaan työntekijältä sakotetaan 50 RMB joka kerta, kun hän menee ruokalaan ilman nimikylttiään. Kukaan meistä ei ollut kuullut tällaisesta käytännöstä mitään, mutta lastentarhassa kuulemma jokainen tiesi jo asiasta.
Kuulin myös, että lastentarhassa työskentelevät opettajat joutuvat nykyään kiertämään ulkokautta ruokalaan, vaikka ruokalan ja lastentarhan välille on rakennettu lyhyt käytävä. Pari viikkoa sitten kymmenkunta lastentarhan oppilasta ja pari opettajaa sairastui ilmeisesti ruokamyrkytyksen vuoksi, ja outoja varotoimia on alettu ottaa käyttöön. Ulkokautta kiertäminen on siis nyt turvallista, kun taas käytävän läpi kulkeminen on vaarallista ja ehdottomasti kielletty.
Tuskin maltan odottaa, mitä keksivät ensi viikolla - sikainfluenssaa on kuulemma liikkeellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)