Alkuperämaa tuntematon

Jotain tiesin minäkin ennen tarttumistani Elina Grundströmin kirjoittamaan ja Yrjö Tuunasen kuvittamaan kirjaan Alkuperämaa tuntematon (Tammi, 2002):

– Maailmassa on paljon varakkaita ja vaikutusvaltaisia (ulko)kiinalaisia liikemiehiä. Heidän joukkonsa luultavasti vain kasvaa tulevaisuudessa, etenkin kun kiinalaisen ei enää tarvitse olla edes ulkokiinalainen tehdäkseen törkeitä määriä rahaa.

– Erilaisten länteen vietävien tuotteiden halpatuotantoon liittyviä ihmisoikeusongelmia on erityisesti Aasiassa paljon: lapsityövoima, surkeat työolot, työntekijöiden ylipitkät työajat ja olemattomat oikeudet, jne. Koska useimmat länsimaalaiset ostavat esimerkiksi vaatteensa ja kenkänsä mieluummin halvalla kuin kalliilla, ei halpatuotannon ongelmiin ole yksinkertaista ratkaisua olemassa – onhan tarjonnan vastattava kysyntää.

Grundströmin teos kertoo ”kengistä, joihin ei ole merkitty alkuperämaata” (EU:ssa ei tuotteesta enää tarvitse käydä ilmi, mistä se on peräisin tai kuka sen on valmistanut). Enemmän tai vähemmän masentavista faktoista kertomisen ohella kirjoittaja käyttää kerronnan välineenä mielenkiintoisella tavalla kolmen yksilön tarinoita. Lukija saa tavata yltiövarakkaan taiwanilaisen tehtaanomistajan Jimmy Lienin sekä kaksi hänen Vietnamissa sijaitsevassa kenkätehtaassaan työskentelevää naista. 19-vuotias Nguyen Thi Hoa haikailee alkuahdistuksessaan jo takaisin maaseudulle perheensä ja ystäviensä pariin; tyytyväisempi, 32-vuotias Le Thi Huong haaveilee puolivakavissaan englannin kielen opinnoista.

Tarinoista heijastuu tehdastyöläisten arjen karu todellisuus: työnteko on raskasta, vapaapäiviä on vähän, työympäristö esimerkiksi liiman kanssa työskentelevillä on terveydelle haitallinen, eikä palkkataso missään vaiheessa mahdollistaisi perheen perustamista, vaikka se elämiseen riittääkin hyvin.

Silti Huong vaikuttaa tyytyväiseltä ja pitää työnantajaansa suorastaan hyväntekijänä: hän kertoo, että Lien jakaa juhlapäivinä bonuksia ja pyrkii varmistamaan sen, että töitä on tarjolla ympäri vuoden, kun toiset tehtaat pistävät työntekijöitään kylmästi palkattomalle vapaalle sesonkiaikojen ulkopuolella. Siitäkin huolimatta, että Huong ei työnsä vuoksi koskaan ehdi perehtymään englannin kielen opiskeluun, on hänen mielestään parempi tehdä loputtomat määrät pitkiä työpäiviä kuin olla täysin vailla työtä. Hän vaikuttaa tyytyväiseltä elämäänsä.

Nuori Hoa on pessimistisempi, sillä hän kaipaa kipeästi takaisin maaseudulle perheensä ja ystäviensä pariin. Kaupungissa pitää hänen mielestään tehdä liikaa työtä, eikä aikaa jää elämästä nauttimiselle tai tulevaisuuden miettimiselle. Ainoa tehdastyön hyvä puoli on se, että hän pystyy lähettämään perheelleen enemmän rahaa kuin koko muu perhe pystyy itse ansaitsemaan.

Yli kahdeksan vuotta sitten kirjoitetun kirjan tiedot saattavat joiltain osin olla faktoja etsivälle jo hieman vanhentuneita, mutta sen tarjoamat viipaleet ihmismielen piirteistä ovat ajattomia. Rahan merkitys nykymaailmassa on käsittämättömän suuri, mutta myös köyhä ja ylityöllistetty voi nauttia elämästään. Toiset nauttivat rahan tuomista iloista uhraamatta ajatustakaan sille, että lännen rikkaus on rakennettu osittain kolmatta maailmaa hyväksikäyttäen. Silti on myös olemassa varakkaita ihmisiä, joilla on omatunto ja jotka yrittävät vaurastumisen ohella käyttää vaikutusvaltaansa oikeudenmukaisemman maailman luomiseksi. Alla oleva, Kiinan avautumista maailmankaupalle kommentoiva lainaus tiivistää kuitenkin oleellisen: todellinen läpimurto kohti parempaa maailmaa ei taida olla kovin realistinen:

”Myös suomalaiset yritykset ovat suurin joukoin menossa maailmankaupalle avautuvaan Kiinaan. Suomalaiset yritykset ja myös Suomen valtio vientiä edistäessään ovat hiljaisesti hyväksyneet sen, ettei Kiinassa ole vapaata ay-liikettä. Investoinnit eivät suuntaudu Kiinaan sen ihmisoikeustilanteesta huolimatta, vaan juuri sen vuoksi. Työvoima on hiljaista ja halpaa.”

Teos sai minut pohtimaan, olisiko tiukasta opiskelijabudjetista huolimatta aika alkaa tosissaan pyrkiä ennen hankintaa selvittämään, mistä jokin vaate tai oikeastaan ihan mikä tahansa muukin tavara on peräisin? Mielikuvat lännen ryntäämisestä Aasiaan halvan tuotannon ja suurempien voittojen perässä herättivät mielessäni myös kysymyksen: jos minulle jonakin päivänä tarjoutuu mahdollisuus työpaikkaan kiinan kielen taitoni ansiosta, haluanko oikeastaan olla missään tekemisissä teollisuuden tai kylmän bisneksen kanssa?

Elektroninen taskusanakirja

Pekingissä vierailin pariin otteeseen Zhongguancun-alueella sijaitsevassa elektroniikkataivaassa. Varmaankin kaupungin vilkkaimmalta alueelta löytyy lukematon määrä tietokoneisiin, puhelimiin ja ilmeisesti mihin tahansa muuhunkin elektroniikkaan erikoistuneita, pieniä liikkeitä – hintataso ei välttämättä aina ole naurettavan alhainen, mutta vähänkin kiinaa osaava pystyy halutessaan jonkin verran tinkaamaan tai ainakin toteamaan nokka pystyssä, että ”ostan sitten muualta” (mikä sitten hyvässä lykyssä johtaa hinnan laskemiseen, tai sitten ei).

Itse en juuri nykyajan tekniikasta piittaa: kirjoitan tietokoneellani vain tekstiä ja surffaan netissä, kännykältäni en vaadi muuta kuin mahdollisuuden soittaa kaverille ja lähetellä tekstiviestejä. Kiinan opiskelijana odotin kuitenkin elektroniikkamekkaan pääsyä innolla, sillä halusin ehdottomasti hankkia kätevän, kevyen ja kattavan elektronisen taskusanakirjan, joka kulkisi paperista versiota paremmin menossa mukana ja olisi ehkä myös helppokäyttöisempi. Päädyin ostamaan 520 RMB:n hintaan kiinalaisen, Ozing-merkkisen laitteen. Olen ollut siihen erittäin tyytyväinen, vaikka se onkin ilmeisesti tarkoitettu ensisijaisesti kiinalaisille englannin kielen opiskelijoille.


Sanakirjoja löytyy laitteesta mukavasti peräti kolme: kaksi kiina-englanti-sanakirjaa ja yksi kokonaan kiinankielinen ”opus”. Selitykset saa hienosti englanniksi siten, että lähes jokaisesta hakusanasta voi lukea ainakin yhden käyttöesimerkin kokonaisen lauseen ja sen englanninnoksen muodossa. Hakusanat syötetään stylus-kynää käyttäen: jos tietää hakemansa sanan pinyin-kirjoitusasun, on sen syöttäminen helppoa näppäimistön avulla, ja näytöltä voi sitten valita merkki kerrallaan haluamansa. Kynää käyttämällä voi myös kirjoittaa etsimänsä merkin käsin – jos vetojen määrä ja järjestys ovat oikeat, löytyy oikea merkki yleensä ongelmitta. Hakemansa sanan löydettyään voi vielä kuunnella, kuinka se tulee ääntää. Laitteella on mahdollista myös kääntää yksinkertaisia lauseita nopeasti englannista kiinaksi - vaihtelevalla menestyksellä tosin.

Sanakirjojen lisäksi laitteesta löytyy kaikennäköistä muuta mukavaa. Lievitin Pekingissä välillä koti-ikävääni vanhalla Super Mario ykkösellä tai muilla sen muistista löytyvillä NES-peleillä. Laitteelle voi siirtää mp3- ja mp4-tiedostoja, joten siitä saa myös oivan musiikkisoittimen vaikkapa mökille (jos luonnonrauha alkaa ahdistaa). Myös jonkinlaista videokuvaa sillä voi katsoa, samoin kuin lukea e-kirjoja: laiteessa oli valmiiksi kaikenlaisia omituisia juttuja joita katsella, kuunnella tai lukea, mutta niiden tarkoitus on varmaankin vain demonstroida potentiaaliselle ostajalle tai juuri laitteen hankkineelle, mitä kaikkea sillä voi tehdä. Turhaakin tavaraa siis löytyy, mutta kyllä omaani tutustuessa jokunen junamatka Tampereelta Sastamalaan vielä taittuu rattoisasti.

Puutteitakin ostamassani taskusanakirjassa toki on. Kokonaan kiinankielinen manuaali ei ole auttanut minua yhtään, ja tarvitsisin varmaan jonkun kärsivällisen kiinalaisen kääntämään sen puolestani, mikäli haluaisin tietää kaiken mahdollisen ostoksestani. Sanakirjojen puolella sanojen hakeminen on toisinaan hidasta, kun voin hakea vain yhtä merkkiä kerrallaan. Jos haluan syöttää esimerkiksi sanan ”puhelinnumero” kiinaksi, joudun tekemään sen merkki kerrallaan, kun vaikkapa tietokoneella kirjoittaessa tai paperista sanakirjaani käyttäessä löytäisin koko sanan nopeasti pinyinin ”dianhuahaoma” avulla. Kirjoitusmerkkien kirjoittaminen käsin stylus-kynällä on kivaa, mutta siinä pitää olla todella nopea, sillä muuten ei koskaan löydä etsimäänsä. Toisaalta se on oivallinen ominaisuus siinä mielessä, että sanakirjaa käyttäessä nopean kirjoittamisen taito kehittyy.

Elektronista taskusanakirjaa valitessa kannattaa olla tarkka ja kärsivällinen, sillä sellaisia myyviä liikkeitä on ainakin Pekingissä paljon ja erilaisia mallejakin useita. Mitä enemmän laitetta käyttää, sitä tehokkaammin siitä oppii hyötymään. Itse pidän vielä toistaiseksi enemmän paperisesta sanakirjastani, mutta elektroninen versio on kipuamassa hiljalleen suosiossa sen rinnalle. Paperiversiosta ei tosin koskaan pääse akku loppumaan.

Kiinan kielen opiskelusta

Minun on jo pitkään ollut tarkoitus kirjoittaa kiinan kielen opiskelustani, ja nyt sain lukijani Saran pyynnöstä hyvän syyn päihittää laiskuuteni ja tarttua tuumasta toimeen. Tässä tekstissä kerron ylimalkaisesti, mitä olen tehnyt viimeisen vajaan kolmen vuoden ajan lähes päivittäin, ja kuinka olen onnistunut saavuttamaan lähes 1900 kiinalaisen kirjoitusmerkin tuntemuksen.

Lähtökohtana ahkeruudelleni, jota monet ovat ihan suoraan sanoneet jopa kadehtivansa, on se, että kiinan kielen opiskelu on ollut minulle alusta asti puhdas harrastus: kiinalaisten elokuvien yliannostuksen myötä minussa heräsi vuonna 2006 suuri kiinnostus Kiinan upeata kulttuuria ja kieltä kohtaan, enkä olekaan missään vaiheessa ajatellut, että opiskelisin hyvä ura tai muunlainen hyöty mielessä. Alusta asti on ollut helppo löytää päivittäinen motivaatio uuden oppimiseen, kun aihe kiinnostaa samalla tavalla kuin toisia kiinnostaa taide, jalkapallo tai vaikkapa tietokoneet.

Opettelen tätä nykyä noin kolme uutta sanaa päivittäin; minulla on pino sanalistoja, joita olen itselleni eri lähteitä käyttäen koonnut, ja jotka tunnollisesti opettelen käsin kirjoittamalla ulkoa kerratakseni niitä sitten yhä uudestaan ja uudestaan uudempia listoja päntätessäni. Olen kehittänyt kertaamisen suhteen hyvin vakiintuneen syklin, joka toistuu nyt noin puolen vuoden väliajoin – siten voin parhaiten varmistaa sen, että sanavarastoni ei kutistu toisesta päästä lisätessäni toiseen päähän päivittäin uutta sanastoa. Tekstit, joiden pohjalta olen sanalistani luonut, ovat kaikki myös tallella, ja luen niitä säännöllisesti sekä uutta oppiessani että vanhaa kerratessani. Seuraavassa kerron lyhyesti eri lähteistä, joiden pohjalta olen vaihdellen koonnut itselleni uutta opiskeltavaa.

Oppikirjat

Kiinan kielen oppikirjat ovat mielestäni olleet aina hieman tylsiä, sillä minusta tuntuu, että ne kaikki näyttävät samalta ja että ne ovat ”samasta puusta veistettyjä”. Oppikirjat (tai valokopiot niistä) olivat kuitenkin käytössä seitsemän yliopistossa käymäni kiinan kurssin aikana, ja olin niihin silloin ihan tyytyväinen. Niistä sain tärkeän pohjan yleisimmistä kirjoitusmerkeistä ja sanoista, ja siitä materiaalista oli hyvä ponnistaa itseäni enemmän kiinnostaviin ja haastavampiin lähteisiin. Syksyllä tarkoitukseni on ottaa taas oppikirja käyttöön osaksi opiskeluani, sillä sain Pekingissä kiinan opettajaltani lahjaksi kaksi loppuun kulutettua, paksua, haastavaa ja mikä tärkeintä erittäin käytännöllistä New Chinese Reader -kirjaa, kuusiosaisen sarjan osat 4 ja 5.

ChinesePod

Tästä aiheesta olenkin kirjoittanut jo aikaisemmin. 10-15-minuuttisten oppituntien kuunteleminen on kehittänyt kuuntelutaitojani huomattavasti etenkin podien korkeammilla tasoilla, joiden oppitunnit ovat jo lähes kokonaan kiinaksi puhuttuja. Mp3-muodossa on kätevä opiskella: esimerkiksi eilen tiskasin ihan tyytyväisenä kuunnellessani oppituntia dvd-elokuvan katsomisesta. Maksulliseksi muuttunut ChinesePod tarjoaa monipuolisesti arkielämän tilanteisiin liittyviä dialogeja, ja yli tuhannen oppitunnin varastosta voi helposti valita aiheita, joista on itse henkilökohtaisesti kiinnostunut. Kaiken lisäksi ohjelman tekijöiden välinen kemia on niin loistava, että oppituntien kuuntelu on useimmiten myös hauskaa!

Mikki Hiiri ja kumppanit

Kaksi ja puoli vuotta sitten olin sen verran onnekas, että bongasin Huuto.netistä itselleni muhkean, lähes 150-sivuisen Disney-sarjakuvakirjan, joka sisälsi parhaat palat yhden vuoden lehdistä. Sen parissa olen viettänyt jo pitkän ajan: käännän tavallisesti sivun kerrallaan englanniksi ja liitän uuden sanaston sitten osaksi sanalistojani. Olen edennyt hitaasti, ehkä noin sivun verran viikossa, ja vasta piakkoin pääsen kirjan viimeisen tarinan pariin. Sanasto ei aina ole hirveän hyödyllistä, mutta uusien merkkien opettelemisesta ei kuitenkaan ole koskaan haittaa, sillä ne tulevat kuitenkin aina jossain vaiheessa vastaan uudenlaisissa konteksteissa. Outo sanasto ei haittaa myöskään siksi, että lähestymistapani kiinan kieleen on niin järjestelmällinen: koska tavoitteeni on joskus tuntea kiinan kieli ”läpikotaisin”, otan kaiken vastaan tulevan sanaston mitään ohittamatta tai mitään syrjimättä avosylin vastaan. Luonnollisesti sarjakuvista on löytynyt myös paljon erittäin hyödyllistä arkikielen sanastoa.

Satunnaiset sanat

Pekingissä eläessäni törmäsin luonnollisesti arkielämässäni jatkuvasti uuteen sanastoon: muovipussi, virrankatkaisin, hot pot, käsirasva, nitoja ja monet muut sanat olen liittänyt bonuksena/kevennyksenä sanalistojeni loppuun, ja nyt niiden opiskeleminen tai kertaaminen muistuttaa minua ilahduttavasti niistä hetkistäni Kiinassa, jolloin olen niihin törmännyt - useimmiten uusissa, hämmentävissä tai hankalissa tilanteissa, jolloin olen jotakin yrittänyt kiinalaisille viestiä tai heiltä kysyä selvitäkseni arkeni haasteista. Tässä voi taas huomata ylijärjestelmällisen asenteeni kiinan opiskelua kohtaan: kohdatessani uuden sanan minulle ei riitä, että osaan vielä seuraavana päivänä lausua sen, vaan haluan varmistaa, että sana pysyy muistissani ikuisesti myös kirjoitetussa muodossaan. Tästä johtuen kielitaitoni kehittyminen tuntuu välillä hitaalta – en nimittäin usko, että osaan sanoa kiinaksi mitään, mitä en osaisi myös käsin kirjoittaa. Kiinan kielen kohdalla olen kuitenkin huomannut, että hiljaa hyvä tulee, eikä kieli sovellukaan kärsimättömien opiskeltavaksi.

Puhe- ja kuuntelutaitojen kehittäminen ei ole aina niin helppoa (etenkään jos asuu Suomessa), mutta tulevasta syksystä alkaen minulla on siihenkin oiva keino: olen sopinut erään Tampereen yliopistossa suomea opiskelevan kiinalaistytön kanssa, että alamme säännöllisesti tavata toisiamme molemminpuolisen kielijelpin muodossa. Olen tästä mahdollisuudesta varmasti yhtä onnellinen kuin hänkin, sillä on erittäin tärkeää, että suomen tai kiinan kaltaista vaikeaa kieltä opiskellessa on olemassa sellainen ihminen, jonka kanssa myös kielen puhumista ja kuuntelemista voi harjoitella rennosti, ilman minkäänlaisia paineita tai häiritsevää jännitystä.

Syksyllä aloitan myös uusien sanalistojen kokoamisen, ja aion yllämainittujen ChinesePod-dialogien ja New Chinese Reader -kirjojen rinnalle ottaa Kiinasta tuomani elokuvalehden. Olen aina ollut kiinnostunut elokuvien maailmasta (aion kirjoittaa jopa graduni erään englanninkielisen elokuvalehden käyttämästä sanastosta), ja koska elokuvat antoivat aikoinaan alkusysäyksen kiinan opinnoilleni, tuntuu luontevalta opiskella kiinaa tällaisen itselleni tärkeän ja kiinnostavan aihealueen avulla. Lisäksi toin Kiinasta mukanani jokusen uuden satu- ja sarjakuvakirjan, joten tällä hetkellä tuntuu siltä, että monipuolinen itseopiskelumateriaali ei ole ainakaan pariin vuoteen loppumassa kesken.

Kiinan kieltä ahkerasti opiskellessa nälkä kasvaa ainakin itselläni syödessä - rakastan kieltä päivä päivältä enemmän, eikä motivaatiota kynään tarttumiseen ole vielä kertaakaan tarvinnut etsiä. Kolme vuotta kovaa mutta miellyttävää "työtä" on pian takana, ja tavoitteeni on, että seuraavan kolmen vuoden aikana saavuttaisin kolmen tuhannen kirjoitusmerkin rajan. Silloin minun pitäisi kyetä jo lukemaan kiinankielisiä sanomalehtiä, ja minulla on jo kirjahyllyssä niidenkin lukemiseen perehdyttävä oppikirja. Ehkä tartun siihen sitten kolmen vuoden kuluttua!

Kiinassa kuukin on kummempi

Kiinalaiseen kulttuuriin tutustuessani olen aina pitänyt matkakertomuksista ja tarinoista kokemuksista vieraassa kulttuurissa. Erityisesti suomalaisen kirjoittamaa lukiessa on helppo samaistua kertojaan ja hänen kokemuksiinsa - vaikka jokainen varmasti näkee ja kokee uudet, oudot asiat omalla tavallaan, tuntuu minusta mukavimmalta lukea tarinoita juuri suomalaisesta näkökulmasta, sinivalkoisten lasien takaa.

Ensimmäinen kirja, johon tartuin kotiinpaluuni jälkeen, oli Serp-nimisen toimittajarouvan 38 lukua käsittävä, vuonna 1935 julkaistu viehättävä Kiinassa kuukin on kummempi. Teoksessaan Serp kuvaa ensin pitkää laivamatkaansa Ranskan etelärannikolta aina Kiinaan saakka, jatkaa valtaosan luvuistaan kertomalla kokemuksistaan Shanghain pyörteissä ja päättää sitten kertomuksensa mielenkiintoiseen Japanin-matkaan.

Serp viettää kansainvälisessä Shanghaissa paljon aikaa turvallisessa ja jopa tylsässä ympäristössä muiden länsimaalaisten seurassa. Onneksi hän janoaa koko ajan kokemuksia aidosta kiinalaisesta kulttuurista ja elämänmenosta. Hän ei tuomitse paikallisten "alkuasukkaiden" (kirjan vanha kieli on välillä todella ilahduttavaa!) tapoja saati vähättele niitä, vaan ymmärtää aina, että hänen kohtaamansa outoudet ovat oikeasti vain länsimaalaiseen kulttuuriin verrattaessa erilaisia, eivätkä siis millään tavalla huonompia. Serpin havainnot ovat yksityiskohtaisia, lisäksi niistä heijastuu aito uteliaisuus ja ihastus kiinalaisten maailmaa kohtaan: hän ei tunnu saavan sen tutkiskelemisesta tarpeekseen. Nämä lyhyet luvut ovat mielestäni erittäin miellyttävää luettavaa, etenkin kun sain lukiessani välillä huomata pieniä yhteyksiä omiinkin kokemuksiini uuden vuosituhannen modernissa Pekingissä. Jotkut asiat eivät koskaan muutu, kun taas toisissa asioissa voi luonnollisesti havaita muutoksia tapahtuneen - alla oleva katkelma esimerkiksi aiheutti minussa hämmästystä, sillä en kovin monesti päässyt selvin päin poistumaan kiinalaisten kanssa vietetyltä aterialta:

"Heidän juhlapäivällisellään saattaa olla puolisensataa eri lajia ja sitä syödään tietenkin monta tuntia. Mutta juomista ei yleensä harjoiteta. Jos samshui-viiniä tarjoillaan, ja se juodaan aina lämmitettynä, juodaan se aina ennen varsinaista syöntiä, koska se nousee päähän riisin yhteydessä, eikä kiinalainen rakasta humalatunnelmaa. (En ole täällä ollessani nähnyt ainoatakaan humalaista kiinalaista.)" (sivu 119)

Yksi asia, josta Serp ei missään vaiheessa matkallaan opi pitämään ja johon osasin itsekin samaistua (vaikka ymmärränkin, että tuohon aikaan (ja edelleen tänä päivänä) moni perhe oli varmasti "joutunut" lähtemään Kiinaan työkomennuksen perässä), on muiden ulkomaalaisten ylimielinen tai välinpitämätön suhtautuminen kiinalaisia ja heidän ikivanhaa kulttuuriaan kohtaan. Omassa länsimaalaisessa ylemmyydentunnossaan rypeville ihmisille ei Serpiltä juuri heru sympatiaa:

"Missy [länsimaalainen perheenäiti] ei tee kodissaan mitään. Cook ja coolie - ja usein vielä "Number One Boy", palvelijoitten pää, jonkinlainen hovimestari - hoitavat kaiken mikä talouteen kuuluu, ja lapset jätetään jo pienestä pitäen amah'n huostaan. Isommaksi tultuaan ne lähetetään tavallisesti kotimaahan kouluun ja niin ei missyllä ole muuta tekemistä kuin ajatella itseään ja huvituksiaan ... Näin hän kuluttaa päivänsä jonkinlaisessa sielullisessa horrostilassa ... Ei kuulu asiaan eikä ole "bon ton" harrastaa ympärillä olevan vieraan ja mielenkiintoisen rodun elämää, ei syventyä heidän maailmaansa eikä oppia heiltä mitään." (sivut 87-88)

"[Eräässä luostarissa kumarruin] eräänkin pienen olennon puoleen, jonka sylistä valui lattiaan noin kolmen metrin pituinen, hohtavan valkoinen pellavaliina ja siihen hänen pienet lapsensormensa olivat tehneet jo tuhansia reikiä ja metreittäin hienoa reikäompelua. Kysyin, kuinka kauan hän on jo sitä tehnyt.
- Kolme kuukautta, vastasi lapsi ja katsoi minuun mustia silmiään siristellen.
- Ja vielä kolme kuukautta, niin se on valmis, lisäsi opastava nunna hymyillen. - Chia Wai on hyvin ahkera.
Ja nunna taputti hellästi mustaa päätä, ja Chia Wain väsyneisiin silmiin nousi hetkeksi pieni hymy. Ja minä ajattelin itsekseni, että sitten kun se on valmis, tulee joku rikas, tunnoton ulkomaalainen ja tinkii, saadakseen muutamalla dollarilla kuusi kuukautta erään lapsen elämästä." (sivut 154-155)

Suosittelen tutustumaan tähän teokseen, mikäli pienetkin yksityiskohdat Kiinaan liittyen jaksavat kiinnostaa. Serpin tarinat ja etenkin hänen asenteensa tarjoavat oivallisen mallin myös kulttuurisesta kohteliaisuudesta, joten erityisesti ensimmäistä matkaansa ”oudoille” itämaille suunnittelevalle tämä materiaali voi olla kultaakin kalliimpaa. Utelias, rohkea ja täysin ennakkoluuloton nimittäin voittaa aina!

Pagodimetsä

Viimeinen vierailemani paikka Pekingissä on yksi vanhimmista, pienimmistä ja kauneimmista. Parin tunnin matkan päästä suurkaupungin keskustasta sijaitseva pagodimetsä (Yinshan Pagoda Forest - 银山塔林) tarjoaa häikäisevää silmänruokaa seitsemän yllättävän pienellä alueella ylpeänä seisovan, Jin-dynastian aikana 1400-luvulla pystytetyn, kauniisti koristellun pagodin muodossa. Pagodeista jokainen kuului aikanaan jollekin Jin-dynastian tunnetulle mestarille. Niiden välissä sijaitsi ennen myös pieniä buddhalaisia temppeleitä ja pyhäkköjä. Nyt temppeleistä on jäljellä vain ääriviivat, ja alueen portin kupeessa sijaitsevia historia- ja karttakylttejä lukiessa voi vain kuvitella, kuinka upea ja jylhä tämä paikka on ennen muinoin ollut. [kuvat poistettu jälkikäteen]





Kameran kanssa liikkuvaa ei yhtään häiritse se, että pagodien taustana komeilevat kauniit vuoret, tai se, ettei paikalle kovin moni matkailija tietään löydä. Rauhallisessa tunnelmassa kannattaa istahtaa pienen, syrjäisen pöydän ääreen nauttimaan eväitään, minkä jälkeen voi jaksaessaan kokeilla, millaisiin paikkoihin alueen reunamilta kohoavat portaikot lopulta vievät. Omalla seurueellani tuli valitettavasti tuona päivänä hieman kiire, sillä matka paikan päälle kesti odotettua kauemmin: kuljettajamme ei aluksi tiennytkään ihan tarkkaan, minne oli tarkoitus mennä, ja perille pääsy viivästyi (melko tavallista Pekingin kokoisessa kaupungissa). Koska olimme sopineet palaavamme kotiin tiettyyn, melko aikaiseen kellonaikaan, jouduimme lähtemään takaisin melko pian. Kokemus kuitenkin kertoo, että vuorelle päin kohti tuntematonta johtavia portaita kannattaa Kiinassa kiivetä, sillä ei niitä sinne turhan päiten ole rakennettu!

Viimeisiä tunnelmia

(Parin viimeisen Kiinan-kuukauteni aikana minulla ei ollut Blogspot-sivustolle asiaa, joten kirjoittelin blogiani toisessa osoitteessa. Sinä aikana julkaisemani kymmenen kirjoitusta päätin siirtää myös tähän minulle tutumpaan blogiin, ja tässä osoitteessa aion myös jatkaa kirjoitteluani.)

Puoli vuotta on nyt vierähtänyt Pekingissä, ja tänään pääsen kolmen tuskastuttavan lennon myötä vaihtamaan Kiinan pääkaupungin tappavan helteen Tampereen siedettävään sellaiseen. Tuntuu uskomattoman hyvältä päästä vaihteeksi takaisin Suomeen, vaikka samalla olen varma siitä, että palaan vielä Kiinaan.

Olen suhteellisen tyytyväinen työharjoitteluuni: vaikkei minusta koskaan tulisikaan opettajaa, olen saanut arvokasta kokemusta erilaisten ihmisten kanssa työskentelemisestä ympäristössä, jossa asiat hoidetaan useimmiten suomalaisesta näkökulmasta täysin käsittämättömällä tavalla. Vieraaseen kulttuuriin tutustumisessa mikään ei voita sen kokemista itse paikan päällä, ja pyrinkin alusta asti pitämään mielessä sen, ettei täällä välttämättä asioita huonommin hoideta, vain eri tavalla. Kiinalla on sivistystä takana jonkin verran pitemmältä ajalta kuin minun kotimaallani, joten olisi suorastaan ylimielistä ajatella toisin.

Kokemusta kiinan puhumisesta en saanut niin paljon kuin olisin halunnut: useimmiten asioista keskusteltiin työpaikallani englanniksi, ja työpaikkani ja asuntoni epäsuotuisasta sijainnista johtuen en voinut päivittäin astua ovesta ulos ja ruveta hoitamaan asioitani kiinaksi. Tästä huolimatta uskon kehittyneeni huomattavasti sekä kirjoitetun että puhutun kielen suhteen, ja kotiin palattuani jatkan entistä motivoituneempana kielen opiskelua – olen varma, että seuraavalla kerralla Kiinassa alkaa juttu luistaa jo lyhyen oleskelun jälkeen.

Blogiani ja sen tulevaisuutta en ole ehtinyt viime aikoina kauheasti ajatella, mutta haluaisin kuitenkin jatkaa sen kirjoittamista: suomeksi kirjoittaminen on minulle hyvää terapiaa ja tärkeää harjoitusta, lisäksi Kiinasta tai kiinasta kirjoittaessa itse kirjoittajakin oppii välttämättömän tiedonhaun myötä aina mukavasti jotain uutta. Jokunen matka- ja nähtävyysvinkki on vielä luvassa, mutta sen jälkeen blogistani tulee varmasti monien silmissä huomattavasti tylsempi.

Haluaisin kirjoittaa kiinan kieleen ja sen opiskeluun liittyvistä asioista, joten kiinan parissa puurtavilta urheilta sieluilta ottaisin mielelläni vastaan vinkkejä, ehdotuksia tai toiveita. Kotonani odottaa suuret pinot Kiinaan liittyvää kirjallisuutta ja kiinalaisia elokuvia, ja olen ajatellut, että niistäkin saisi mielenkiintoista jutun juurta aikaiseksi – suosituksia siis luvassa. Lisäksi aikeissani on alkaa seurata aktiivisemmin Kiinan ajankohtaisia tapahtumia ja uutisia, joten kenties uskallan pohdiskella ja kommentoida niitäkin ääneen blogini välityksellä.

Yllä kuvattu joko kuulostaa kiinnostavalta tai sitten ei – joka tapauksessa ”对对对” jatkaa tästä eteenpäin vanhassa tutussa Blogspot-osoitteessa. Tervetuloa mukaan!

HSK

Kiinassa ja myös maailmalla luultavasti tunnetuin keino mitata omaa kiinan kielen kirjallista osaamistaan on nimeltään HSK, Hanyu Shuiping Kaoshi (汉语水平考试), eli vapaasti suomennettuna kiinan kielen tasokoe.

Koe on ainakin toistaiseksi mahdollista suorittaa kolmella eri tasolla: Basic (HSK-tasot 1-3), Elementary/Intermediate (3-8) sekä Advanced (9-11). Suomessa tietääkseni vain Jyväskylän yliopisto on tarjonnut syksyisin mahdollisuutta yrittää, tosin korkeimmalle tasolle tähtäävää koetta ei sielläkään ole mahdollista suorittaa. Tämä ei ole sinänsä mikään yllätys: korkeimmalle tasolle yltävien suomalaisten määrä on varmasti vähäinen, ja mikäli jonkun kielitaito sattuu olemaan niin hyvä, on hänellä todennäköisesti kosolti tilaisuuksia suorittaa koe myös Kiinassa. Jos itse joskus yllän noin korkealle, olen varmastikin asunut Kiinassa jo pidempään.

Itse olen kokeillut kahdesti Elementary/Intermediate-tason koetta: ensimmäisen kerran yritin läpäistä sen noin vuoden kieliopintojen jälkeen Suomessa. Silloin oletin hölmösti, että kahden alkeiskurssin (elementary course) ja kahden jatkokurssin (intermediate course) suorittaminen hyvin arvosanoin tarkoittaisi sitä, että olisin valmis keskitason kokeeseen. En ymmärtänyt kokeessa mistään mitään, joten epäonnistuin surkeasti. Tasoni olisi ollut juuri sopiva Basic-kokeeseen.

Toisen HSK-tilaisuuden sain toukokuussa työpaikallani, joka järjestää kokeita ei-kiinalaisille opiskelijoilleen säännöllisesti. Olin edelleen osan koeajasta täysin ulalla, mutta huomasin kuitenkin kielitaitoni kehittyneen selkeästi puolentoista vuoden aikana. Sekä luetun- että kuullunymmärtämisosioissa oli monia pitkiä pätkiä, joihin liittyviin kysymyksiin en osannut vastata (kyseessä on onneksi monivalintakoe, joten joka neljännen vastauksen pitäisi osua!), mutta niissäkin osioissa oli mukana lyhyitä ja ytimekkäitä kohtia, joiden kanssa ei jäänyt paljon epäselvyyttä. Kielen rakenteeseen ja kielioppiin liittyvät kysymykset menivät jo rutiinilla, ja yllätin itseni vastaamalla oikein aika moneen kohtaan viimeisessäkin osiossa, jossa tulee käsin kirjoittamalla täyttää tekstissä olevat aukot. Tuloksena HSK-taso 3 (kahdesta mahdollisesta kolmosesta se vahvempi, eli Elementary C) ja taskussa todistus, jonka voin liittää seuraavaan työhakemukseeni (en kuitenkaan aio laittaa sitä kehyksiin, vaikka ylpeä siitä olenkin)!

Toista kertaa yrittäessäni havaitsin, että HSK on rakenteeltaan ja kysymyksiltään melko samanlainen kerrasta toiseen: kysymykset toistavat itseään, mutta tekstit ja dialogit vaihtelevat. Tavallaan kyse onkin hyvin kiinalaiseen tyyliin välillä siitä, että tietää, minkälaisia kysymyksiä odottaa ja osaa sitten vastata niihin tietyllä tavalla. Hyvä keino parantaa arvosanaansa on osallistua kokeeseen mahdollisimman usein: vaikkei oma kielitaito kokeiden välisenä aikana ehtisikään merkittävästi kehittyä, on itse koe kerta kerralta tutumpi, ja joka kerta tietää paremmin, mihin kohdistaa energiansa.

HSK saattaa olla haastavuudessaan masentava kokemus, mutta mielestäni se tarjoaa aikuisopiskelijalle myös tärkeää motivaatiota muistuttaen samalla siitä, että tyhjästä lähdettäessä uutta, täysin vierasta kieltä ei opita käden käänteessä, vaan kovan ja kärsivällisen työn (tai kiinalaisen tyttö- tai poikaystävän) kautta. Suosittelen jokaista kiinan opiskelijaa kokeilemaan, ja jälkiviisaana kehottaisin aloittamaan ihan suosiolla Basic-tasolta – siitä on helpompi saada hyväksytty arvosana, ja siltä pohjalta on hyvä jatkaa kovempiin haasteisiin. On mukava jatkaa motivoituneena opiskelua, kun on virallinen todistus kielitaidosta taskussa.

Ensi vuonna aion osallistua taas kokeeseen ja harpata kertaheitolla viitostasolle!

Saasteita ilmassa

Jokainen varmasti tietää, että Kiinalla on jo pitkään ollut ongelmia pääkaupunkinsa ilmanlaadun kanssa, ja että samoin on monien muidenkin kiinalaisten kaupunkien kohdalla. Roimia parannuksia on kuitenkin tehty viimeisen vuosikymmenen aikana, ja suhteellisen saasteettomien päivien määrä Pekingissä on ollut pienessä kasvussa vuodesta toiseen.

Viimevuotisten olympialaisten alla muun muassa suljettiin tehtaita ja pistettiin puolet autoista rekisterikilven viimeisen numeron perusteella pois tien päältä. Kisojen aikana pekingiläiset kuulemma hämmästelivätkin kaupunkinsa harvinaisen raikasta ilmaa, ja jokainen varmasti haluaisi vielä jonakin päivänä kokea vastaavaa vähän useammin. Jos tähän kaavaan yhdistää ilmansaasteiden ennen pitkää tuoman raskaan taakan Kiinan terveydenhuoltojärjestelmälle, voidaan elätellä toiveita siitä, että jonkinlaisia investointeja ja toimenpiteitä olisi luvassa. Kiire tosin alkaa olla melkoinen, sillä kaupungin kaduille ilmestyy kansalaisten elintason noustessa uusia saastuttajia kovin huolestuttavaa tahtia. Joukkoliikenteen parantamiseksi tehdään ainakin jotakin, sillä työpaikkani (joka sijaitsee noin 25 kilometrin päässä keskustasta) läheisyyteen rakennetaan parhaillaan metroasemaa!

Tällä hetkellä saamme kuitenkin elää sen tosiasian varjossa, että Pekingissä jokainen päivä on erilainen. Joskus on vaikea erottaa, onko ilmassa saasteita, sumua, vai kenties molempia - hyvinä päivinä ei juuri näe kumpaakaan. Tällä viikolla esimerkiksi keskiviikko näytti rankkasateen myötä ihan aidosti sumuiselta, mutta hikisen otsan pyyhkiminen työpäivän päätteeksi paperilla paljasti karun totuuden: ilmassa oli muutakin kuin sumua.

Olen ottanut asuntolani katolta jonkin verran kuvia erilaisina päivinä. Näkymä pohjoiseen päin katsoessa on toisinaan kaunis, toisinaan masentava.

798 Art District

Tässä mahtava suositus vähänkin taiteesta pitäville: Pekingin kuuluisa taidekeskus 798 Art District tarjoaa mahdollisuuden pitkään ja mielenkiintoiseen päivään taiteen parissa - ilmaiseksi, jos ei lasketa metron, bussilipun tai taksimatkan hintaa!

Entiselle tehdasalueelle Pekingin itäpuolelle syntynyt 798 kiehtoo monista eri syistä. Mahdollisuus vierailla kymmenissä taidegallerioissa ihastelemassa todella monipuolista taidevalikoimaa – perinteisemmästä kiinalaistaiteesta abstraktiin moderniin taiteeseen – on jo itsessään paikalle houkutteleva tekijä. Ymmärtääkseni suurin osa näytteillä olevista töistä on myynnissä, mikä selittää sen, että sisäänpääsymaksuja ei ole. Asuntonsa tyhjiin, valkoisiin seiniin kyllästynyt löytää alueelta helposti jotakin ainutlaatuista sisustuksensa helmeksi.

Orastavana valokuvauksen harrastajana pidän suunnattomasti alueen puitteista – vanhoista, rupuisen näköisistä tehdasrakennuksista. Sisältäpäin tyylikkäät taidegalleriat ja pikkuputiikit näyttävät ulkoa katsottuna karuilta, spraymaalilla tai mainoksilla tapetoiduilta tiili- tai betonirakennuksilta, ja ympärilleen vilkuillessa maisemaa hallitsevat useimmiten putket, tiiliseinät ja savupiiput. Voin vain kuvitella, kuinka kotoisaksi boheemit kiinalaistaiteilijat tai paikalle tulevat ulkomaalaiset vierailijat saattavat olonsa tuntea.






Myös alueella liikkuminen on äärimmäisen rauhoittava kokemus. Autoja on vain vähän, eikä ihmisiäkään taida kovin usein olla tungokseksi asti. Jokaisen kulman takaa löytyy uusia yllätyksiä, oli kyseessä sitten mielenkiintoinen taidegalleria, ulos pystytetty taideteos tai pieni matkamuistokauppa, josta voi löytää hieman persoonallisempia tuliaisia kuin esimerkiksi Pekingin kuuluisammilta rihkamamarkkinoilta (vaikka kyllä täältäkin tusinaroskaa löytyy yllin kyllin). Kylmiä juomia tai jäätelöä löytää kuumana päivänä helposti, ja pieniä ja viihtyisiä ravintoloita on siellä täällä. Taidetta löytää ulkonakin yllättävistä paikoista, joten kävellessä kannattaa katsella ympärilleen ja bongailla isompia tai pienempiä teoksia esimerkiksi rakennusten seiniltä ja katoilta.

Kunnianosoitus pimeille takseille

Pekingissä on arviolta 66 000 ihan oikeaa taksia, mutta suurin osa omista taksimatkoistani on ollut pimeitä kyytejä - työpaikkani portin kupeessa odottaa päiväsaikaan kellonajasta riippumatta kymmenkunta autoa. Kyyti lähimmälle keskustaan johtavan bussilinjan pysäkille tai sieltä takaisin maksaa 10 RMB; kova tinkaaja pääsee tarvittaessa kolmellakympillä hieman kauempana sijaitsevalle viitoslinjan metroasemalle.

Pimeään taksiin ei aina kannata luottaa - jos liikut yksin oudolla alueella ja päämäärästäsi tai reitistä on pienintäkään epäselvyyttä, suosittelen, että odotat ihan oikean taksin osumista paikalle: odotus on harvoin pitkä, ja huijauksen riski on huomattavasti alhaisempi. Oman asuinalueen lähellä onkin sitten hienompi värvätä kuljettajia, kun heidän kasvonsa ovat ehtineet käydä tutuiksi ja matkapuhelimen muistista löytyy jo useamman kuin yhden Wang-kuljettajan numero, johon ei kuitenkaan ole koskaan uskaltanut soittaa.

Tutut kuljettajat tietävät, että minä olen se ulkomaalainen, joka kulkee lyhyemmän matkan taksilla ja jatkaa sieltä matkan epämukavuudesta ja hitaudesta piittaamatta bussilla kohti keskustaa, kun taas monet muut asiakkaat ottavat mieluiten taksin pidemmälle voidakseen jatkaa matkaansa kätevämmin ja nopeammin metrolla. He pitävät minua varmasti nuukana (ulkomaalaisilla kun pitäisi rahaa riittää), vaikka oikeasti yritän ottaa täälläkin ympäristön huomioon ja käyttää mahdollisimman paljon julkisia kulkuvälineitä.

Palatessani keskustasta on ilahduttavaa nähdä, kuinka laowain naaman bongannut tuttu kuljettaja säntää bussini perään ja oven avauduttua päihittää kaikki kilpailijansa toistamalla voitonriemuisesti työpaikkani nimeä.

Pimeän taksin kuljettaja ei koskaan haaskaa aikaa, joten kannattaa kiinnittää turvavyö, mikäli auto on sellaisella varustettu. Olen kokenut lukuisia riemastuttavan jännittäviä hetkiä taksien kyydissä, ja kuitenkin saan aina outoja katseita kiinnittäessäni (tai etsiessäni) turvavyötä. Pimeiden taksien kyydissä olen myös oppinut, kuinka täällä päin kannattaa käyttäytyä liikenteessä, mikäli haluaa päästä eteenpäin. Alla jokunen perusasia:

- Jos polkupyöräkaistalla ei ole autoja, pääsee sitä pitkin ruuhka-aikaan hienosti jonon ohi.
- Näkyvyydeltään huonon risteyksen läpi kaahatessa riittää, että varoittaa muita lähestymisestään esimerkiksi tööttäämällä taukoamatta tai illan pimeydessä vilkuttamalla valojaan.
- Vaikka toinen auto olisi kääntymässä vastakkaisesta suunnasta samalle tielle kuin sinä, se kyllä väistää koostaan riippumatta, joten kiilaa vain rohkeasti eteen.
- Punaisen valon todellinen väri on täysin tulkinnanvarainen, jalankulkijat pitävät itsestään huolen.
- Älä odota vasemmalle kääntyessäsi sopivaa hetkeä, vaan koukkaa rohkeasti vastaantulijoiden eteen - he hiljentävät varmasti tai vaihtavat nopeasti kaistaa.

Taksikuskit ovat olleet myös kielitaitoni kehityksen suhteen tärkeässä roolissa, sillä he ovat tavallisesti erittäin uteliaita ulkomaalaisen asiakkaan asioista – ulkomaalainen tuo selvästi mukavaa vaihtelua heidän päiviinsä. Kansalaisuuteni (harva tietää, missä Suomi sijaitsee) ohella useimmat heidän esittämänsä kysymykset liittyvät Kiinaan tulooni – siihen, olenko opiskelija vaiko töissä, paljonko tienaan ja kuinka kauan olen ollut Kiinassa. Myös mielipiteitäni kiinalaisia naisia kohtaan pidetään erityisen kiinnostavina, samoin kuin ajatuksiani kiinalaisesta ruoasta. Osa kuljettajista puhuu todella vahvalla Pekingin murteella, mutta toisinaan onnistun käymään heidän kanssaan pitkiäkin keskusteluja.

Teekaupunki

Viime viikkoina tämä hiljainen suomipoika on alkanut katsella kalenteria ja laskeskella, kuinka monta päivää on enää jäljellä kotiinpaluuseen. Paluuni on niin lähellä, mutta silti vielä niin kaukana, ja koti-ikävä on kova. Minusta onkin tästä johtuen tullut jonkin verran introvertimpi: vietän iltani mieluiten yksin asunnossani kiinaa opiskellen tai muuta hyödyllistä puuhaillen, enkä ole ollut töissäkään erityisen sosiaalinen.

Ulkona olen sentään jaksanut viikonloppuisin käydä - perjantai-iltainen seikkailuni läpi Pekingin keskustan pimeiden mutta vilkkaiden hutongien sai minut taas vakuuttuneeksi siitä, että palaan Kiinaan ehdottomasti vielä jonakin päivänä, ja silloin en aio tulla yksin enkä myöskään asua 25 kilometrin päässä kaupungin ydinkeskustasta.

Tänään saatoin luultavasti (toivottavasti) päätökseen matkamuistojen ja tuliaisten hankkimisen - tosin jotain pientä saattaa vielä matkalaukun täytteeksi löytyä, mutta en kuitenkaan halua edes yrittää löytää jokaiselle jotakin. En halua kuluttaa vain tavan vuoksi, joten jos olet tuttava mutta et saa heinäkuussa lahjaksi materiaa, olet tervetullut kotiini nauttimaan kupposen laadukasta teetä.

Vierailin nimittäin ilmeisesti Aasian suurimmilla teeapajilla, Maliandao-nimisellä kadulla, joka on täpötäynnä teekauppoja ja teeostoskeskuksia. Niistä kuuluisin on Maliandao-teekaupunki (马连道茶城), laaja nelikerroksinen rakennus, jonka kolmesta alimmasta kerroksesta löytyy kirjaimellisesti satoja teekauppoja. Neljännessä kerroksessa onkin sitten - hieman yllättäen - suuri kamerakauppakeskus.

Paikkaan on helppo löytää ilman taksikyytiäkin: kulje metron ykköslinjalla ensin Military Museum -pysäkille ja jatka hetki jalan Yangfangdianlu-tietä pitkin kohti etelää. Tämän tien varrelta voit napata bussin numero 414, joka vie sinut perille (pysäkille nimeltä 马连道东里, ellen väärin muista) noin kymmenessä minuutissa. Kerron tämän siksi, että metroaseman ulkopuolella oleva taksikuski tarjoutui "ystävällisesti" heittämään minut sinne hintaan 50 RMB - täysin naurettava hinta alle viiden kilometrin matkasta Pekingissä. Älä siis tule huijatuksi.




Tuoksu on rauhallisen teekaupungin etuovesta sisään astuessa huumaava, ja heti alusta alkaen on selvää, että sieltä jokainen teetä rakastava sielu löytää mitä tahansa haluamaansa teehen liittyvää. Lukuisat liikkeet myyvät teen lisäksi paljon kauniita teenjuontiin liittyviä esineitä, kuten teekuppeja ja kokonaisia teeastiastoja. Jokaisen liikkeen myyjät haluavat kutsua sinut teepöydän ääreen, mikäli katseessasi on havaittavissa vähänkin kiinnostusta heidän tarjontaansa kohtaan. Voit kertoa heille, millainen tee sinua kiinnostaa, ja saat maistiaisia välittömästi - kiinalaiseen tyyliin. Teen laadusta ja mahdollisesta hinnasta voitte sitten keskustella (pääasiassa kiinaksi käydyn) juttutuokion jälkeen.

Itse ostin vihreää teetä rakastavalle siskolleni syntymäpäivälahjaksi Kiinan kuuluisinta sellaista, Xihulongjing-teetä (西湖龙井茶), ja ehkä vieläpä jonkun pienen bonuksen siihen kylkiäiseksi. Älkää kuitenkaan kertoko asiasta siskolleni!

Jingshan

Pekingin puistot -sarjassa on tällä kertaa vuorossa Kielletyn kaupungin pohjoispuolella sijaitseva Jingshan-puisto (景山公园). Kyseessä on jonkin verran pienempi paikka esimerkiksi Beihai-puistoon verrattuna, mutta suosittelen silti käymään vierailulla, sillä maisemat tämän kuuluisan puiston keinotekoisen mutta korkeahkon kukkulan laelta ovat komeat. Kukkula on kasattu kokonaan lihasvoimin: keisarilliset palatsit rakennettiin Kiinassa perinteisesti jonkinnäköisen kukkulan eteläpuolelle, sillä sijainnin uskottiin tuovan onnea ja suojaavan samalla kylmältä pohjoistuulelta. Kun pääkaupunki siirrettiin Pekingiin, sopivan kukkulan puuttumisesta muodostui ongelma. Niinpä sellainen päätettiin rakentaa.

Jingshan-puiston portista sisään astuessa ensimmäisenä kantautuu korviin melu – joka puolella soitetaan musiikkia, lauletaan ja tanssitaan, ja eri soittimien luoma yhteisvaikutus on välillä kaukana miellyttävästä ja rauhoittavasta. Puistossa saa nopeasti havaita myös sen, että paikka on erityisen suosittu vanhemman väestön keskuudessa: enemmistö soittajista ja tanssijoista on eläkeikäisiä, ja on ilahduttavaa nähdä, kuinka riemukkaasti he ottavat elämästä ja toistensa seurasta ilon irti.

Suomessa en ole kovin montaa kertaa nähnyt voimistelevia tai urheilevia vanhuksia, mutta toisin on Pekingissä. Myös Jingshan-puistossa taijia tyytyväisinä harrastavat tai muuten vain venyttelevät vanhat herrat ja rouvat olivat tavallinen näky. Itseeni teki vaikutuksen myös penkillä istunut yksinäinen, vanha herra, joka piirsi lyijykynällä mallista puiston maisemaa.




Kuuluisan puistosta tekee länsimaalaisille luultavasti puu, jonka "avulla" Ming-dynastian viimeinen keisari hirttäytyi uskollisen eunukkipalvelijansa kanssa. Maisemien tai liikunnan ystäville on kuitenkin tarjolla myös houkutteleva kiipeäminen kukkulan laelle. Vaikka nousu ei olekaan kovin raskas, kannattaa matkan varrella välillä levähtää paviljongin tarjoamassa varjossa, jossa ei vielä ole kovaa tungosta. Kukkulan korkeimmalle laelle päästyään saattaakin sitten joutua taistelemaan paikastaan kauniille näkymille.

Kukkulan laelta näkee koko Pekingin: etelässä siintää Kielletty kaupunki, lännessä kaunis Beihai-puisto järvineen. Kun oikein siristää silmiään, voi pohjoiseen päin katsoessa erottaa Rumpu- ja Kellotornit. Idässäkin siintää varmasti jotakin, mutta en nyt muista mitä. Suosittelen!

Edullisia elämyksiä

Lohikäärmevenejuhlan kunniaksi saimme töistä pidemmän, kolmepäiväisen vapaan - tosin sunnuntaina onkin sitten jo normaali työpäivä, joten tuleva työviikko on kuusipäiväinen. Työnantajani ajattelutapa on usein sellainen, että jos työntekijät saavat perjantain vapaaksi, on kyseessä "loma", vaikka useimmiten työn ääreen pitääkin palata jo sunnuntaina.

Itse juhlasta minulla ei ole mitään raportoitavaa, sillä en viitsinyt mennä seuraamaan soutukilpailuja tai muuta ohjelmaa suuren tungoksen keskelle. Sen sijaan teimme pienellä ulkomaalaisporukalla ikimuistoisen retken, joka on jälleen hyvä esimerkki siitä, että Pekingissä voi köyhäkin löytää lukemattomia hienoja kokemuksia. Käveleminen on useimmiten ilmaista, joten koko päivä kustansi minulle alle 30 RMB (eli noin kolme euroa) sisältäen matkat, maisemat ja aterian varsin tasokkaassa ravintolassa.

Suuntasimme varhain aamulla metron ykköslinjan itäiselle Pingguoyuan-pääteasemalle, missä saa nähdä Pekingistä hieman erilaisen puolen. Aseman lähellä sijaitsee teollisuusalue, jota hallitsee valtavan suuri terästehdas. Suuntasimme ensimmäisellä kohdalle sattuneella bussilla lähemmäksi tehdasta, ja bussista noustuamme vaikutti hetken jo siltä, että pääsisimme patikoimaan alueen ytimeen herkullisemmille kuva-apajille. Kiinalaiset portinvartijat eivät kuitenkaan päästäneet meitä alueelle. Muilla ihmisillä tuntui olevan sinne täysin vapaa pääsy, joten vartijat eivät luultavasti vain pitäneet näkemästään: viisi ulkomaalaista kameroiden kanssa!

Teollisuusalueen sydämeen ei siis ollut asiaa, mutta onneksi päinvastaisessa suunnassa, tien toisella puolella sattui olemaan korkea kukkula, josta näkymät olisivat varmasti spektaakkelimaiset. Hikinen matka taittui ensin hitaasti läpi hautakumpujen täyttämien kuivien metsäalueiden, kunnes hiljalleen polku alkoi muuttua jyrkemmäksi, mutta kasvuston tarjoaman tuen ansiosta helppokulkuiseksi. Selän takana avautuvat maisemat kaunistuivat askel askeleelta, kunnes lopulta saavuimme kukkulan tuuliselle huipulle. Näkymät olivat kertakaikkiaan hämmästyttävät, ja taas kerran sain tuntea oman pienuuteni valtavaa Pekingiä tarkastellessani. Mielenkiintoisena vastakohtana Kiinan kehitykselle huipulta löytyi myös pieni, todennäköisesti jonkun kiinalaisen erakon asuttama koti. [kuvia poistettu jälkikäteen]





Pelottaa ajatuskin siitä, miltä Peking näyttää kolmen- tai neljänkymmenen vuoden kuluttua. Kiipeilyn jälkeen kävin vielä tuntemassa itseni pieneksi kaupungin keskustassa, jonne nousee korkeita rakennuksia kuin sieniä sateiseen metsikköön. Vaikka Kiinassa (ja muualla maailmassa) voi nähdä paljon vaikuttavampaakin esimerkiksi Shanghaissa tai Hong Kongissa, riittää näiden rakennusten pällistely Tampereen pojalle toistaiseksi vallan mainiosti!

Karaoke Television

On tiettyjä asioita, joita ei voi jättää tekemättä vieraillessaan Pekingissä tai yleensäkin Kiinassa. Olen kuullut vitsailtavan, että lentokentällä passintarkastuksen ohessa tarkistetaan myös, että maasta lähtevällä on mukanaan ainakin yksi kappale Maon pientä punaista kirjaa - muuten ei ole lähtemistä! Pekingin ankkaa pitää ehdottomasti käydä maistamassa, ellei satu olemaan vannoutunut kasvissyöjä. Itselläni nämä kaksi asiaa ovat jo kunnossa, ja viime viikonloppuna tuli koettua jotain muutakin oleellista: KTV.

Karaoke tunnetaan Kiinassa paremmin nimellä KTV (karaoke television), ja kyseessä on yksi suosituimmista vapaa-ajanviettotavoista - ilmeisesti lähes jokainen kiinalainen tykkää karaokesta. Kiinassa voi unohtaa auttamattoman vanhanaikaisen, suomalaisillekin tutun karaoken, jossa ihmiset laulavat vuorollaan hämyisissä baareissa laumalle sekä ystäviään että paikalla olevia satunnaisia juoppoja. Täällä vuokrataan koko illaksi yksityinen huone ja sitten lauletaan sydämen kyllyydestä kunnes aika loppuu.

KTV-huone koostuu useimmiten yhdestä isosta pöydästä, leveästä sohvasta, huoneen toisessa päädyssä olevasta televisiosta ja sen edustalla olevasta pienestä esiintymislattiasta. Tässä pienehkössä huoneessa sitten humallutaan tyytyväisinä, lauletaan tunteella, tupakoidaan ja pelataan kiinalaista juomapeliä. Vessassa käynti voi olla yksin liikkuvalle miehelle kiusallista (tai kiihottavaa), sillä KTV kulkee hyvin usein käsi kädessä prostituution kanssa - lukuisia viekoittelevia kiinalaistyttöjä voi ilmestyä lähistölle saaliin toivossa.

Tuntuu siltä, että kaikki kiinalaiset osaavat laulaa ainakin kohtalaisen hyvin. Meidän seurueessamme oli viime viikonloppuna kymmenkunta kiinalaista ja kaksi ulkomaalaista. Olin etukäteen luvannut hirveästä lauluäänestäni huolimatta laulaa ainakin yhden Teresa Tengin klassikkolauluista, ja olin koko päivän ajan vietävän jännittynyt väistämättä lähestyvästä hetkestä. Kiinalaiset ovat onneksi äärimmäisen kohteliaita - hienointa heidän mielestään on, että uskaltaa tarttua mikrofoniin ja nousta muiden eteen. Sain mieletöntä kannustusta kun osasin laulaa kiinaksi, ja laulun päätyttyä aplodit olivat ilahduttavat. Kuulin myös jonkun sanovan kohteliaasti: "Such a sweet voice!"

Tästä rohkaistuneena ja hieman päihtyneenä lauloin yhteensä kolme laulua, joista yhden vieläpä kahteen kertaan. Illasta jäi hyvä mieli, ja voin taas sanoa tuntevani kiinalaista kulttuuria vähän paremmin. Alla vielä kiinan opiskelijoille haasteeksi ilman pinyiniä yksi laulamistani kappaleista, jota harjoitella vaikkapa YouTuben säestämänä. Jos haluaa tehdä kiinalaisiin syvän vaikutuksen, on kiinankielinen KTV-esiintyminen ehdottomasti yksi parhaista keinoista!

小城故事

小城故事多
充满喜和乐
若是你到小城来
收获特别多
看似一幅画
听像一首歌
人生境界真善美这里已包括
谈的谈说的说
小城故事真不错
请你的朋友一起来
小城来做客

Kulttuurieroja, Vol. 2

Tässä satunnaisia ajatuksia, joita olen koonnut viimeisten viikkojen aikana. Kulttuurierojen lisäksi halusin laittaa saman otsikon alle myös mainintoja joistakin yhtäläisyyksistä.

Nimikkeet työpaikalla

Kiinalaiset puhuttelevat toisiaan työpaikalla tavalla, joka voi suomalaisesta tuntua kovin oudolta: ensin työntekijän sukunimi ja sitten ammattinimike. Opettaja nimeltä Wang on siis koulussani Wang-opettaja (王老师), ja tällä tavalla puhutellaan koko ajan. Poikkeuksiakin toki löytyy: esimerkiksi ulkomaalaista opettajaa puhutellaan automaattisesti etunimeä käyttäen. Kokeneemmat tai vanhemmat opettajat voivat käyttää nuorempiaan puhutellessaan pieni-etuliitettä, jolloin nuoresta Wang-opettajasta tulee herttaisesti pikku-Wang (小王).

Syntymäpäiväsankarin piikkiin

Vietin syntymäpäivääni huhtikuun loppupuolella, ja täytyy tunnustaa, että tein parhaani pitääkseni kyseisen juhlapäivän omana tietonani. Yksi työtovereistani pääsi kuitenkin Facebookin avulla jäljilleni ja vaati, että juhlistamme merkkipäivääni kunnon ravintolassa. Onneksi illan järjestänyt kollegani on länsimaalainen: se tarkoitti käytännössä sitä, että en joutunut maksamaan ateriastani feniäkään. Kiinalainen perinne sen sijaan on sellainen, että päivänsankari saa illan päätteeksi ”kunnian” huolehtia laskun maksamisesta. Lupasin kuitenkin vastineeksi tarjota läksiäisateriani kesäkuun lopussa - laskusta on tulossa iso, ja kuitista saan hyvän viimeisen muiston ensimmäisestä puolivuotisestani Kiinassa.

Mitkä tekijänoikeudet?

En voi olla hämmästelemättä työpaikkani tapaa surutta viitata kintaalla tekijänoikeuksille tilaamalla toisinaan yksittäisiä oppikirjoja ja monistamalla niistä sitten oppimateriaalia koko porukalle. Esimieheni oli huhtikuun alussa minuun todella pettynyt, kun olin tehnyt merkintöjä omaan kopiooni matematiikan työkirjasta - nyt koulun pitää tilata uusi kappale, sillä omastani oli tarkoitus kopioida seuraavana lukuvuotena lisää! Voi harmi. En rohjennut kertoa hänelle, että jossain toisessa maassa olisi jo pistetty ihmisiä vankilaan tai ainakin annettu tuntuvat sakot.

Tytöt on tyttöjä

Feminismi vaikuttaisi Kiinassa olevan vielä suhteellisen tuntematon käsite. Monet hillitysti töissä pukeutuvat naiset muuttuvat vapaa-aikanaan meikatuiksi ja pyntätyiksi, pop- tai filmitähtiä muistuttaviksi prinsessoiksi. Heitä kohdatessani melkein odotan, että jostain ilmestyy lauma säälimättömiä paparazzeja salamavaloineen. Tiedän että poikkeuksia löytyy ja paljon, mutta rohkenen silti yleistäen sanoa, että kiinalaiset naiset rakastavat kameralle hymyilemistä ja kauniilta näyttämistä, söpöjä vaaleanpunaisia tavaroita, vaatteita ja shoppailua paljon enemmän kuin esimerkiksi suomalaiset. Ystävänpäivän (joka on täällä ”rakastajien päivä”) koittaessa miehen on parasta pistää kaikkensa peliin, ellei halua joutua jatkossa sietämään mykkäkoulua.

Tuhlaa vähän ruokaasi

Eräänä päivänä lounaalla kiinalainen kollegani kysyi minulta mielenkiintoisen kysymyksen: Miksi syöt aina ruokasi loppuun? Vastasin tähän, että minulla ei ole tapana haaskata mitään. Hän ymmärsi pointtini täydellisesti, mutta kysymys synnytti pienen keskustelun siitä, kuinka Kiinassa perinteisesti on tapana jättää hieman ruokaa lautaselle tai teetä kupin pohjalle. Tyhjä lautanen tai kuppi nähdään usein merkkinä vieraan tyytymättömyydestä, ja hyvä kiinalainen isäntä tai emäntä pitääkin huolen siitä, ettei tarjottava pääse koskaan loppumaan kesken. Siksi siis riittävästi syötyään tai juotuaan on Kiinassa hyvä muistaa, että vähän kannattaa aina haaskata.

Vieraan kielen kammo

Olen vasta viimeisten viikkojen aikana alkanut uskaltaa käyttää kiinan kielen taitojani arkipäivän tilanteissa rohkeammin - aikaisemmin pelkäsin virheiden tekemistä tai huonoa ääntämystä, tai sitä että en ymmärtäisi sanaakaan kiinalaisen keskustelukumppanini vastauksesta. Asenteen muutoksesta kiitos kuuluu muun muassa puheliaille taksikuskeille tai malatang-pöytien (麻辣烫) uteliaille kiinalaisnuorille. Olen saanut kunnian olla monen nuoren kiinalaisen ensimmäinen ulkomaalainen juttukaveri!

Opetan kerran viikossa suullista englantia jokuselle kiinalaiselle opettajalle. Keskustelemme aiheesta kuin aiheesta, ja usein uuden tuttavuuden kohdalla käy ilmi, että myös heille englannin kielen puhuminen on vaikeaa. Hekin pelkäävät tekevänsä virheitä, ääntävänsä huonosti tai käyttävänsä vääriä sanoja. Tuntuukin, että puhutun kielen tuottamisen pelko on aikuisopiskelijoiden keskuudessa lähes universaali ilmiö. Kiinalaisten kohdalla ilmiö on erityisen ymmärrettävä, sillä pyrkimys kasvojen menettämisen välttämiseen on hyvin vahvasti läsnä kiinalaisessa kommunikaatiossa.

All Orientals Look the Same

Viimeisenä haluan viitata länsimaalaiseen näkemykseen, jonka mukaan kaikki itämaalaiset näyttävät täysin samalta. En voisi olla asiasta enempää eri mieltä, mutta ymmärrän toki, mihin ajattelutapa perustuu - lähes jokaisella esimerkiksi Kiinassa on kuitenkin musta tukka ja tummat silmät. Silti myös Kiinassa ajatellaan, että kaikki länsimaalaiset ovat ihan samannäköisiä. Jokin aika sitten kaikki koulumme opettajat valokuvattiin kaulassa kannettavia nimikortteja varten. Omaani noutaessani kiinalaiset pitkään etsittyään yrittivät tarjota minulle kanadalaisen opettajan kuvalla varustettua korttia. Hänellä on siniset silmät ja vaalea tukka, kun taas minulla on ruskeat silmät ja tumma tukka. Heidän silmissään voisimme olla kaksoset.

Pieces of Shunyi

Asun mielenkiintoisella, kahden vastakohdan ympäröimällä alueella: koulustani pohjoiseen kävelemällä löytää pienen ja viehättävän, aidosti pekingiläisen kylän ja sitä ympäröivät, vihreät mutta välillä myös karut maisemat. Etelää kohti kulkiessa taas näkee kansainvälisiä kouluja ja loputtomat rivit aidattuja, varakkaille ihmisille tai ulkomaalaisille tarkoitettuja luksusasuntoalueita - todellisia kartanoita, jotka eivät voisi enää vähempää muistuttaa siitä, että ollaan Kiinassa. Tarjonta vastaa kysyntää, joten alueelta löytyy muun muassa McDonald's, Starbucks ja kokonainen suuri ostoskeskus, josta saa englantia taitamatonta palvelua hakemalla hakea.

Seudussa ei sinänsä ole mitään vikaa, vaikken itse siellä viihdykään - osa täällä asuvista ei varmastikaan ole itse valinnut elämää Kiinassa, vaan on "joutunut" muuttamaan Kiinan-komennuksen saaneen perheenjäsenen mukana. On hienoa, että heille on tarjolla tuttuja palveluja ja englanninkielistä palvelua. Todellista kiinalaista elämää he eivät todennäköisesti pääse kotiensa läheisyydessä näkemään, mutta onneksi mahdolliset halukkaat voivat lähteä lyhyelle patikkaretkelle ja käväistä Shunyin kauniimmalla puolella. Itse kävin patikoimassa vältellessäni kiinan kielen tasokokeeseen (josta lisää myöhemmin) valmistautumista. Tässä jokunen otos retkeltäni: