Suomessa olen jo vuosien ajan ostaessani valinnut tuotteita, joiden pakkaukseen käytettävä materiaali voidaan kierrättää: ostan hillot lasipurkissa, vaikka ison muovisen saisikin edullisemmin; käytän paperiin pakattua palasaippuaa muovipurkissa tulevan nestesaippuan sijaan (vaikka se olisikin "niin ihanan kätevä") - listaa voisi jatkaa loputtomiin. Uudelleen täytettävissä pakkauksissa voi tätä nykyä ostaa jo yllättävän monia päivittäisessä elämässä tarvittavia tuotteita, kunhan vain vaivautuu etsimään.
Kiinassa sitävastoin olen törmännyt harmilliseen ilmiöön - räikeään tavaran ylipakkaamiseen. Erityisesti mikä tahansa syötäväksi kelpaava tuntuu olevan pakattu vähintään yhteen ylimääräiseen, tarpeettomalta tuntuvaan muovikerrokseen. Kuvittele, että ostaisit pussillisen sämpylöitä - pussin avattuasi jokainen sämpylä olisikin pakattu vielä omaan muoviinsa. Sama juttu Jaffa-keksien kanssa, jokaisella keksillä oma pakkauksensa. Pringles-purkinkin sisältä löytyisi ulos vedettävä muovirakenne, jottei kättä suotta tarvitsisi työntää purkkiin.
Kieltämättä hieman lapsellisen, mutta kuitenkin erittäin informatiivisen China's Green Beat -sarjan videossa "Excessive Packaging" asiaa tutkitaan lyhyesti. Sen mukaan jopa 20 prosenttia Pekingin vuosittaisesta jätekuormasta muodostuu tarpeettomasta pakkausmateriaalista. Ohjelma löytää nopeasti ainakin kaksi syytä ylipakkaamiselle. Ensinnäkin, mikäli kuluttaja ei jaksa syödä kerralla koko pussillista vaikkapa pähkinöitä, ei hänen tarvitse murehtia loppujen pilaantumisesta, jos iso pähkinäpussi on jaettu useisiin pienempiin pusseihin (anteeksi kyynisyyteni, mutta tässä vaiheessa kaikki voisivat huokaista yhteen ääneen: "voi, miten kätevää!"). Toiseksi, kiinalaisen kulttuurin ominaispiirteisiin lukeutuu komeiden ja kauniisti pakattujen lahjojen antaminen, mikä sitten näkyy myös kulutustavaroiden pakkaamisessa. Vaatimattomaan kääreeseen pakatun lahjan antamisessa piilee riski kasvojen menettämisestä (丢面子).
Ongelmaa ei varmasti onnistuta Kiinassa ratkaisemaan yhdessä yössä - kokemus osoittaa, että kun ihmiset ovat tottuneet johonkin vaivattomaan ja kätevään (oli kyse sitten omasta autosta tai yksittäispakatuista kekseistä), siitä on vaikea päästää irti ilman todella painavaa syytä. Tosin jokaiselle maapallon asukille pitäisi tänä päivänä olla itsestään selvää, että todella painava syy on olemassa. 1300-miljoonapäisen, kulutusvoimaansa kasvattavan kansan tottumuksien muuttaminen ei tapahdu nopeasti. Turha sitä on kiinalaisilta ruveta vaatimaankaan pelkästään maan valtavaan väkilukuun vedoten (mikä tuntuu olevan monille viisaille suosittu tekosyy olla itse välittämättä omista valinnoistaan), sillä kehittyneiden länsimaiden tarjoama esimerkki ei ainakaan vielä ole erityisen vakuuttava.
perjantai 27. helmikuuta 2009
maanantai 23. helmikuuta 2009
Sotamuseo
Ensimmäinen työviikkoni opettajana sujui yllättävän hyvin ottaen huomioon, että olen alalla täysin kokematon. Pekingissä pääseekin kuulemma aika pitkälle pelkästään hyvällä englannin kielen taidolla; itsellenikin on jo ehtinyt tarjoutua viikonlopputyö opettamisen parissa, mutta kieltäydyin siitä kohteliaasti. Tavallinen viisipäiväinen viikko nimittäin pitää minut visusti täällä kampuksella, ja haluan olla viikonloppuisin vapaa tutustumaan Pekingin tarjontaan. Lauantaina suuntasin työkavereideni suosittelemaan, Pekingissä sijaitsevaan sotamuseoon (军事博物馆).
Kokemus oli vähän samantyylinen kuin aikaisemmin Kielletyssä kaupungissa: sanat "valtava" ja "kattava" tulevat ensimmäisinä mieleen. Vietin museossa lähes neljä tuntia, enkä enää jaksanut keskittyä kunnolla kolmannessa ja neljännessä kerroksessa, vaan käytännössä juoksin ne läpi ja suuntasin nälkäisenä ulos ostamaan katumyyjiltä herkullista purtavaa.
Ennen väsähtämistäni ehdin kuitenkin nähdä paljon kaikenlaista mielenkiintoista, ja innokas lapsi sisälläni heräsi hetkeksi henkiin. Museosta löytyy kaikkea mahdollista, mitä ikinä Kiinan historian eri aikojen merkittäviin taisteluihin voi liittyä: satoja valokuvia merkkihenkilöistä ja kuuluisista paikoista/tapahtumista, kirjoituksia, karttoja, jättimäisiä maalauksia (ei liene yllätys, että monet kuvaavat itse suurta ruorimiestä kansansa parissa), patsaita, aseita ja sotilasasuja, tankkeja, lentokoneita, laivoja...
Sodasta ja taisteluista piittaamattomalle löytyy yhden kerroksen näyttelytilasta (ainakin tällä hetkellä) upeiden maalauksien kokoelma. Suuri osa maalauksista edustaa perinteistä kiinalaista maisemamaalausta, mutta myös tavallisten ihmisten elämää kuvaavia, kauniita töitä oli paljon näytillä. Ylimmissä kerroksissa voi käydä äimistelemässä paria terrakottasotilasta hevosineen (jos ei jaksa lähteä Xi'aniin saakka) sekä kiinalaisten sotilasjohtajien ulkomaalaisilta vertaisiltaan vastaanottamia lahjoja mantereittain jaoteltuina.
Jostain syystä pääsin museoon sisään ilmaiseksi, mutta kannattaa varautua pulittamaan lipusta 10 - 20 RMB. Jos minulla olisi enemmän aikaa ja viikonloppuja, kävisin siellä mielelläni uudemmankin kerran, mutta uskoisin, että seuraavana viikonloppuna haluan taas tehdä jotain aivan muuta. Peking on siitä hieno paikka, että joka paikassa ei millään pysty käymään, ja niissäkin paikoissa, joissa on käynyt, haluaisi jossain vaiheessa päästä vierailemaan uudelleen. Mukavan päivän onnistuu myös viettämään todella edullisesti, mikäli onnistuu löytämään edullista purtavaa ja kärsivällisyys riittää taksilla heilumisen sijaan matkustamiseen sardiinina sardiinipurkissa, eli bussilla ja/tai metrolla.
Kokemus oli vähän samantyylinen kuin aikaisemmin Kielletyssä kaupungissa: sanat "valtava" ja "kattava" tulevat ensimmäisinä mieleen. Vietin museossa lähes neljä tuntia, enkä enää jaksanut keskittyä kunnolla kolmannessa ja neljännessä kerroksessa, vaan käytännössä juoksin ne läpi ja suuntasin nälkäisenä ulos ostamaan katumyyjiltä herkullista purtavaa.
Ennen väsähtämistäni ehdin kuitenkin nähdä paljon kaikenlaista mielenkiintoista, ja innokas lapsi sisälläni heräsi hetkeksi henkiin. Museosta löytyy kaikkea mahdollista, mitä ikinä Kiinan historian eri aikojen merkittäviin taisteluihin voi liittyä: satoja valokuvia merkkihenkilöistä ja kuuluisista paikoista/tapahtumista, kirjoituksia, karttoja, jättimäisiä maalauksia (ei liene yllätys, että monet kuvaavat itse suurta ruorimiestä kansansa parissa), patsaita, aseita ja sotilasasuja, tankkeja, lentokoneita, laivoja...
Sodasta ja taisteluista piittaamattomalle löytyy yhden kerroksen näyttelytilasta (ainakin tällä hetkellä) upeiden maalauksien kokoelma. Suuri osa maalauksista edustaa perinteistä kiinalaista maisemamaalausta, mutta myös tavallisten ihmisten elämää kuvaavia, kauniita töitä oli paljon näytillä. Ylimmissä kerroksissa voi käydä äimistelemässä paria terrakottasotilasta hevosineen (jos ei jaksa lähteä Xi'aniin saakka) sekä kiinalaisten sotilasjohtajien ulkomaalaisilta vertaisiltaan vastaanottamia lahjoja mantereittain jaoteltuina.
Jostain syystä pääsin museoon sisään ilmaiseksi, mutta kannattaa varautua pulittamaan lipusta 10 - 20 RMB. Jos minulla olisi enemmän aikaa ja viikonloppuja, kävisin siellä mielelläni uudemmankin kerran, mutta uskoisin, että seuraavana viikonloppuna haluan taas tehdä jotain aivan muuta. Peking on siitä hieno paikka, että joka paikassa ei millään pysty käymään, ja niissäkin paikoissa, joissa on käynyt, haluaisi jossain vaiheessa päästä vierailemaan uudelleen. Mukavan päivän onnistuu myös viettämään todella edullisesti, mikäli onnistuu löytämään edullista purtavaa ja kärsivällisyys riittää taksilla heilumisen sijaan matkustamiseen sardiinina sardiinipurkissa, eli bussilla ja/tai metrolla.
perjantai 20. helmikuuta 2009
Osta halpa leffa!
Elokuvien ystävänä opin nopeasti Pekingissä, että täällä kannattaa suosiolla tyytyä piraattiversioihin - etenkin jos haluaa nähdä muutakin kuin viimeisimpiä uutuuksia. Suomessa en koskaan valitsisi piraattikopioita tai latailisi elokuvia ilmaiseksi netistä, sillä olen viime vuosina joutunut seuraamaan aitiopaikalta erään videovuokraamon syöksylaskua. Kiinassa ajatukseni piratismista ovat kuitenkin toisenlaiset, ja olen sen myötä oppinut myös sen, että jokaista asiaa tulisi tarkastella omassa kontekstissaan siten, että ottaa huomioon mahdollisimman monta tekijää.
Epäaitoja tallenteita myyviä kauppoja löytyy täältä pilvin pimein. Hinnat ovat luonnollisesti edullisia: halvimmat elokuvat maksavat noin 7 RMB eli alle euron. Ostin eräästä pikkukaupasta muutaman elokuvan (yllättävän monen takakannesta löytyi Constantine-elokuvan juonikuvaus ja tekaistut tekijätiedot), joista yksi ei kuitenkaan suostunut toimimaan tietokoneessani. Dvd:n aluekoodista ei ilmeisesti tarvitse välittää - veikkaan, että leffat ovat aluekoodittomia - mutta Kiinan ulkopuolelta tuodun kannettavan ei kannata odottaa tunnistavan ihan jokaista levyä.
Koska videovuokraus on ainakin Pekingissä täysin tuntematon käsite, ei ole yllätys, että tällaisia liikkeitä on niin paljon. Hollywood on luonnollisesti hyvin tietoinen tilanteesta. Studiot ovatkin suunnanneet Kiinaan päin älähdyksiä, mutta ne kaikuvat kuuroille korville. Jos studiot saisivat päättää, minkä verran kiinalaiset joutuisivat elokuvaviihteestään maksamaan, ei läheskään yhtä monella enää olisi varaa tähän elämän pieneen ylellisyyteen. Televisiosta elokuvia toki tulisi edelleen, tosin mainoskatkojen pituus taitaa kaksinkertaistaa parhaaseen katseluaikaan esitettävän tv-elokuvan keston.
Onko sitten yllätys, ettei Kiinan hallitus lupauksistaan huolimatta oikeasti pyri millään tavalla estämään elokuvien luvatonta kopiointia ja myyntiä? (Ilmiö on vielä räikeämpi musiikin puolella: musiikin ystävä voi halutessaan ostaa 20 kuailla yhdelle levylle pakattuna jopa kymmeniä suosikkiyhtyeensä tai -artistinsa albumeita.) Hallitus haluaa pitää valtavan suuren kansansa tyytyväisenä, eikä sille tulisi mieleenkään noin vain ilmoittaa sadoille miljoonille ihmisille, että anteeksi vain, ette voi enää viihdyttää itseänne ellette hanki parempipalkkaista työtä.
Jos vaa'an toisella puolella painaa tavallinen kiinalainen työtä tekevä ihminen ja toisella puolella jättimäinen amerikkalainen elokuvastudio, olen ainakin toistaiseksi itse työmiehen puolella - sanoivat periaatteeni Suomen maaperällä mitä hyvänsä.
Epäaitoja tallenteita myyviä kauppoja löytyy täältä pilvin pimein. Hinnat ovat luonnollisesti edullisia: halvimmat elokuvat maksavat noin 7 RMB eli alle euron. Ostin eräästä pikkukaupasta muutaman elokuvan (yllättävän monen takakannesta löytyi Constantine-elokuvan juonikuvaus ja tekaistut tekijätiedot), joista yksi ei kuitenkaan suostunut toimimaan tietokoneessani. Dvd:n aluekoodista ei ilmeisesti tarvitse välittää - veikkaan, että leffat ovat aluekoodittomia - mutta Kiinan ulkopuolelta tuodun kannettavan ei kannata odottaa tunnistavan ihan jokaista levyä.
Koska videovuokraus on ainakin Pekingissä täysin tuntematon käsite, ei ole yllätys, että tällaisia liikkeitä on niin paljon. Hollywood on luonnollisesti hyvin tietoinen tilanteesta. Studiot ovatkin suunnanneet Kiinaan päin älähdyksiä, mutta ne kaikuvat kuuroille korville. Jos studiot saisivat päättää, minkä verran kiinalaiset joutuisivat elokuvaviihteestään maksamaan, ei läheskään yhtä monella enää olisi varaa tähän elämän pieneen ylellisyyteen. Televisiosta elokuvia toki tulisi edelleen, tosin mainoskatkojen pituus taitaa kaksinkertaistaa parhaaseen katseluaikaan esitettävän tv-elokuvan keston.
Onko sitten yllätys, ettei Kiinan hallitus lupauksistaan huolimatta oikeasti pyri millään tavalla estämään elokuvien luvatonta kopiointia ja myyntiä? (Ilmiö on vielä räikeämpi musiikin puolella: musiikin ystävä voi halutessaan ostaa 20 kuailla yhdelle levylle pakattuna jopa kymmeniä suosikkiyhtyeensä tai -artistinsa albumeita.) Hallitus haluaa pitää valtavan suuren kansansa tyytyväisenä, eikä sille tulisi mieleenkään noin vain ilmoittaa sadoille miljoonille ihmisille, että anteeksi vain, ette voi enää viihdyttää itseänne ellette hanki parempipalkkaista työtä.
Jos vaa'an toisella puolella painaa tavallinen kiinalainen työtä tekevä ihminen ja toisella puolella jättimäinen amerikkalainen elokuvastudio, olen ainakin toistaiseksi itse työmiehen puolella - sanoivat periaatteeni Suomen maaperällä mitä hyvänsä.
tiistai 17. helmikuuta 2009
Kulttuurieroja: Vol. 1
Viime päivien aikana työpaikkani henkilökunta on palannut arkeen ja kevätlukukausi on alkanut lumisateen saattelemana. Kotoisasta lumipeitteestä nauttiessani olen kohdannut erinäisiä pieniä, mutta mielenkiintoisia kulttuurieroja Kiinan ja Suomen välillä.
Suhteellisen normaalipainoinen, talven aikana kuitenkin muutaman lisäkilon vyötärölleen kerännyt länsimaalainen työtoverini sai ensimmäisenä lomanjälkeisenä työpäivänään kuulla neljätoista kertaa kiinalaisilta työtovereiltaan, että hän on lihava. Kiinalaisille on täysin luonnollista sanoa asiasta suoraan, eikä kommentista pitäisi loukkaantua: se on merkki siitä, että "lihava" henkilö on kommentoijan läheinen ystävä ja että hän on selvästi viettänyt antoisan loman ja syönyt erittäin hyvin. Tästä huolimatta ei liene yllätys, että kollegani tuli kuulemastaan hieman surulliseksi.
Ystävänpäivä tuli ja meni, enkä osannut lainkaan arvata, että se on Kiinassa niin iso juttu. Sain viettää illan yksin asunnossani, sillä täällä pariskunnat hempeilevät ystävänpäivänä turhia säästelemättä. Feminismi tuntuu olevan täällä päin täysin vieras käsite, ja siksi ystävien seuraa oli tuona iltana erittäin vaikea löytää: jokainen tyttöystävä odotti miehensä hemmottelevan hänet piloille vain ja ainoastaan sukupuoleensa vedoten. Kuulin jopa, että eräs kiinalaisnainen oli haukkunut miesystävänsä pystyyn kuultuaan kämppiksensä saamista suklaista, kukista, ravintolaillallisesta ja punaviinistä. Toki vastaavia odotuksia on varmasti myös monilla suomalaisnaisilla, mutta en usko, että Suomessa ystävänpäiväodotukset ovat keskimäärin ihan yhtä korkealla.
Olen nyt opettanut pienille kiinalaislapsille kahden päivän ajan englantia ja matematiikkaa. Muistan, kuinka peruskoulun alemmilla luokilla oli yleensä ihailtavaa olla huonokäytöksinen ja jopa lentää luokasta ulos: siten sai paljon huomiota ja välitunnilla oli välittömästi kovan pojan maineessa. Kiinassa tilanne näyttää vielä olevan päinvastainen. Ensimmäisellä tunnillani, kyllästyttyäni erään huomionkipeän pojan elämöintiin, pistin hänet häpeämään nurkkaan. Siten sain muutkin oppilaat pitkäksi aikaa hiljaiseksi. Kymmenen minuutin häpeämisen jälkeen annoin pojan palata paikalleen, eikä hän enää tunnin jälkipuoliskolla aiheuttanut pienintäkään häiriötä. Tällaista Suomessakin oli ennen, ja on yllättävää nähdä, kuinka toisessa kulttuurissa asiat tehdään vielä vanhaan malliin. Olen melko varma, että saisin vaikka piiskata lasten sormia karttakepillä vailla pelkoa minkäänlaisista varoituksista. Jos siis haluaisin.
En halua mainita työpaikkani nimeä, mutta voin paljastaa sen verran, että täällä kasvatetaan maailman markkinoille "uusia lahjakkuuksia". Välillä minun käy sääliksi pieniä lapsia, joiden vanhemmat odottavat lapsiltaan loistosuorituksia jo lastentarhaiässä. Itse olen onnellinen, että sain tehdä lapsena mitä tykkäsin ja valita itse harrastukseni sen sijaan, että minusta olisi yritetty takoa huippupianistia tai -jalkapalloilijaa. Eräällä herttaisella oppilaallani on paha änkytysongelma. Tapasin tänään hänen äitinsä, ja hän kertoi, että pojalle opetetaan kotona isän toimesta hollannin kieltä äidin puhuessa hänen kanssaan kiinaa. Lauantaisin kotona puhutaan pelkästään englantia, jotta poika oppisi vielä kolmannenkin kielen heti nuorella iällä. Vanhemmat ovat myös suunnitelleet ilmoittavansa poikansa jonkinlaiseen draamakouluun, jotta hän oppisi vielä näyttelemäänkin. En tiedä, millaisin keinoin änkyttäminen voidaan parantaa, mutta jokin sanoo, että tällä poikaparalla on pian liian monta rautaa tulessa.
Tuntuu jännältä törmätä päivittäin uudenlaisiin, pienempiin tai suurempiin kulttuurien välisiin eroihin. Tunnen nyt olevani antoisassa ympäristössä, ja heinäkuussa kotiin palattuani voin viimein todeta päässeeni hyvään alkuun kiinalaisen kulttuurin tuntemisessa.
Suhteellisen normaalipainoinen, talven aikana kuitenkin muutaman lisäkilon vyötärölleen kerännyt länsimaalainen työtoverini sai ensimmäisenä lomanjälkeisenä työpäivänään kuulla neljätoista kertaa kiinalaisilta työtovereiltaan, että hän on lihava. Kiinalaisille on täysin luonnollista sanoa asiasta suoraan, eikä kommentista pitäisi loukkaantua: se on merkki siitä, että "lihava" henkilö on kommentoijan läheinen ystävä ja että hän on selvästi viettänyt antoisan loman ja syönyt erittäin hyvin. Tästä huolimatta ei liene yllätys, että kollegani tuli kuulemastaan hieman surulliseksi.
Ystävänpäivä tuli ja meni, enkä osannut lainkaan arvata, että se on Kiinassa niin iso juttu. Sain viettää illan yksin asunnossani, sillä täällä pariskunnat hempeilevät ystävänpäivänä turhia säästelemättä. Feminismi tuntuu olevan täällä päin täysin vieras käsite, ja siksi ystävien seuraa oli tuona iltana erittäin vaikea löytää: jokainen tyttöystävä odotti miehensä hemmottelevan hänet piloille vain ja ainoastaan sukupuoleensa vedoten. Kuulin jopa, että eräs kiinalaisnainen oli haukkunut miesystävänsä pystyyn kuultuaan kämppiksensä saamista suklaista, kukista, ravintolaillallisesta ja punaviinistä. Toki vastaavia odotuksia on varmasti myös monilla suomalaisnaisilla, mutta en usko, että Suomessa ystävänpäiväodotukset ovat keskimäärin ihan yhtä korkealla.
Olen nyt opettanut pienille kiinalaislapsille kahden päivän ajan englantia ja matematiikkaa. Muistan, kuinka peruskoulun alemmilla luokilla oli yleensä ihailtavaa olla huonokäytöksinen ja jopa lentää luokasta ulos: siten sai paljon huomiota ja välitunnilla oli välittömästi kovan pojan maineessa. Kiinassa tilanne näyttää vielä olevan päinvastainen. Ensimmäisellä tunnillani, kyllästyttyäni erään huomionkipeän pojan elämöintiin, pistin hänet häpeämään nurkkaan. Siten sain muutkin oppilaat pitkäksi aikaa hiljaiseksi. Kymmenen minuutin häpeämisen jälkeen annoin pojan palata paikalleen, eikä hän enää tunnin jälkipuoliskolla aiheuttanut pienintäkään häiriötä. Tällaista Suomessakin oli ennen, ja on yllättävää nähdä, kuinka toisessa kulttuurissa asiat tehdään vielä vanhaan malliin. Olen melko varma, että saisin vaikka piiskata lasten sormia karttakepillä vailla pelkoa minkäänlaisista varoituksista. Jos siis haluaisin.
En halua mainita työpaikkani nimeä, mutta voin paljastaa sen verran, että täällä kasvatetaan maailman markkinoille "uusia lahjakkuuksia". Välillä minun käy sääliksi pieniä lapsia, joiden vanhemmat odottavat lapsiltaan loistosuorituksia jo lastentarhaiässä. Itse olen onnellinen, että sain tehdä lapsena mitä tykkäsin ja valita itse harrastukseni sen sijaan, että minusta olisi yritetty takoa huippupianistia tai -jalkapalloilijaa. Eräällä herttaisella oppilaallani on paha änkytysongelma. Tapasin tänään hänen äitinsä, ja hän kertoi, että pojalle opetetaan kotona isän toimesta hollannin kieltä äidin puhuessa hänen kanssaan kiinaa. Lauantaisin kotona puhutaan pelkästään englantia, jotta poika oppisi vielä kolmannenkin kielen heti nuorella iällä. Vanhemmat ovat myös suunnitelleet ilmoittavansa poikansa jonkinlaiseen draamakouluun, jotta hän oppisi vielä näyttelemäänkin. En tiedä, millaisin keinoin änkyttäminen voidaan parantaa, mutta jokin sanoo, että tällä poikaparalla on pian liian monta rautaa tulessa.
Tuntuu jännältä törmätä päivittäin uudenlaisiin, pienempiin tai suurempiin kulttuurien välisiin eroihin. Tunnen nyt olevani antoisassa ympäristössä, ja heinäkuussa kotiin palattuani voin viimein todeta päässeeni hyvään alkuun kiinalaisen kulttuurin tuntemisessa.
lauantai 14. helmikuuta 2009
Alphabetically Based Computerized
Kieliopintojeni alussa ostin opettajani kautta kiina-englanti-kiina-perussanakirjan, ja olinkin siihen tyytyväinen jonkin aikaa. Aloin kuitenkin pian pitää kirjan perinteistä tapaa listata merkkiyhdistelmiä yksittäisten merkkien alle hieman epäkäytännöllisenä, joten päätin yrittää löytää sille vaihtoehtoja. John DeFrancisin toimittama ABC Chinese-English Dictionary on siitä asti ollut ehdoton ykkössuosikkini, ja mielipuuhiini lukeutuukin tarttua siihen ja "Mikki Hiireeni" (米老鼠) ja käpertyä peiton alle kääntämään seikkailuja englanniksi ja keräämään sanastoa uutta sanalistaa varten.
Sanakirjassa on vain yksi huono puoli: se on yksisuuntainen. Tästä ei kuitenkaan ainakaan vielä ole ollut haittaa, sillä aiemmin mainostamani MDBG-sanakirja on netin kautta tarvittaessa ulottuvillani lähes joka paikassa. Kiinassa en ulos lähtiessäni viitsi sanakirjaa mukaan ottaakaan, sillä mielikuvituksen ja elekielen käyttö tosielämän ongelmatilanteissa on usein tehokkaampaa kuin hidas sanakirjan selailu. Esimerkiksi käsirasvan sijainnin onnistuin taannoin marketissa tiedustelemaan menestyksekkäästi, vaikken tiennytkään, miten sana "kuiva" pitäisi sanoa kiinaksi.
Sanakirja on järjestetty täysin pinyinin perusteella, joten etsimänsä sanan ääntämisasun tuntiessaan sen löytää todella nopeasti ja vaivattomasti. Sanakirjan käyttöä aloittelevalle tämä saattaa osoittautua alussa työlääksi, sillä esimerkiksi kolmesta kirjoitusmerkistä koostuvan sanan löytääkseen saattaa joutua etsimään jokaisen merkin äänneasun erikseen. Siinäkin olen aina itse nähnyt vain tilaisuuden oppia lisää ja harjaantua merkkien tarkastelemisessa ja erojen tunnistamisessa. Alla esimerkki siitä, kuinka sanasto on sanakirjassa listattu (pinyiniä luonnollisesti seuraavat kiinalaiset merkit sekä sanan englanninkielinen merkitys):
fánsú
fǎnsù
fánsuì
fánsuǒ
fǎnsuǒ
fánsuǒ zhéxué
fàntān(r)
Itse olen jo päässyt sen verran pitkälle opinnoissani, että minun tarvitsee Suomeen palattuani hankkia kattavampi sanakirja tuon taskuversion rinnalle; onneksi samasta kirjasta on julkaistu myös "comprehensive edition", jonka aion hankkia kesällä käsiini. Itse tilasin taskuversioni Play.com-verkkokaupan kautta. Kyseinen sivusto tarjoaa ainakin tällä hetkellä pehmeäkantista taskuversiota alle 30 euron hintaan. Tiiliskiviversion saatavuus vaihtelee: eräs tuttavani tilasi sellaisen reilu vuosi sitten verkosta, mutta en ole viime aikoina onnistunut löytämään sitä mistään.
Sanakirjassa on vain yksi huono puoli: se on yksisuuntainen. Tästä ei kuitenkaan ainakaan vielä ole ollut haittaa, sillä aiemmin mainostamani MDBG-sanakirja on netin kautta tarvittaessa ulottuvillani lähes joka paikassa. Kiinassa en ulos lähtiessäni viitsi sanakirjaa mukaan ottaakaan, sillä mielikuvituksen ja elekielen käyttö tosielämän ongelmatilanteissa on usein tehokkaampaa kuin hidas sanakirjan selailu. Esimerkiksi käsirasvan sijainnin onnistuin taannoin marketissa tiedustelemaan menestyksekkäästi, vaikken tiennytkään, miten sana "kuiva" pitäisi sanoa kiinaksi.
Sanakirja on järjestetty täysin pinyinin perusteella, joten etsimänsä sanan ääntämisasun tuntiessaan sen löytää todella nopeasti ja vaivattomasti. Sanakirjan käyttöä aloittelevalle tämä saattaa osoittautua alussa työlääksi, sillä esimerkiksi kolmesta kirjoitusmerkistä koostuvan sanan löytääkseen saattaa joutua etsimään jokaisen merkin äänneasun erikseen. Siinäkin olen aina itse nähnyt vain tilaisuuden oppia lisää ja harjaantua merkkien tarkastelemisessa ja erojen tunnistamisessa. Alla esimerkki siitä, kuinka sanasto on sanakirjassa listattu (pinyiniä luonnollisesti seuraavat kiinalaiset merkit sekä sanan englanninkielinen merkitys):
fánsú
fǎnsù
fánsuì
fánsuǒ
fǎnsuǒ
fánsuǒ zhéxué
fàntān(r)
Itse olen jo päässyt sen verran pitkälle opinnoissani, että minun tarvitsee Suomeen palattuani hankkia kattavampi sanakirja tuon taskuversion rinnalle; onneksi samasta kirjasta on julkaistu myös "comprehensive edition", jonka aion hankkia kesällä käsiini. Itse tilasin taskuversioni Play.com-verkkokaupan kautta. Kyseinen sivusto tarjoaa ainakin tällä hetkellä pehmeäkantista taskuversiota alle 30 euron hintaan. Tiiliskiviversion saatavuus vaihtelee: eräs tuttavani tilasi sellaisen reilu vuosi sitten verkosta, mutta en ole viime aikoina onnistunut löytämään sitä mistään.
keskiviikko 11. helmikuuta 2009
Sinkkunaiselle sulhanen
Pääsin viime viikonloppuna työtoverini siivellä osallistumaan erään Pekingiin asettuneen, hiljattain vihityn pariskunnan vauvajuhlaan. Supersuloisen tyttövauvan isä on kanadalainen ja äiti japanilainen. Paikalla oli lisäksi useita muita pariskuntia - niistä jokainen muodostui kanadalaisesta tai amerikkalaisesta miehestä ja kiinalaisesta naisesta.
Olen lueskellut aiheeseen liittyviä artikkeleita, yhdistänyt niistä saamani tiedon näkemääni ja kuulemaani ja päätynyt sellaiseen johtopäätökseen, että länsimaalaisen miehen on suhteellisen helppo löytää kiinalaisesta suurkaupungista itselleen naisystävä, kun taas rakkautta kaipaavalle ulkomaalaiselle naiselle tilanne saattaa Kiinassa olla täysin päinvastainen, jopa painajaismainen.
Eräässä artikkelissa ulkomaalainen, miesystävää jo pitkään etsinyt nainen manailee hankalaa tilannettaan. Hänen mukaansa ratkaisevia vikoja löytyy lähes kaikista miehistä Pekingissä, oli kyse sitten kiinalaisista tai länsimaalaisista.
Nuoret kiinalaismiehet ovat tavallisesti niin pidättyväisiä, että useimmat heistä eivät tohdi lähestyä ulkomaalaista naista. Mikäli nainen tekee aloitteen, seuraa useimmiten kestoltaan lyhyehköjä, hermostuneita juttutuokioita, jotka eivät kuitenkaan johda sen pidemmälle. Ulkomaalaisilla miehillä ei vastaavaa ongelmaa näytä olevan: kiinalainen nainen on usein kuin sulaa vahaa itsevarmasti lähestyvän ulkomaalaisen käsittelyssä.
Toinen vaihtoehto länsimaalaiselle naiselle Kiinassa on tietenkin etsiä itselleen ei-kiinalainen kumppani. Sekin on helpommin sanottu kuin tehty. Artikkelissa toinen haastateltu nainen jakaa Kiinassa kohtaamansa länsimaalaiset miehet kolmeen ryhmään:
- juuri koulunsa lopettaneet nuoret, jotka ovat tulleet Kiinaan vain pitämään hauskaa vailla aikomusta sitoutua
- uraansa keskittyvät työnarkomaanit, joilla ei ole aikaa keskittyä juuri mihinkään työnsä ulkopuolella
- muuten vain "oudot"
Länsimaalainen nainen saa välillä havaita, että tarjolla olevat ei-kiinalaiset, naisystävää etsivät miehet ovat usein sellaisia, jotka eivät syystä tai toisesta ole onnistuneet löytämään kumppania kotimaassaan. Toisaalta, mikäli eteen kuitenkin sattuu tupsahtamaan komea ja karismaattinen länsimaalainen mies, saattaa naisen kohtaloksi helposti koitua sirojen ja viehättävien, nuorten kiinalaisnaisten muodostaman armeijan tarjoama musertava kilpailu.
Valitettavasti olen itse mies ja kaiken lisäksi varattu, enkä siten pysty missään vaiheessa kirjoittamaan käytännön kokemuksistani aiheeseen liittyen.
Olen lueskellut aiheeseen liittyviä artikkeleita, yhdistänyt niistä saamani tiedon näkemääni ja kuulemaani ja päätynyt sellaiseen johtopäätökseen, että länsimaalaisen miehen on suhteellisen helppo löytää kiinalaisesta suurkaupungista itselleen naisystävä, kun taas rakkautta kaipaavalle ulkomaalaiselle naiselle tilanne saattaa Kiinassa olla täysin päinvastainen, jopa painajaismainen.
Eräässä artikkelissa ulkomaalainen, miesystävää jo pitkään etsinyt nainen manailee hankalaa tilannettaan. Hänen mukaansa ratkaisevia vikoja löytyy lähes kaikista miehistä Pekingissä, oli kyse sitten kiinalaisista tai länsimaalaisista.
Nuoret kiinalaismiehet ovat tavallisesti niin pidättyväisiä, että useimmat heistä eivät tohdi lähestyä ulkomaalaista naista. Mikäli nainen tekee aloitteen, seuraa useimmiten kestoltaan lyhyehköjä, hermostuneita juttutuokioita, jotka eivät kuitenkaan johda sen pidemmälle. Ulkomaalaisilla miehillä ei vastaavaa ongelmaa näytä olevan: kiinalainen nainen on usein kuin sulaa vahaa itsevarmasti lähestyvän ulkomaalaisen käsittelyssä.
Toinen vaihtoehto länsimaalaiselle naiselle Kiinassa on tietenkin etsiä itselleen ei-kiinalainen kumppani. Sekin on helpommin sanottu kuin tehty. Artikkelissa toinen haastateltu nainen jakaa Kiinassa kohtaamansa länsimaalaiset miehet kolmeen ryhmään:
- juuri koulunsa lopettaneet nuoret, jotka ovat tulleet Kiinaan vain pitämään hauskaa vailla aikomusta sitoutua
- uraansa keskittyvät työnarkomaanit, joilla ei ole aikaa keskittyä juuri mihinkään työnsä ulkopuolella
- muuten vain "oudot"
Länsimaalainen nainen saa välillä havaita, että tarjolla olevat ei-kiinalaiset, naisystävää etsivät miehet ovat usein sellaisia, jotka eivät syystä tai toisesta ole onnistuneet löytämään kumppania kotimaassaan. Toisaalta, mikäli eteen kuitenkin sattuu tupsahtamaan komea ja karismaattinen länsimaalainen mies, saattaa naisen kohtaloksi helposti koitua sirojen ja viehättävien, nuorten kiinalaisnaisten muodostaman armeijan tarjoama musertava kilpailu.
Valitettavasti olen itse mies ja kaiken lisäksi varattu, enkä siten pysty missään vaiheessa kirjoittamaan käytännön kokemuksistani aiheeseen liittyen.
maanantai 9. helmikuuta 2009
Linnunpesä
Tapahtumarikkaan vuoden 2008 jälkeen Pekingissä on nyt uusi paikka, jossa jokaisen kaupungissa vierailevan täytyy käydä - piti sitten urheilusta tai ei. Olympialaisia varten rakennettu, uusi ja uljas linnunpesää muistuttava stadion lähiympäristöineen on nykyään päivittäin täynnä innokkaita turisteja kummastelemassa suuria rakennelmia ja poseeraamassa niiden edessä kameroille.
Mielestäni itse stadion näytti lehtikuvissa komeammalta kuin todellisuudessa, lähietäisyydeltä tarkasteltuna. Käytyäni itse päiväsaikaan poseeraamassa sen kupeessa (kornit turistikuvat ovat aina suosittuja sukulaisten keskuudessa!) näin vain suuren määrän ristiin rastiin kulkevia, paksuja metallikaistaleita. Pimeällä valaistuna stadion on epäilemättä paljon komeampi.
Enemmän minua kiinnosti olympiastadionin läheisyyteen pystytetty Pangu Plaza -niminen, yhdessä lisärakennuksineen lohikäärmettä muistuttava rakennelma, jonka päärakennuksen huipulta Bill Gatesin kerrotaan vuokranneen olympialaisten kunniaksi luksushuoneiston törkeään hintaan.
Olen kuullut pekingiläisten vuokranantajien lukuisista yrityksistä rahastaa asunnoillaan olympialaisten aikana. Monille Pekingissä asuville ulkomaalaisille oli tiedotettu kisoja edeltävänä aikana, että elokuussa heidän asuntoihinsa olisi tulossa "sukulaisia" vierailulle ja että siksi heidän tulisi muuttaa kuukauden ajaksi pois ollakseen taas syyskuussa tervetulleita takaisin. Rahastusyritys ei kaikilla tuottanut toivottua tulosta: osa vuokralaisista sai ilokseen kuulla, että sukulaiset olivatkin "peruneet" vierailunsa. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisilla summilla rahanhimoiset pekingiläiset yrittivät saada asuntojaan vuokralle.
Mainittakoon vielä aiheen vierestä, että kuudennen Kiinan-viikkoni alkamisen kunniaksi Peking yllätti minut lauantaina sävähdyttävän kirkkaalla päivällä. Avatessani aamupäivällä verhot olin aivan ymmälläni, ja mentyäni rakennuksen toiselle puolelle katsomaan näköalaa pohjoiseen päin, näin ensimmäistä kertaa kaukana häämöttävät vuoret. Ulkona liikkuessani tuntui samalta kuin kerran saatuani uudet silmälasit vanhojen ja naarmuuntuneiden tilalle. Suomeen palaaminen heinäkuussa tuntuu varmasti silmissäni hämmästyttävältä!
Mielestäni itse stadion näytti lehtikuvissa komeammalta kuin todellisuudessa, lähietäisyydeltä tarkasteltuna. Käytyäni itse päiväsaikaan poseeraamassa sen kupeessa (kornit turistikuvat ovat aina suosittuja sukulaisten keskuudessa!) näin vain suuren määrän ristiin rastiin kulkevia, paksuja metallikaistaleita. Pimeällä valaistuna stadion on epäilemättä paljon komeampi.
Enemmän minua kiinnosti olympiastadionin läheisyyteen pystytetty Pangu Plaza -niminen, yhdessä lisärakennuksineen lohikäärmettä muistuttava rakennelma, jonka päärakennuksen huipulta Bill Gatesin kerrotaan vuokranneen olympialaisten kunniaksi luksushuoneiston törkeään hintaan.
Olen kuullut pekingiläisten vuokranantajien lukuisista yrityksistä rahastaa asunnoillaan olympialaisten aikana. Monille Pekingissä asuville ulkomaalaisille oli tiedotettu kisoja edeltävänä aikana, että elokuussa heidän asuntoihinsa olisi tulossa "sukulaisia" vierailulle ja että siksi heidän tulisi muuttaa kuukauden ajaksi pois ollakseen taas syyskuussa tervetulleita takaisin. Rahastusyritys ei kaikilla tuottanut toivottua tulosta: osa vuokralaisista sai ilokseen kuulla, että sukulaiset olivatkin "peruneet" vierailunsa. Olisi mielenkiintoista tietää, millaisilla summilla rahanhimoiset pekingiläiset yrittivät saada asuntojaan vuokralle.
Mainittakoon vielä aiheen vierestä, että kuudennen Kiinan-viikkoni alkamisen kunniaksi Peking yllätti minut lauantaina sävähdyttävän kirkkaalla päivällä. Avatessani aamupäivällä verhot olin aivan ymmälläni, ja mentyäni rakennuksen toiselle puolelle katsomaan näköalaa pohjoiseen päin, näin ensimmäistä kertaa kaukana häämöttävät vuoret. Ulkona liikkuessani tuntui samalta kuin kerran saatuani uudet silmälasit vanhojen ja naarmuuntuneiden tilalle. Suomeen palaaminen heinäkuussa tuntuu varmasti silmissäni hämmästyttävältä!
lauantai 7. helmikuuta 2009
Finnish Idiot Walks Backwards
Jokunen päivä sitten matkalla lounaalle näin urheilukentällä naisen, joka käveli takaperin ja lauloi samalla jotakin viehättävää laulua. Muistan kuulleeni joskus tästä ilmiöstä, mutta olin unohtanut asian täysin, enkä siten ollut yhtään varautunut näkemääni. Tuijotin kuin hölmö, vaikka kyseessä on sangen yleinen liikunnan muoto Kiinassa. En kuitenkaan voinut olla mielessäni pohtimatta, miksi ihmeessä kukaan haluaisi kävellä takaperin. Sehän on vaarallista! China Daily -lehden sivuilta löysin onneksi yhden näkökulman tähän "omituiseen" harrastukseen:
Walking backwards has many benefits for office workers as this kind of exercise can give you energy and reduce your chances of misshapen spine. Walking backwards every day increases balance, motor skills, and reaction time. Walking backwards also exercises your waist muscles, and boosts your metabolism.
Tips:
1) For maximum benefits, walk at least 200 steps backwards.
2) This exercise is especially suited to those who don't exercise regularly. It also boosts your energy levels.
Tämä kuulosti mielestäni niin lupaavalta, että heräsin eilen hieman tavallista aikaisemmin ja kävin kokeilemassa takaperin kävelemistä ennen aamiaista. 200 askelta tuntui niin lyhyeltä matkalta, että päätin kiertää jalkapallokenttää ympäröivän 400-metrisen juoksuradan kokonaan.
Tunsin oloni alussa typeräksi. Pelkäsin, että joku näkisi minut ja pitäisi minua hölmönä. Tajusin kuitenkin nopeasti, että aamu oli vielä mukavan pimeä (kello näytti noin 6.45) ja että ihmiset eivät todennäköisesti kiinnittäisi erityistä huomiota asiaan, joka on heidän kulttuurilleen ominaista! Otin rennosti ja aloin samalla tehdä venytysliikkeitä käsilläni. Mieleni teki vähän laulaa, mutta en uskaltanut. Yksi kierros tuntui loputtoman pitkältä, vaikkei siihen todellisuudessa kulunutkaan kovin pitkää aikaa. Tunsin jaloissani, että en tavallisesti kävele takaperin.
Kävelyn jälkeen poskeni hehkuivat punaisena aamupakkasessa ja tunsin oloni virkeäksi. Palasin kuitenkin karuun todellisuuteen aamiaisen jälkeen havaitessani, että tarvitsisin vielä pari ylimääräistä tuntia unta voidakseni työskennellä loppupäivän tehokkaasti. Tänä aamuna en jaksanut nousta toistamaan harjoitusta, mutta kenties minun olisi kannattanut, sillä en ole harrastanut täällä ollessani juuri ollenkaan liikuntaa. Opetustyöni ohella vietän paljon aikaa toimistossa tietokoneella; omassa huoneessani ei myöskään ole riittävän tilavaa pöytää, joten pidän kannettavaani sängyllä ja käytän sitä paljon erilaisissa, selkärangalleni varmasti epäsuosiollisissa asennoissa.
200 askelta päivässä on aika lyhyt matka, joten ehkä kehitän täällä itselleni uuden liikuntaharrastuksen. Voin sitten ensi kesänä alkaa levittää tämän liikuntamuodon ilosanomaa Suomessa kävelemällä päivittäin takaperin pitkin Tampereen katuja. Todennäköisesti päätyisin kuitenkin vain Youtubeen.torstai 5. helmikuuta 2009
Maiskuttelua ja ryystämistä
Jos ei muuta, niin tämä teksti toimikoon varoituksena siskolleni, joka saattaa jossain vaiheessa olla kiinnostunut tulemaan vierailulle luokseni Kiinaan. Siskoni on se merkittävä henkilö elämässäni, joka kasvaessani teini-iästä kohti aikuisuutta huolehti tapakasvatuksestani.
Viime syksynä kävin Japanin historiaa käsittelevällä kurssilla, jolla puhuttiin ohimennen "kulttuurisesta kohteliaisuudesta". Aihe oli erittäin kiinnostava, ja siihen sopiva esimerkki oli löydetty suomalaisesta juorulehdestä, jossa erään suomalaisen poliitikon naisystävä oli kertonut halveksuen matkakokemuksistaan Pekingissä. Suurimman osan lomamatkansa aterioista hän oli päätynyt nauttimaan McDonald's-ravintoloissa (麦当劳) kiinalaisen ruoan osoittauduttua syömäkelvottomaksi. Aiheesta viisastuneena en ala tuomita toisen kulttuurin piirteitä, vaan tyydyn niiden tarkkailuun ja pohdiskeluun.
Kyse on ruokatavoista. Opin jo hyvin varhain, että tyttöjen hurmaaminen on helpompaa mikäli osaa olla ryystämättä juomaansa ja pitää suunsa kiinni syödessään. Täällä siskoni opetuksille todennäköisesti naurettaisiin vedet silmissä. Olen nimittäin nyt viiden viikon ajan saanut kuunnella ryystäjien ja maiskuttajien kuoroa kolme kertaa päivässä, mutta en ainakaan vielä ole tottunut siihen. Syöjän iällä tai sukupuolella ei tunnu olevan merkitystä. Välillä istumme länsimaalaisten työtovereideni kanssa hieman kauempana kiinalaisista; hekin ovat havainneet saman ilmiön, eivätkä tiedä, kuinka siihen tulisi suhtautua. Vastaavien ruokatapojen omaksuminen ei tunnu sopivalta vaihtoehdolta. When in China... do what?
Olen joskus lukenut, että Kiinassa äänekäs syöminen saattaa tietyissä tilanteissa olla jopa kohteliasta: mitä enemmän maiskuttelee tai pitää muita ääniä, sitä suurempi kunnianosoitus se on ruoan laittanutta henkilöä kohtaan. Äänekäs syöminen voi siis olla merkki siitä, että ruoka todella maistuu. Tälle näkökulmalle en tosin ole vielä saanut vahvistusta yhdeltäkään kiinalaiselta. Ehkä kyseessä on taas yksi länsimaalaisten kirjailijoiden luoma myytti. Kiinan muurikaan ei oikeasti näy avaruuteen asti, vaikka ajatus onkin kaunis.
Minulla on vielä viisi kuukautta aikaa tutkia asiaa, ja aion saada tutkimukseeni mukaan myös kiinalaisen näkökulman. Raportti ei välttämättä koskaan valmistu, mutta teen kuitenkin parhaani ja pyrin palaamaan asiaan viisaampana myöhemmin keväällä. Vihjeitä ja kommentteja otetaan mielellään vastaan.
Viime syksynä kävin Japanin historiaa käsittelevällä kurssilla, jolla puhuttiin ohimennen "kulttuurisesta kohteliaisuudesta". Aihe oli erittäin kiinnostava, ja siihen sopiva esimerkki oli löydetty suomalaisesta juorulehdestä, jossa erään suomalaisen poliitikon naisystävä oli kertonut halveksuen matkakokemuksistaan Pekingissä. Suurimman osan lomamatkansa aterioista hän oli päätynyt nauttimaan McDonald's-ravintoloissa (麦当劳) kiinalaisen ruoan osoittauduttua syömäkelvottomaksi. Aiheesta viisastuneena en ala tuomita toisen kulttuurin piirteitä, vaan tyydyn niiden tarkkailuun ja pohdiskeluun.
Kyse on ruokatavoista. Opin jo hyvin varhain, että tyttöjen hurmaaminen on helpompaa mikäli osaa olla ryystämättä juomaansa ja pitää suunsa kiinni syödessään. Täällä siskoni opetuksille todennäköisesti naurettaisiin vedet silmissä. Olen nimittäin nyt viiden viikon ajan saanut kuunnella ryystäjien ja maiskuttajien kuoroa kolme kertaa päivässä, mutta en ainakaan vielä ole tottunut siihen. Syöjän iällä tai sukupuolella ei tunnu olevan merkitystä. Välillä istumme länsimaalaisten työtovereideni kanssa hieman kauempana kiinalaisista; hekin ovat havainneet saman ilmiön, eivätkä tiedä, kuinka siihen tulisi suhtautua. Vastaavien ruokatapojen omaksuminen ei tunnu sopivalta vaihtoehdolta. When in China... do what?
Olen joskus lukenut, että Kiinassa äänekäs syöminen saattaa tietyissä tilanteissa olla jopa kohteliasta: mitä enemmän maiskuttelee tai pitää muita ääniä, sitä suurempi kunnianosoitus se on ruoan laittanutta henkilöä kohtaan. Äänekäs syöminen voi siis olla merkki siitä, että ruoka todella maistuu. Tälle näkökulmalle en tosin ole vielä saanut vahvistusta yhdeltäkään kiinalaiselta. Ehkä kyseessä on taas yksi länsimaalaisten kirjailijoiden luoma myytti. Kiinan muurikaan ei oikeasti näy avaruuteen asti, vaikka ajatus onkin kaunis.
Minulla on vielä viisi kuukautta aikaa tutkia asiaa, ja aion saada tutkimukseeni mukaan myös kiinalaisen näkökulman. Raportti ei välttämättä koskaan valmistu, mutta teen kuitenkin parhaani ja pyrin palaamaan asiaan viisaampana myöhemmin keväällä. Vihjeitä ja kommentteja otetaan mielellään vastaan.
tiistai 3. helmikuuta 2009
Virtuaalimatka
Olen ollut turisti vain kerran elämässäni: viime kesänä vietin kuusi päivää Berliinissä juhlistamassa tyttöystäväni veljen häitä. Kokemusta lyhytaikaisesta matkailusta minulla ei siis juuri ole, enkä ole koskaan sellaisia kaivannutkaan. Näen turismin epäeettisenä ja ympäristölle haitallisena ilmiönä, joka on liian monelle itsestäänselvyys ja joka parhaassakin tapauksessa rentouttaa vain väliaikaisesti tai tarjoaa vain pintaraapaisun matkailijaa mahdollisesti kiinnostavaan vieraaseen kulttuuriin.
Jotkut kirjoittamistani jutuista saattavat tämän kokemattomuuteni vuoksi käsitellä toisille lukijoille aivan päivänselviä ilmiöitä. Itselleni kuitenkin lähes kaikki Kiinassa näkemäni on uutta. Ajattelinkin tänään siirtää näkemiäni asioita tuttuun ympäristöön ja siten helpottaa hetkeksi koti-ikävääni tällä virtuaalimatkalla Tampereen rautatieasemalta kotiini Kuninkaankadulle. Matkan varrella kohtaan paljon ihmisiä kummallisissa työtehtävissä. Mitä oikein on tapahtunut?
Poistuttuani junasta valitsen uusien liukuportaiden sijaan vanhat tutut kiviraput. Rapun molemmilla reunoilla istuu vanhoja ihmisiä kauppaamassa tupakkaa, pehmoleluja, kiiltäviä hyrriä, kaupunkiesitteitä, mitä tahansa. En halua ostaa ylihintaista roskaa, joten välttelen katsekontakteja, teeskentelen olevani kuuro ja jatkan matkaani. Astelen rautatieaseman vessaan, josta on mystisesti tullut maksuton - lisäksi kopeista on poistettu ovet ja pönttöjen tilalla on pelkkiä reikiä lattiassa. Yksi mies moppaa vessan lattiaa toisen pitäessä tilan toisella laidalla taukoa. Yksityisyydestä ei ole toivoakaan, joten pesen vain muina miehinä käteni ja jatkan matkaani Hämeenkadulle.
Aseman ovesta ulos astuessani kimppuuni alkaa hyökkäillä ystävällisiä nuoria naisia. Väkinäisen small talkin jälkeen ensimmäinen pyytää minua teelle. Toinen kyselee, kiinnostaisiko minua vierailla opiskelijoiden taidegalleriassa, joka on kaupungissa kai vain tämän viikon ajan. Haistan palaneen käryä, joten lopetan vieraille ihmisille puhumisen ja esitän kuuroa.
Seppälän ohi kävellessäni kaksi nuorta naista huutaa kadulla kovalla äänellä tietoja liikkeen viimeisimmistä erikoistarjouksista. Nyt saisin kolme kahden hinnalla! Häiriinnyn sen verran, että olen jäädä suojatiellä auton alle, vaikka valo on vihreä. Seuraavat korttelit saan onneksi kävellä rauhassa, eikä edes Hämeensillan rihkamahelvetti onnistu enää peittämään intoani kotiin pääsystä. Päätän käväistä vielä Sokoksella ostamassa jotakin herkullista illaksi.
Sokoksen automaattiset liukuovet on korvattu tavallisilla ovilla. Komeaan asuun pukeutunut nuori mies avaa minulle oven ja tervehtii ystävällisesti. Hymy ei kuitenkaan onnistu peittämään hänen katseestaan heijastuvia tylsistyneisyyden merkkejä. Toisen oven luona vartija vilkuilee "huomaamattomasti" matkapuhelintaan. Sokoksella kierrellessäni minua tervehditään enemmän tai vähemmän iloisesti lähes joka nurkassa.
Päädyn alakerran ruokakauppaan, missä nuori nainen yrittää ojentaa minulle hätäisesti ostoskorin. Kiitos, voin kumartua itsekin. Kaupassa minua alkaa ahdistaa: tuntuu siltä, että minua tarkkaillaan. Tämä pitääkin paikkansa: jokaiselta käytävältä löytyy ainakin kaksi nuorta myyjää valmiina hyökkäämään kimppuuni, mikäli epäröin vielä hetkenkin kauramaitoni valinnassa. Löydän onneksi kaiken etsimäni nopeasti, ja voin suunnata kassalle. Yllättäen kassalla ei tapahdu mitään ihmeellistä, saan jopa pakata ostokseni itse kangaskassiini. Poistun kaupasta Kuninkaankadulle, missä minulle tarjotaan taksia joka suunnasta. Olen jo melkein kotona, joten esitän taas kuuroa. Seuraan kävellessäni katseellani kadunlakaisijoita, joita tuntuu olevan tarpeettoman monta: talonmies on kuitenkin lakaissut kadun jo aamulla. Pääsen lopulta ehjänä kotiin, mutta vilkuilen silti vielä rappukäytävässä hermostuneesti olkani ylitse.
Kiinassa asuu noin 1300 miljoonaa ihmistä. Heistä enemmistö tarvitsee työpaikan voidakseen elättää itsensä tai auttaa perhettään tulemaan toimeen. Erilaisista työtehtävistä ei tunnu olevan puutetta, eikä asiakas Kiinassa ole koskaan yksin.
Jotkut kirjoittamistani jutuista saattavat tämän kokemattomuuteni vuoksi käsitellä toisille lukijoille aivan päivänselviä ilmiöitä. Itselleni kuitenkin lähes kaikki Kiinassa näkemäni on uutta. Ajattelinkin tänään siirtää näkemiäni asioita tuttuun ympäristöön ja siten helpottaa hetkeksi koti-ikävääni tällä virtuaalimatkalla Tampereen rautatieasemalta kotiini Kuninkaankadulle. Matkan varrella kohtaan paljon ihmisiä kummallisissa työtehtävissä. Mitä oikein on tapahtunut?
Poistuttuani junasta valitsen uusien liukuportaiden sijaan vanhat tutut kiviraput. Rapun molemmilla reunoilla istuu vanhoja ihmisiä kauppaamassa tupakkaa, pehmoleluja, kiiltäviä hyrriä, kaupunkiesitteitä, mitä tahansa. En halua ostaa ylihintaista roskaa, joten välttelen katsekontakteja, teeskentelen olevani kuuro ja jatkan matkaani. Astelen rautatieaseman vessaan, josta on mystisesti tullut maksuton - lisäksi kopeista on poistettu ovet ja pönttöjen tilalla on pelkkiä reikiä lattiassa. Yksi mies moppaa vessan lattiaa toisen pitäessä tilan toisella laidalla taukoa. Yksityisyydestä ei ole toivoakaan, joten pesen vain muina miehinä käteni ja jatkan matkaani Hämeenkadulle.
Aseman ovesta ulos astuessani kimppuuni alkaa hyökkäillä ystävällisiä nuoria naisia. Väkinäisen small talkin jälkeen ensimmäinen pyytää minua teelle. Toinen kyselee, kiinnostaisiko minua vierailla opiskelijoiden taidegalleriassa, joka on kaupungissa kai vain tämän viikon ajan. Haistan palaneen käryä, joten lopetan vieraille ihmisille puhumisen ja esitän kuuroa.
Seppälän ohi kävellessäni kaksi nuorta naista huutaa kadulla kovalla äänellä tietoja liikkeen viimeisimmistä erikoistarjouksista. Nyt saisin kolme kahden hinnalla! Häiriinnyn sen verran, että olen jäädä suojatiellä auton alle, vaikka valo on vihreä. Seuraavat korttelit saan onneksi kävellä rauhassa, eikä edes Hämeensillan rihkamahelvetti onnistu enää peittämään intoani kotiin pääsystä. Päätän käväistä vielä Sokoksella ostamassa jotakin herkullista illaksi.
Sokoksen automaattiset liukuovet on korvattu tavallisilla ovilla. Komeaan asuun pukeutunut nuori mies avaa minulle oven ja tervehtii ystävällisesti. Hymy ei kuitenkaan onnistu peittämään hänen katseestaan heijastuvia tylsistyneisyyden merkkejä. Toisen oven luona vartija vilkuilee "huomaamattomasti" matkapuhelintaan. Sokoksella kierrellessäni minua tervehditään enemmän tai vähemmän iloisesti lähes joka nurkassa.
Päädyn alakerran ruokakauppaan, missä nuori nainen yrittää ojentaa minulle hätäisesti ostoskorin. Kiitos, voin kumartua itsekin. Kaupassa minua alkaa ahdistaa: tuntuu siltä, että minua tarkkaillaan. Tämä pitääkin paikkansa: jokaiselta käytävältä löytyy ainakin kaksi nuorta myyjää valmiina hyökkäämään kimppuuni, mikäli epäröin vielä hetkenkin kauramaitoni valinnassa. Löydän onneksi kaiken etsimäni nopeasti, ja voin suunnata kassalle. Yllättäen kassalla ei tapahdu mitään ihmeellistä, saan jopa pakata ostokseni itse kangaskassiini. Poistun kaupasta Kuninkaankadulle, missä minulle tarjotaan taksia joka suunnasta. Olen jo melkein kotona, joten esitän taas kuuroa. Seuraan kävellessäni katseellani kadunlakaisijoita, joita tuntuu olevan tarpeettoman monta: talonmies on kuitenkin lakaissut kadun jo aamulla. Pääsen lopulta ehjänä kotiin, mutta vilkuilen silti vielä rappukäytävässä hermostuneesti olkani ylitse.
Kiinassa asuu noin 1300 miljoonaa ihmistä. Heistä enemmistö tarvitsee työpaikan voidakseen elättää itsensä tai auttaa perhettään tulemaan toimeen. Erilaisista työtehtävistä ei tunnu olevan puutetta, eikä asiakas Kiinassa ole koskaan yksin.
sunnuntai 1. helmikuuta 2009
Opiskelijan paras ystävä
Kiinalaisten kirjoitusmerkkien kirjoittaminen on kärsivällisyyttä ja kovaa työtä vaativa, haastava laji: erilaisia merkkejä on tuhansia, ja yksi merkki saattaa koostua jopa yli kahdestakymmenestä vedosta. Vedot pitää osata kirjoittaa oikeassa järjestyksessä, sillä muuten kyse ei ole kirjoittamisesta, vaan piirtämisestä. Usein sanotaan, että kiinalainen huomaa heti, mikäli merkkiä ei ole kirjoitettu oikeaoppisesti.
Ensimmäisillä kiinan kielen kursseillani kävimme opettajan kanssa tarkemmin läpi kymmenisen uutta kirjoitusmerkkiä yhden viikon aikana – joskus vähemmänkin. Oma tahtini oli kuitenkin jo tuolloin tiukempi: saatoin opetella viikon aikana jopa yli kolmekymmentä merkkiä. Jostain piti löytää opas oikeaoppiselle kirjoittamiselle, jotta en pääsisi huomaamattani suistumaan väärille raiteille edetessäni omaa tahtiani. Vastaukseksi löysin verkosta ilmaisen MDBG Chinese-English Dictionary -sivuston, jota olen nyt käyttänyt kahden ja puolen vuoden ajan lähes päivittäin.
Sivustolta löytyy kaikenlaista kiinan kieleen liittyvää - osa palveluista varmasti maksullisia - mutta itselleni on aina riittänyt monipuolisen, maksuttoman sanakirjaosion käyttö. Hakukenttään voi syöttää hakemansa sanan englanniksi tai halutessaan kiinaksi kirjoitusmerkein tai pinyinillä. Haun tarkkuudesta riippuen vastaukseksi saa isomman tai pienemmän joukon ehdotuksia; melko harvoin joutuu pettymään. Yhdestä merkistä saattaa oppia todella paljon, jos ruudulle ilmestyy pitkä lista sanoista ja sanonnoista, joissa se esiintyy.
Kiinalaisten kirjoitusmerkkien, pinyinin ja englanninkielisen vastineen haluamalleen sanalle löydettyään voi lisäksi kuunnella, kuinka sana pitäisi ääntää (viides tooni tosin kuulostaa useimmiten hieman epäilyttävältä), tai tarkistaa, missä järjestyksessä vedot tulee kirjoittaa (monille merkeille on tarjolla sekä merkin standardimuoto että vapaampi, käsin kirjoitettu versio). Merkkeihin voi sitten tutustua paremmin tarkistamalla vaikkapa niiden omat, yksittäiset merkitykset, perinteiset kirjoitusasut tai sen, minkä radikaalien avulla ne voi itse löytää sanakirjasta.
Mikäli osaa jo kirjoittaa kiinalaisia kirjoitusmerkkejä edes suhteellisen sujuvasti, mutta ei siitä huolimatta löydä etsimäänsä sanakirjasta, voi MDBG-sivustolla käyttää äärimmäisen käytännöllistä sovellusta, johon merkin voi kirjoittaa hiiren avulla itse – useimmiten oikea merkki lopulta löytyy, kunhan vetojen järjestys on ollut oikea.
Etsivä löytää sivuilta varmasti paljon enemmän apuvälineitä oppimiseensa kuin mitä itse olen yllä kuvaillut, joten suosittelen lämpimästi kokeilemaan. Kommentteja käyttökokemuksista sekä vinkkejä muistakin hyödyllisistä oppimispaikoista ja -välineistä otetaan mielellään vastaan, sillä kielen opiskelu ei mielestäni voi koskaan olla liian monipuolista!
Ensimmäisillä kiinan kielen kursseillani kävimme opettajan kanssa tarkemmin läpi kymmenisen uutta kirjoitusmerkkiä yhden viikon aikana – joskus vähemmänkin. Oma tahtini oli kuitenkin jo tuolloin tiukempi: saatoin opetella viikon aikana jopa yli kolmekymmentä merkkiä. Jostain piti löytää opas oikeaoppiselle kirjoittamiselle, jotta en pääsisi huomaamattani suistumaan väärille raiteille edetessäni omaa tahtiani. Vastaukseksi löysin verkosta ilmaisen MDBG Chinese-English Dictionary -sivuston, jota olen nyt käyttänyt kahden ja puolen vuoden ajan lähes päivittäin.
Sivustolta löytyy kaikenlaista kiinan kieleen liittyvää - osa palveluista varmasti maksullisia - mutta itselleni on aina riittänyt monipuolisen, maksuttoman sanakirjaosion käyttö. Hakukenttään voi syöttää hakemansa sanan englanniksi tai halutessaan kiinaksi kirjoitusmerkein tai pinyinillä. Haun tarkkuudesta riippuen vastaukseksi saa isomman tai pienemmän joukon ehdotuksia; melko harvoin joutuu pettymään. Yhdestä merkistä saattaa oppia todella paljon, jos ruudulle ilmestyy pitkä lista sanoista ja sanonnoista, joissa se esiintyy.
Kiinalaisten kirjoitusmerkkien, pinyinin ja englanninkielisen vastineen haluamalleen sanalle löydettyään voi lisäksi kuunnella, kuinka sana pitäisi ääntää (viides tooni tosin kuulostaa useimmiten hieman epäilyttävältä), tai tarkistaa, missä järjestyksessä vedot tulee kirjoittaa (monille merkeille on tarjolla sekä merkin standardimuoto että vapaampi, käsin kirjoitettu versio). Merkkeihin voi sitten tutustua paremmin tarkistamalla vaikkapa niiden omat, yksittäiset merkitykset, perinteiset kirjoitusasut tai sen, minkä radikaalien avulla ne voi itse löytää sanakirjasta.
Mikäli osaa jo kirjoittaa kiinalaisia kirjoitusmerkkejä edes suhteellisen sujuvasti, mutta ei siitä huolimatta löydä etsimäänsä sanakirjasta, voi MDBG-sivustolla käyttää äärimmäisen käytännöllistä sovellusta, johon merkin voi kirjoittaa hiiren avulla itse – useimmiten oikea merkki lopulta löytyy, kunhan vetojen järjestys on ollut oikea.
Etsivä löytää sivuilta varmasti paljon enemmän apuvälineitä oppimiseensa kuin mitä itse olen yllä kuvaillut, joten suosittelen lämpimästi kokeilemaan. Kommentteja käyttökokemuksista sekä vinkkejä muistakin hyödyllisistä oppimispaikoista ja -välineistä otetaan mielellään vastaan, sillä kielen opiskelu ei mielestäni voi koskaan olla liian monipuolista!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)