Helmikuun puolivälissä alkanut kevätlukukausi on ollut minulle suuri haaste, mutta mielestäni hieman vääristä syistä johtuen. Englantini puolesta ei ole koitunut minkäänlaisia ongelmia - joudun joka tapauksessa puhumaan pikkuisille melko yksinkertaista kieltä. Ongelmana on useimmiten ollut länsimaalaisuuteni, suomalaisuuteni, tai yksinkertaisesti koulun saamattomuus tai pyrkimys säästämällä niittää mahdollisimman paljon voittoa korkeista lukuvuosimaksuista.
Länsimaalaisuuteni tarkoittaa sitä, että olen kiinalaisten lasten silmissä pelkkä hassu ulkomaalainen. Kurinpito luokassa ei sinänsä ole kovin hankalaa - saan kyllä luokan hiljaiseksi jos haluan, mutta silloin se tapahtuu opettamisen kustannuksella. Muisto isonenän älähdyksestä menee nimittäin normaalissa opetustilanteessa lapsen toisesta korvasta sisään ja tulee saman tien toisesta ulos. Vain kiinalaisen opettajan läsnäolo saa viestini pysymään korvien välissä pitempään. Valitettavasti ylityöllistetyillä kiinalaisilla kollegoillani on jo ihan tarpeeksi tekemistä omastakin takaa.
Suomalaisuudessani lasten opetuksesta maksavat vanhemmat näkevät vain englannin opettajan, joka ei puhu englantia äidinkielenään. Epäluuloja herää mystisen suomalaisen barbaarin ilmestyessä hauskan ja hommansa osaavan kanadalaisen opettajan tilalle. Tämä tarkoittaa sitä, että jonkun tehtävänä on nyt puolustella minua ja vakuutella vanhemmille, että olen oikeasti ihan sopiva tähän hommaan. Naureskelen usein työkavereilleni, kuinka onnekas olen, kun olen saanut kunnian olla se virhe, jonka tämä koulu olisi luultavasti tehnyt ennemmin tai myöhemmin.
Koulumme osallistui hiljattain eräille rekrytointimessuille, ja siellä ulkomaalaisia opettajaehdokkaita haastattelevalle henkilölle tehtiin heti aamusta selväksi, että "sen pitää sitten olla natiivipuhuja". Sääli, sillä myöhemmin sain kuulla, että viidestä parhaasta ehdokkaasta peräti neljä oli kotoisin ei-englanninkielisestä maasta. Loistavaa englantia puhuvalla, haastatteluun hyvin valmistautuneena ja oikealla asenteella tulleella latvialaisella tai espanjalaisella ei ollut siis mitään mahdollisuuksia helpon työpaikan perässä paikalle tulleiden amerikkalaisten rinnalla. Sama päti myös esimerkiksi tummaihoisiin tai vähänkin iäkkäämpiin työnhakijoihin.
Kouluni haluttomuus opastaa minua ja pyrkimys rahan säästämiseen ovat aiheuttaneet minulle eniten huolia opetukseni laatua ajatellen. Matematiikan tunnit ovat sujuneet ongelmitta, sillä minun pitää vain opettaa kirjojen mukaan. "Edistyneempien" englannin ryhmä onkin sitten ollut paljon hankalampi. Helmikuussa minulle oikeastaan vain sanottiin, että "tee suunnitelma, opetat niille englantia". Minkäänlaista opetussuunnitelmaa ei ole olemassakaan, ja jouduin pohjaamaan "suunnitelmani" ryhmän edellisen opettajan aikaansaannoksiin ja opastukseen.
Jokusen viikon opettamisen jälkeen lasten vanhemmat alkoivat kysellä oppimateriaalin perään, mutta minulla ei ollut mitään, mitä lähettää lasten mukana kotiin. Tällöin koulu lupasi tilata käyttööni oppi- ja työkirjat. Muutaman viikon kuluttua minulle kerrottiin, että he olivat tilanneet vain muutaman kopion, joista yhden he aikoivat lähettää värikopioitavaksi. Tästä kaksi viikkoa eteenpäin, ja minulle selvisi, että värikopiointi olisikin maksanut liikaa. Silloin totesimme, että valitsen kirjoista tärkeimmät sivut ja vien ne kopioitavaksi koulumme kopiohuoneeseen. Tällä viikolla sain viimein yhteen nidotut "oppikirjat" käyttööni, ja voin vihdoin oikeasti pohjata opettamiseni johonkin konkreettiseen lähteeseen. Mitäköhän Suomessa tapahtuisi, jos koulu ostaisi jostakin oppikirjasta yhden kopion ja käynnistäisi vain kopiokoneen?
En ole kuitenkaan erityisen huolissani opettamisestani tai asemastani. Minulla on sopimus heinäkuun alkuun asti ja koulukin tietää sen. Lisäksi olen harjoittelijana käytännössä ilmaista työvoimaa. Olen saanut sellaisen kuvan, että opettamiseni tuloksilla ei välttämättä ole niin kauheasti väliä, vaan pääasia on, että koulu voi uusia oppilaita etsiessään mainostaa ulkomaalaisia opettajiaan. Opetan siis nyt niin hyvin kuin vain annetuilla resursseilla kykenen, ja se riittäköön. Parin kuukauden päästä taksin perävalot vilkkuvat ja molemmat osapuolet voivat huokaista helpotuksesta ja unohtaa, että olivat koskaan tavanneetkaan - vähän samalla tavalla kuin kiinalaislapset unohtavat sen, kuinka waijiao korotti viisi sekuntia aikaisemmin vihaisena ääntään.
Elämä jatkuu.
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Kuulostaa kovin, kovin tutulta.
Nimim. suomalainen Koreassa
Lähetä kommentti