Earth Hour kului osaltani rattoisasti pimeässä huoneessa itsetutkiskelun, menneiden muistelemisen ja tulevasta haaveilemisen merkeissä. Itse asiassa mielessäni alkoi haikean koti-ikävän lisäksi pyöriä niin paljon ideoita ja ajatuksia, että taidan alkaa jatkossa pitää omaa pimeää tuntiani vaikkapa kerran kuussa - seuraavaa kertaa varten täytyy varata kynttilöitä, jotta näen kirjoittaa kaikki ajatukseni paperille.
Pekingin oli tarkoitus osallistua tapahtumaan tänä vuonna ensimmäistä kertaa: muun muassa Kielletty kaupunki ja Linnunpesä aiottiin pistää pimeäksi osana WWF:n maailmanlaajuista tapahtumaa, jonka tarkoituksena on saada tietoisuutta maapallomme hälyttävästä tilanteesta perille yhä useammille yksilöille, yrityksille, poliitikoille ja hallituksille. That's Beijing -lehden mukaan Kiinan valtion pyörittämät tiedotusvälineet olivat sijoittaneet Earth Hourin vuoden kymmenen tärkeimmän tapahtuman joukkoon.
Kiinan hallitus oli kuitenkin Guardianin mukaan kehottanut toimittajia ja opiskelijaryhmiä olemaan hehkuttamatta pimeää tuntia liikaa, sillä tapahtuma sattui tänä vuonna samalle päivälle kuin tuore juhlapäivä, Serf Liberation Day, jolloin Kiinassa juhlistetaan Dalai laman maanpaon alkamisen ja Tiibetin vapauttamisen (tai ”vapauttamisen”, näkökulmasta riippuen) vuosipäivää. Raportointiani Earth Hourista Kiinassa ei yhtään helpota se, että en pääse täältä käsin millään tapahtuman kotisivuille (Internet-rajoituksista lisää ensi viikon puolella) tai se, että kirjoittelen aiheesta jo tapahtumaa seuraavana päivänä. Veikkaisin, että hallituksen kehotukset kohdistuivat lähinnä pääkaupunkiin, ja netistä löytynee hyvin pian kattavia raportteja aiheeseen liittyen.
Earth Hour olisi kuitenkin ollut hieno mahdollisuus levittää tietoisuutta maapallomme tilasta Kiinassa, etenkin Pekingin välityksellä. Edellisen postaukseni mielenkiintoisissa jälkimainingeissa tuli sivuttua sellaista (tosi)seikkaa, että kiinalaisten tietoisuus ympäristön rappeutumisesta ja mahdollisuuksista lieventää ongelmia saattaa vielä olla hyvinkin alhainen. Yhdellä suurella tapahtumalla ja sen mittavalla raportoinnilla tiedotusvälineissä olisi voinut olla tähän ainakin jonkin verran vaikutusta.
Jotta en ihan vaivu epätoivoon, päätän Kiinan ympäristöasioiden pohtimisen (selvästikin liian monimutkainen aihe huvikseen harmitonta blogia kirjoittavalle!) hetkeksi ja keskityn oman ekologisen jalanjälkeni pienentämiseen entisestään sekä pieneen piilopropagandaan ympärilläni olevien ihmisten tapojen muuttamiseksi vähän kerrallaan. Ennen sitä haluan kuitenkin mainita kaksi pientä, positiivista seikkaa, jotka huomasin eilen. Erään lehtiraportin mukaan Pekingin lastentarhoissa ympäristökasvatus on jo suuressa roolissa, joten uudenlaista sukupolvea kasvatetaan täälläkin. Lisäksi bussissa huomasin, että jokaisen penkin selkänojaan oli kiinnitetty infotarroja, jotka kertovat kierrättämisestä ja sen hyödyistä ihan perusasioista lähtien. Bussin seinällä komeili suhteellisen isoja ekoaiheisia kylttejä.
Kiinan hallitus on ennenkin ollut taitava propagandan levittäjä, joten kukaties asioista aletaan täälläkin hiljalleen tietää enemmän (puhun nyt propagandasta sanan positiivisessa merkityksessä). Tieto ei itsessään tosin vielä riitä tuomaan muutosta - eräs tuttavani esimerkiksi otti innokkaana osaa Earth Houriin, mutta vaikuttaa siltä, että se on ainoa ekoteko, jonka hän on omalta osaltaan valmis tekemään. Tiedon lisäksi jokaisen tarvitsee vielä katsoa peiliin, kääriä hihansa, tarttua itseään jämäkästi niskasta, asettaa maapallon etu oman etunsa edelle ja ryhtyä toimeen.
Aiheen vierestä vielä: Kiinassa ei muuten sitten siirrellä kelloja talvi- ja kesäaikoihin! Kävin juuri pällistelemässä työpaikkani tyhjää ravintolaa, sillä Suomesta tuomani tietokone oli automaattisesti siirtänyt kelloaan tunnin verran eteenpäin. On kuitenkin kiva, että aikaero supistuu kuudesta tunnista viiteen, sillä se helpottaa hieman kommunikointia Suomeen päin.
sunnuntai 29. maaliskuuta 2009
tiistai 24. maaliskuuta 2009
Kiina ja ympäristö
"Suomalaisten ekologinen jalanjälki on yli neljä kertaa niin suuri kuin keskimäärin maapallon luonnon uusiutumiskyky." - WWFTunnen ihmisiä, joita ekologiset ja eettiset valinnat arkielämässä eivät voisi vähempää kiinnostaa. Jokaisella on varmasti omat syynsä, mutta viitseliäisyyden puutteen ohella useimmiten kuulee syitä, joiden perusteella maamme pieni väkiluku oikeuttaisi piittaamattomuuteen. ”Miksi minä Suomessa säästäisin luontoa kun Kiina kuitenkin pilaa koko homman?”
Lähdetään siitä, että ajatellaan pientä Suomea osana suurempaa Eurooppaa ja kohdellaan suurta Kiinaa tasavertaisesti joukkona pienempiä provinsseja, jotka muodostavat Eurooppaan joten kuten verrattavissa olevan, kulttuureiltaankin monimuotoisen kokonaisuuden. Vaikka Kiinan väestö (n. 1300 miljoonaa) on selvästi suurempi kuin Euroopan väestö (n. 700 miljoonaa), on eurooppalaisten aiheuttama ekologinen jalanjälki edelleen suurempi kuin kiinalaisten. Tämä johtuu siitä, että eurooppalainen kuluttaa keskimäärin yli kaksi kertaa sen verran kuin kiinalainen. Pohjois-Amerikassa tilanne on vielä hälyttävämpi: siellä ihmisten elintaso ja tottumukset saavat eurooppalaisetkin tuntemaan itsensä ekologisiksi pikku enkeleiksi.
On helppo katsella kuvia ja lukea raportteja Pekingin ja muiden aasialaisten suurkaupunkien savusumuisista taivaista ja pilaantuneista vesistöistä ja todeta, että siellä ne ongelmat ovat, ei minun kannata kierrättää tai vähentää autoiluani. Silti täytyy muistaa, että samanlaisia ongelmia on ollut myös monissa länsimaisissa suurkaupungeissa, jotka vain sattuivat teollistumaan hieman aikaisemmin eivätkä siten päätyneet yhtä pahasti suurennuslasin alle kuin nykypäivänä, jolloin ympäristöasiat ovat esillä ehkä enemmän kuin koskaan. Lisäksi esimerkiksi Itämeri on yksi maailman saastuneimmista merialueista, joten myöskään pienempien maiden toimien vaikutusta ei saisi vähätellä.
Kiina kehittyy hurjaa vauhtia, ja vaikka esimerkiksi Suomessa lehdet kertovatkin usein vain maan huonoista puolista, täytyy pitää mielessä, että talouskasvun myötä satoja miljoonia ihmisiä on onnistuttu nostamaan köyhyysrajan alapuolelta kohtalaisen hyvään elintasoon. Jokaisella ihmisellä maapallollamme on oikeus elää kunnollista elämää (vaikka ilmeisesti puhdas juomavesi ei virallisesti olekaan enää kaikkien oikeus), ja kehitysmaiden kehittyessä on tietenkin selvää, että maapallon rajallisista luonnonvaroista tulee entistä rajallisemmat. Siksi on tärkeää, että yhä useammat yksilöt ja järjestöt kehittävät toimintaansa ympäristöystävällisempään suuntaan - niin kehitysmaissa kuin niitä hyväksikäyttämään tottuneissa, rikkaissa länsimaissakin, vaikkei se mukavalta tuntuisikaan.
Uskokaa tai älkää, mutta ongelmista huolimatta Kiinan ponnistukset ympäristön tilan parantamiseksi ovat hatunnoston arvoisia, ja uskon, että talouskasvun myötä myös resurssit toimien suhteen paranevat huomattavasti. Pyrin tässä tekstissäni yhdistämään lukemani ja kuulemani siihen, mitä olen käytännössä kokenut (olen oikeassa elämässäni, mutta en siis nyt olosuhteiden pakosta täällä Pekingissä, melkoinen ekohippi, joten ikäviä kokemuksia on tullut vastaan). Mainittakoon samalla, että aukkoja sivistyksessäni on runsaasti, joten osa mainitsemistani seikoista voi olla merkityksettömiä tai karkeita yleistyksiä.
Kierrätysmahdollisuudet ovat useimmiten huonot ja kaupoissa tuotteet on pakattu tarpeettoman moneen kerrokseen. Joudun heittämään kaiken kotonani samaan jäteastiaan: paperit, pahvit, lasin, muovin ja biojätteen. Julkisilta paikoilta sentään löytyy roskiksia, jotka on jaettu kierrätettävien (可回收) ja ei-kierrätettävien (不可回收) jätteiden osastoihin; usein niiden välistä löytyy vielä oma kolonsa paristoillekin (电池). Yksi suuren väestön mukanaan tuomista eduista on kuitenkin se, että lukemattomat kouluttamattomat ihmiset voivat tienata elantonsa lajittelemalla muiden jätteitä: lasista, muovista ja pahvista maksetaan rahaa, ja useimmiten tavara kulkee hämmentävän isoina erinä manuaalisesti paikkaan, josta se sitten kuljetetaan rekoilla eteenpäin ja uudelleen hyödynnettäväksi.
Julkinen liikenne toimii Pekingissä maanalaisineen, linja-autoineen ja junineen hienosti, ja sitä kehitetään edelleen. Lisäksi se on lajissaan yksi maailman edullisimmista: harvoin kyydistään joutuu maksamaan enemmän kuin kaksi kuaita (n. 20 eurosenttiä). Siitä huolimatta kaupungin kaduille ilmestyy tuhansia uusia yksityisautoja joka viikko, ja kiireiset taksikuskit kyyditsevät keskimäärin kolme miljoonaa asiakasta paikasta toiseen joka päivä (näin minulle kertoi kyltti taksin takapenkillä). Tehokas ja edullinen joukkoliikenne ja taksien loputon armeija vähentävät kuitenkin tarvetta oman auton hankkimiselle - ympäristön kannalta on parempi ottaa silloin tällöin taksi kuin hankkia oma auto ja kulkea sillä joka paikkaan.
That's Beijing -lehden viimeisimmän numeron mukaan Kiina lupaa vähentää energiankulutustaan 20 %, nostaa uudistuvan energian tuotantoaan 10 % ja peittää 20 ylimääräistä prosenttia pinta-alastaan metsillä. Ei hullumpi tavoite ”kehitysmaalta”, vaikkei lehti täsmennäkään, mihin mennessä tällaiset lupaukset aiotaan panna täytäntöön tai mitä energiankulutuksen vähentäminen käytännössä tarkoittaa (kokonaiskulutus vai esim. kulutus suhteessa bruttokansantuotteeseen).
”The Chinese government at every level has designed plans to confront environmental problems. Edicts prohibiting the usage of disposable chopsticks in school canteens and financial gains for picking up recyclables are complimented by pollution taxes and incentives to hand in your car in exchange for cash…”Kertakäyttösyömäpuikot muistaakseni pistettiin Japanissa pannaan jokunen vuosi sitten, mutta en tiedä siitä sen enempää. Samoin pitäisi minun mielestäni tehdä myös Kiinassa. Oman työpaikkani ravintolassa on onneksi lähes jokaisella aterialla tarjolla pelkkiä metallilusikoita, mutta aina välillä nuudelipäivinä törsätään satoja kertakäyttöisiä pareja. Lähes jokaisessa ravintolassa, jossa olen käynyt, tarjolla on kuitenkin ollut vain kertakäyttöisiä ruokailuvälineitä. Sitä ei ole helppo sulattaa, jos on tottunut vihaamaan kertakäyttökulttuuria ja heittämään tulitikkunsakin biojäteastiaan.
Asumiseen käytettävän energian määrä vaikuttaisi Kiinassa olevan hyvin pieni: omassa asunnossani ainoa lämmitystapa on energiatehokas ilmalämpöpumppu, jota käytin kylmien tammi- ja helmikuun aikana vain silloin tällöin kun villahousuista, -sukista ja -paidoista ei enää ollut iltaisin ja aamuisin tarpeeksi lohtua. Lämpimän veden kulutus ei myöskään vaadi hirveästi ympäristön kannalta ikäviä toimia: yhä useammat kiinalaiset taloudet lämmittävät vetensä rakennusten katoille sijoitettavien aurinkoenergiapaneelien avulla. Voitte varmasti kuvitella, kuinka pientä sähkönkulutukseni täällä on - etenkin, kun en työpaikkani edullisen ravintolan vuoksi koskaan joudu laittamaan ruokaa tai tarvitse edes jääkaappia (mikä tarkoittaa myös sitä, että syntyvän jätteen määrä on minimaalisen pieni).
Energiaa Kiinassa tarvitaan silti suunnattoman paljon, eivätkä lukemattomat hiilivoimalat ole kovin ympäristöystävällinen ratkaisu tarpeen tyydyttämiseksi. Vaihtoehtoja on onneksi olemassa, ja tulevaisuus näyttää, kuinka tehokkaasti muita energianlähteitä onnistutaan hyödyntämään. Tuulivoimalle löytyy Kiinan viimaisissa pohjoisosissa paljon potentiaalia, yhä useammilla talouksilla on varaa hankkia laitteet aurinkoenergian hyödyntämistä varten, ja massiivinen Kolmen rotkon pato tarjoaa muista aiheuttamistaan ongelmista huolimatta valmistuttuaan energiaa lukemattomille ihmisille.
Pyyhettä ei kannata heittää kehään ainakaan Keskustan valtakuntaan vedoten, sillä maa toimii resursseihinsa nähden hyvin päättäväisesti ympäristön tilan puolesta ja lisää merkittäviä parannuksia on varmasti ajan myötä tiedossa. Kommentteja, kritiikkiä ja vastaväitteitä otetaan mielellään vastaan, sillä lisätieto aiheesta ei olisi ollenkaan pahitteeksi.
perjantai 20. maaliskuuta 2009
Kiinakäsi
Pitkäaikainen työskentely tai pelien pelaaminen tietokoneella saattaa aiheuttaa nk. hiirikäden tai hiiriranteen, rasitusvamman, joka voi tehdä hiiren käyttämisestä jatkossa hyvinkin vaikeaa, jopa tuskallista. Itse olen viimeisen kuukauden ajan yrittänyt lepuuttaa oikeaa kättäni, joka on rasittunut liikaa kiinalaisten kirjoitusmerkkien kirjoittamisesta. Olen antanut ongelmalleni nimeksi "kiinakäsi".
Kiinalaiset kirjoitusmerkit saattavat parhaimmillaan/pahimmillaan koostua jopa yli kahdestakymmenestä vedosta, joiden oikea järjestys ja kirjoitussuunta on tarkoin määritelty. Tämä tarkoittaa uskoakseni sitä, että perinteisillä aakkosilla kirjoittamaan tottuneen käsi altistuu kirjoittaessa hieman erilaiselle rasitukselle. Uuden kirjoitusjärjestelmän oppiminen käsin on melkeinpä ainoa tehokas vaihtoehto, ja se vaatii kärsivällisyyttä ja erityisesti huolellisuutta, mikäli haluaa vielä jälkikäteen saada kirjoittamastaan selvää.
Ehdin kahden ja puolen vuoden ajan kirjoitella kiinalaisia kirjoitusmerkkejä reilun kahdensadan merkin päivätahtia - olen ollut koukussa ensimmäisestä oppimastani merkistä lähtien. Käteni ei koskaan ehtinyt suuremmin rasittua, sillä työpöytäni Suomessa oli suhteellisen iso ja tarjosi siten käsivarrelleni mukavasti tukea. Lisäksi kiinan opiskeluun käytettävissä ollut aikani oli rajallista elämisen vuoksi. Kiinaan työharjoitteluun saavuttuani minua oli kuitenkin melkein heti vastassa miellyttävä neljän viikon vapaa, ja välillä Pekingin hyytävän kylmästä säästä johtuen minulla oli aikaa omistautua intohimolleni täysipainoisesti.
Toisina päivinä kirjoittelin merkkejä helposti jopa kaksinkertaisen määrän verrattuna siihen, mihin olin ehtinyt tottua. Pöytäni ei uudessa asunnossani ole erityisen suuri, joten ennen pitkää haasteita alkoi ilmetä väsyneen käden ja ranteen muodossa. Yritin joitakin päiviä jatkaa ongelmistani huolimatta, kunnes jouduin ottamaan aikalisän - tärisevällä kädellä saa harvoin aikaiseksi muuta kuin sotkua. Nyt olen ollut neljä viikkoa kirjoittamatta, ja se aika on tuntunut todella omituiselta - onhan ihmisen tunnetusti johonkin totuttuaan hyvin vaikea päästää siitä irti. Olen kuitenkin ollut päättäväinen ja keksinyt tilalle vaihtoehtoisia oppimiskeinoja: keskityn nyt enemmän ääntämis- ja kuunteluharjoituksiin, lisäksi olen syventynyt Kiinan pitkään ja kiehtovaan historiaan. Molemmat ovat varmasti yhtä tärkeitä kuin kirjoittaminen ihmiselle, joka on päättänyt viettää loppuelämänsä kiinan kielen ja kiinalaisen kulttuurin parissa tavalla tai toisella.
Tämä kirjoitus toimikoon varoituksen sanana niille ahkerille ja urheille, jotka ovat päättäneet oppia puhumisen lisäksi myös lukemaan ja kirjoittamaan kiinaa. Kiehtovaan ja haastavaan kiinalaiseen kirjoitusjärjestelmään syventyminen vie helposti mennessään, ja puurtamista riittää vuosikausiksi tahdista riippumatta. Suosittelen vähän kerrallaan kirjoittamista ja hieman pidempiä, useiden päivien mittaisia taukoja säännöllisin väliajoin. Myös tietokoneella kirjoittamiseen kannattaa tutustua, sillä sekin vaatii tarkkaavaisuutta ja on siten hieno keino oppia tunnistamaan merkkejä ja kerrata osaamaansa - rasittamatta kuitenkaan kättään ja rannettaan ihan yhtä paljon kuin kirjoittamalla käsin.
Raportoin kiinakäteni tilasta lisää myöhemmin keväällä, pitäkää peukkuja! Myös vinkkejä käden ja ranteen hoitamiseen otetaan innolla vastaan - en haluaisi joutua käymään ongelmani takia täällä lääkärissä, joten toivon, että kunnon lepo riittää. Jonkinlainen ihmeparantuminen vaikkapa akupunktion tai kiinalaisen hieronnan avulla kuulostaa tosin houkuttelevalta. Hmm, korvaisikohan vakuutukseni hoidon…
Kiinalaiset kirjoitusmerkit saattavat parhaimmillaan/pahimmillaan koostua jopa yli kahdestakymmenestä vedosta, joiden oikea järjestys ja kirjoitussuunta on tarkoin määritelty. Tämä tarkoittaa uskoakseni sitä, että perinteisillä aakkosilla kirjoittamaan tottuneen käsi altistuu kirjoittaessa hieman erilaiselle rasitukselle. Uuden kirjoitusjärjestelmän oppiminen käsin on melkeinpä ainoa tehokas vaihtoehto, ja se vaatii kärsivällisyyttä ja erityisesti huolellisuutta, mikäli haluaa vielä jälkikäteen saada kirjoittamastaan selvää.
Ehdin kahden ja puolen vuoden ajan kirjoitella kiinalaisia kirjoitusmerkkejä reilun kahdensadan merkin päivätahtia - olen ollut koukussa ensimmäisestä oppimastani merkistä lähtien. Käteni ei koskaan ehtinyt suuremmin rasittua, sillä työpöytäni Suomessa oli suhteellisen iso ja tarjosi siten käsivarrelleni mukavasti tukea. Lisäksi kiinan opiskeluun käytettävissä ollut aikani oli rajallista elämisen vuoksi. Kiinaan työharjoitteluun saavuttuani minua oli kuitenkin melkein heti vastassa miellyttävä neljän viikon vapaa, ja välillä Pekingin hyytävän kylmästä säästä johtuen minulla oli aikaa omistautua intohimolleni täysipainoisesti.
Toisina päivinä kirjoittelin merkkejä helposti jopa kaksinkertaisen määrän verrattuna siihen, mihin olin ehtinyt tottua. Pöytäni ei uudessa asunnossani ole erityisen suuri, joten ennen pitkää haasteita alkoi ilmetä väsyneen käden ja ranteen muodossa. Yritin joitakin päiviä jatkaa ongelmistani huolimatta, kunnes jouduin ottamaan aikalisän - tärisevällä kädellä saa harvoin aikaiseksi muuta kuin sotkua. Nyt olen ollut neljä viikkoa kirjoittamatta, ja se aika on tuntunut todella omituiselta - onhan ihmisen tunnetusti johonkin totuttuaan hyvin vaikea päästää siitä irti. Olen kuitenkin ollut päättäväinen ja keksinyt tilalle vaihtoehtoisia oppimiskeinoja: keskityn nyt enemmän ääntämis- ja kuunteluharjoituksiin, lisäksi olen syventynyt Kiinan pitkään ja kiehtovaan historiaan. Molemmat ovat varmasti yhtä tärkeitä kuin kirjoittaminen ihmiselle, joka on päättänyt viettää loppuelämänsä kiinan kielen ja kiinalaisen kulttuurin parissa tavalla tai toisella.
Tämä kirjoitus toimikoon varoituksen sanana niille ahkerille ja urheille, jotka ovat päättäneet oppia puhumisen lisäksi myös lukemaan ja kirjoittamaan kiinaa. Kiehtovaan ja haastavaan kiinalaiseen kirjoitusjärjestelmään syventyminen vie helposti mennessään, ja puurtamista riittää vuosikausiksi tahdista riippumatta. Suosittelen vähän kerrallaan kirjoittamista ja hieman pidempiä, useiden päivien mittaisia taukoja säännöllisin väliajoin. Myös tietokoneella kirjoittamiseen kannattaa tutustua, sillä sekin vaatii tarkkaavaisuutta ja on siten hieno keino oppia tunnistamaan merkkejä ja kerrata osaamaansa - rasittamatta kuitenkaan kättään ja rannettaan ihan yhtä paljon kuin kirjoittamalla käsin.
Raportoin kiinakäteni tilasta lisää myöhemmin keväällä, pitäkää peukkuja! Myös vinkkejä käden ja ranteen hoitamiseen otetaan innolla vastaan - en haluaisi joutua käymään ongelmani takia täällä lääkärissä, joten toivon, että kunnon lepo riittää. Jonkinlainen ihmeparantuminen vaikkapa akupunktion tai kiinalaisen hieronnan avulla kuulostaa tosin houkuttelevalta. Hmm, korvaisikohan vakuutukseni hoidon…
keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
Honesty and Face
Kiinalaisille usein niin tyypilliset ominaisuudet tarjoavat välillä myös mielenkiintoisia ristiriitoja. Huolehtiminen kasvojen (面子) säilyttämisestä tai menettämisestä yhdistettynä suorasanaiseen, länsimaalaisesta näkökulmasta jopa töykeään rehellisyyteen esimerkiksi toisen ulkonäköä kohtaan hämmentää ulkomaalaista varmasti.
Eräässä vanhemmassa tekstissäni mainitsin ohimennen työtoverini mielipahan, kun häntä oli lomalta paluun jälkeisenä ensimmäisenä työpäivänä ”kehuttu” toistakymmentä kertaa lihavaksi. Kommentit hämmensivät häntä siitä huolimatta, että hän tiesi, että ne olivat oikeasti merkki läheisestä ihmissuhteesta ja välittämisestä. Lisää löylyä kiukaalle lyötiin kuitenkin viimeviikkoisessa English Corner -tapaamisessa, jonne englannin kielen taitonsa hiomista kaipaavat oppilaat saivat tulla keskustelemaan ulkomaalaisten opettajien avustuksella. Alla ensin keskustelu työtoverini ja erään tytön välillä, sen jälkeen itse käymäni keskustelu saman henkilön kanssa (K = kiinalainen, U = ulkomaalainen):
K Pidätkö apinoista?
U Pidän.
K Niin varmasti, koska näytät ihan apinalta.
U No sehän on kiva kuulla, koska pidän apinoista.
K Ei, olet liian ruma ollaksesi edes apina!
U Selvä...
K Sinä näytät ihan tytöltä.
U Anteeksi, sanoitko että näytän tytöltä?
K Kyllä, itse asiassa näytät pieneltä intialaiselta tytöltä!
U Voi kiitos, sepä hienoa.
Olen törmännyt suorasanaisuuteen täällä Pekingissä yllättävän usein, ja välillä sitä on vaikea selittää tai ymmärtää - tosin edellä mainittujen tapausten tyttö töhri hetkeä myöhemmin koulukaverinsa naaman tussilla, joten se saattaa osittain selittää nämä ääritapaukset. Kannattaa pitää mielessä, ettei rehellisyyttä tule välttämättä ottaa henkilökohtaisesti eikä siitä kannata missään nimessä pahoittaa mieltään, ellei kyseessä sitten ole ilmiselvä henkilökohtainen hyökkäys. Yllä olevien dialogien viimeisistä vuorosanoista on tarkoitus heijastua suhteellisen huoleton asenne sanottua kohtaan - näennäinen piittaamattomuus voi olla myös peiteltyä: suorasanainen vastahyökkäys olisi voinut johtaa siihen, että kiinalaistyttö menettäisi kasvonsa (pahoittelen, mikäli puhun ilmiöstä väärin sanoin - kasvojen menettäminen kuulostaa välillä aika pahalta!).
Kasvojen, sekä omien että tuttaviensa, säilyttäminen on niin olennainen osa kiinalaista kulttuuria, että mikäli edellä mainittujen kaltaiset kommentit nähtäisiin kiinalaisten näkökulmasta epäkohteliaina ja ilkeinä, niitä ei luultavasti koskaan täällä kuulisi.
Eräässä vanhemmassa tekstissäni mainitsin ohimennen työtoverini mielipahan, kun häntä oli lomalta paluun jälkeisenä ensimmäisenä työpäivänä ”kehuttu” toistakymmentä kertaa lihavaksi. Kommentit hämmensivät häntä siitä huolimatta, että hän tiesi, että ne olivat oikeasti merkki läheisestä ihmissuhteesta ja välittämisestä. Lisää löylyä kiukaalle lyötiin kuitenkin viimeviikkoisessa English Corner -tapaamisessa, jonne englannin kielen taitonsa hiomista kaipaavat oppilaat saivat tulla keskustelemaan ulkomaalaisten opettajien avustuksella. Alla ensin keskustelu työtoverini ja erään tytön välillä, sen jälkeen itse käymäni keskustelu saman henkilön kanssa (K = kiinalainen, U = ulkomaalainen):
K Pidätkö apinoista?
U Pidän.
K Niin varmasti, koska näytät ihan apinalta.
U No sehän on kiva kuulla, koska pidän apinoista.
K Ei, olet liian ruma ollaksesi edes apina!
U Selvä...
K Sinä näytät ihan tytöltä.
U Anteeksi, sanoitko että näytän tytöltä?
K Kyllä, itse asiassa näytät pieneltä intialaiselta tytöltä!
U Voi kiitos, sepä hienoa.
Olen törmännyt suorasanaisuuteen täällä Pekingissä yllättävän usein, ja välillä sitä on vaikea selittää tai ymmärtää - tosin edellä mainittujen tapausten tyttö töhri hetkeä myöhemmin koulukaverinsa naaman tussilla, joten se saattaa osittain selittää nämä ääritapaukset. Kannattaa pitää mielessä, ettei rehellisyyttä tule välttämättä ottaa henkilökohtaisesti eikä siitä kannata missään nimessä pahoittaa mieltään, ellei kyseessä sitten ole ilmiselvä henkilökohtainen hyökkäys. Yllä olevien dialogien viimeisistä vuorosanoista on tarkoitus heijastua suhteellisen huoleton asenne sanottua kohtaan - näennäinen piittaamattomuus voi olla myös peiteltyä: suorasanainen vastahyökkäys olisi voinut johtaa siihen, että kiinalaistyttö menettäisi kasvonsa (pahoittelen, mikäli puhun ilmiöstä väärin sanoin - kasvojen menettäminen kuulostaa välillä aika pahalta!).
Kasvojen, sekä omien että tuttaviensa, säilyttäminen on niin olennainen osa kiinalaista kulttuuria, että mikäli edellä mainittujen kaltaiset kommentit nähtäisiin kiinalaisten näkökulmasta epäkohteliaina ja ilkeinä, niitä ei luultavasti koskaan täällä kuulisi.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Pikku keisarit
Harva pitää hemmotelluista lapsista. Sellaisista, jotka eivät tiedä, mitä sana 'ei' tarkoittaa ja jotka ovat tottuneet saamaan tahtonsa läpi asiassa kuin asiassa. Työharjoittelussani opetan tällaisia lapsia päivittäin: toiset ovat filmitähtien lapsia, toisten vanhemmat ovat muuten vain hyvin varakkaita. Yhdellä lapsista on tapana purskahtaa vihaiseen itkuun ja juosta pois luokasta, kun en anna hänen lukea oppituntisuunnitelmat sisältävää vihkoani. Toisinaan tekisi mieli ravistella lapsia ja muistuttaa heitä erosta opettajan ja palvelijattaren (阿姨) välillä.
Silloin muistan kuitenkin aina, että hemmottelu on harvemmin lapsen vika, eikä lasta siksi oikein voi siitä syyttää, vaikka se olisikin helppoa. En sanoisi olleeni itse koskaan hemmoteltu lapsi (päinvastoin, tunsin ansainneeni saamani tekemällä minulta odotetut asiat tunnollisesti ja hyvin), mutta sain kuitenkin ala- ja yläasteella aina selvästi enemmän viikkorahaa kuin muut koululaiset. Tästä syystä minua kiusattiin: asiasta huomauteltiin tunneilla ja välitunneilla, pyöräillessäni kouluni lähistöllä sekä ikäiseni että vanhemmat koululaiset saattoivat yhtyä ennalta sovittuun pilkkalauluun viikkorahastani. Toiset jopa vihasivat minua. Olisiko minun pitänyt sanoa isälleni, "älä anna minulle rahaa, en tässä murrosiässäni keksi sille kuitenkaan mitään käyttöä"? Enpä usko.
Toiset ihmiset hemmottelu valitettavasti voi pilata jopa pysyvästi, joko luonteensa tai fysiikkansa puolesta: saan kuulla tarinoita lihavista ja/tai ylimielisistä, pelkkää rahaa ja mukavuuksia ajattelevista ihmisistä melkein aina ystävystyessäni uusien ihmisten kanssa.
Luin viime syksynä artikkelin uudenlaisesta, lihavien lapsien sukupolvesta Pekingissä. Yhden lapsen politiikan myötä sillä perheen ainokaisella onkin yhtäkkiä todella monta ihmistä, jotka haluavat kohdella häntä kuin pientä keisaria (siitä kiinan kielen sana 小皇帝 'pieni keisari', 'hemmoteltu lapsi'). Joka suunnasta irtoava jakamaton huomio saa lapsen varmasti tuntemaan olevansa jotakin todella erikoista. Tällainen keisarillinen kohtelu näkyy esimerkiksi täällä koulullani ylipainoisten lasten ja nuorten määrässä selkeästi. Länsimaissa kiinalaiset on tunnetusti totuttu näkemään pienikokoisena ja hoikkana kansana. Mutta kun kaksi kertaa itseni kokoinen, 15-vuotias tyttö vaappuu kioskilta käsissään kaksi muovipussillista täynnä perunalastuja, suklaata, keksejä ja muuta herkullista purtavaa, tiedän että jokin on muuttunut.
En väitä, että heistä kaikista kasvaa vastenmielisiä ja lihavia aikuisia jäniksenkorvat silmillään (Kiinassa jäniksenkorvat usein viittaavat RMB:n symboliin: ¥), mutta perinteiseen kiinalaiseen muottiin osa heistä tuskin koskaan mahtuu - ei kirjaimellisesti eikä kuvaannollisesti. Tämä kuvaa hyvin sitä tosiasiaa, että myös Kiinassa erot sukupolvien välillä ovat nykyään suuremmat kuin koskaan ennen. Tulevat vuosikymmenet näyttävät, säilyykö modernisoituva Kiina sitkeästi kiinalaisena, vai tuleeko maasta jonkinlainen sekoitus, jossa perinteiset arvot ja mielikuvat antoisasta elämästä on osittain korvattu täysin uudenlaisilla ihanteilla ja asenteilla.
Silloin muistan kuitenkin aina, että hemmottelu on harvemmin lapsen vika, eikä lasta siksi oikein voi siitä syyttää, vaikka se olisikin helppoa. En sanoisi olleeni itse koskaan hemmoteltu lapsi (päinvastoin, tunsin ansainneeni saamani tekemällä minulta odotetut asiat tunnollisesti ja hyvin), mutta sain kuitenkin ala- ja yläasteella aina selvästi enemmän viikkorahaa kuin muut koululaiset. Tästä syystä minua kiusattiin: asiasta huomauteltiin tunneilla ja välitunneilla, pyöräillessäni kouluni lähistöllä sekä ikäiseni että vanhemmat koululaiset saattoivat yhtyä ennalta sovittuun pilkkalauluun viikkorahastani. Toiset jopa vihasivat minua. Olisiko minun pitänyt sanoa isälleni, "älä anna minulle rahaa, en tässä murrosiässäni keksi sille kuitenkaan mitään käyttöä"? Enpä usko.
Toiset ihmiset hemmottelu valitettavasti voi pilata jopa pysyvästi, joko luonteensa tai fysiikkansa puolesta: saan kuulla tarinoita lihavista ja/tai ylimielisistä, pelkkää rahaa ja mukavuuksia ajattelevista ihmisistä melkein aina ystävystyessäni uusien ihmisten kanssa.
Luin viime syksynä artikkelin uudenlaisesta, lihavien lapsien sukupolvesta Pekingissä. Yhden lapsen politiikan myötä sillä perheen ainokaisella onkin yhtäkkiä todella monta ihmistä, jotka haluavat kohdella häntä kuin pientä keisaria (siitä kiinan kielen sana 小皇帝 'pieni keisari', 'hemmoteltu lapsi'). Joka suunnasta irtoava jakamaton huomio saa lapsen varmasti tuntemaan olevansa jotakin todella erikoista. Tällainen keisarillinen kohtelu näkyy esimerkiksi täällä koulullani ylipainoisten lasten ja nuorten määrässä selkeästi. Länsimaissa kiinalaiset on tunnetusti totuttu näkemään pienikokoisena ja hoikkana kansana. Mutta kun kaksi kertaa itseni kokoinen, 15-vuotias tyttö vaappuu kioskilta käsissään kaksi muovipussillista täynnä perunalastuja, suklaata, keksejä ja muuta herkullista purtavaa, tiedän että jokin on muuttunut.
En väitä, että heistä kaikista kasvaa vastenmielisiä ja lihavia aikuisia jäniksenkorvat silmillään (Kiinassa jäniksenkorvat usein viittaavat RMB:n symboliin: ¥), mutta perinteiseen kiinalaiseen muottiin osa heistä tuskin koskaan mahtuu - ei kirjaimellisesti eikä kuvaannollisesti. Tämä kuvaa hyvin sitä tosiasiaa, että myös Kiinassa erot sukupolvien välillä ovat nykyään suuremmat kuin koskaan ennen. Tulevat vuosikymmenet näyttävät, säilyykö modernisoituva Kiina sitkeästi kiinalaisena, vai tuleeko maasta jonkinlainen sekoitus, jossa perinteiset arvot ja mielikuvat antoisasta elämästä on osittain korvattu täysin uudenlaisilla ihanteilla ja asenteilla.
keskiviikko 11. maaliskuuta 2009
Kuinka peset vaatteesi?
Joidenkin opettamieni lasten vanhemmilla on ollut ongelmia sen suhteen, että lasten uusi ulkomaalainen opettaja (外教) tulee maasta, jonka virallinen kieli ei ole englanti. Olenkin saanut käydä jokusen puhelinkeskustelun äitien ja isien kanssa asiasta, ja uskoisin onnistuneeni vakuuttamaan heidät kykeneväisyydestäni hommaan, kokemattomuudestani huolimatta. Lisää hankaluuksia on aiheuttanut se, että ne kaksi opettajaa, joiden tilalle tulin täksi lukukaudeksi, ovat kokeneita ammattilaisia ja luonteeltaan täysin erilaisia kuin minä. Heistä toinen oli aina tunneilla kuulemma kuin sarjakuvahahmo, toisella taas oli tapana puhjeta iloiseen lauluun ja tanssiin siinä vaiheessa, kun lapset alkoivat kadottaa keskittymiskykynsä (jälkimmäinen on kaiken lisäksi lähes viisikymppinen uusiseelantilainen mies).
Itse en välttämättä koskaan pysty ihan vastaavaan, mutta tilanteeni voisi olla huonompikin. Minulle riittää se, että löydän pikkuhiljaa oman tyylini ja lapset pitävät minusta päivä päivältä enemmän (tuntini ovat heille kuitenkin joka tapauksessa hauskempia kuin tiukan kurin alaiset kiinalaisopettajien tunnit). Kuulemani perusteella tilanne on hankalin ulkomaalaisilla opettajilla, joilla on ulospäin näkyvät kiinalaiset sukujuuret. Eräs koulu palkkasi kiinalais-amerikkalaisen opettajan, joka siis näytti kiinalaiselta, muttei puhunut ollenkaan kiinaa vaan moitteetonta englantia. Kun tämä selvisi erään lapsen vanhemmille, he vaativat välittömästi koulua hankkiutumaan kyseisestä opettajasta eroon sillä uhalla, että he muuten etsisivät lapselleen uuden koulun ja siinä sivussa vakuuttaisivat monet muutkin tuntemansa vanhemmat tekemään samoin. "Puhtaalla" länsimaalaisella on siis helpompaa, vaikka ennakkoluuloja esimerkiksi outoa suomalaisopettajaa kohtaan löytyy.
Naiskollegani kanssa viikonloppuna käymäni keskustelu toi taas esille sen, kuinka myös työnantaja Kiinassa kohtelee länsimaista englanninkielen taitajaa kuin kuningasta verrattuna kiinalaiseen henkilökuntaansa. Hän kysyi minulta, kuinka yleensä pesen vaatteeni. Vastasin tähän hieman hämmentyneenä, että pesukoneella tietysti, milläpä muullakaan. Vasta myöhemmin minulle selvisi, ettei kaikissa asuntolamme asunnoissa ilmeisesti olekaan vakiona pesukonetta (tai jääkaappia, tai televisiota), vaan sellainen oli varta vasten tuotu asuntooni minua varten, jotta olisin tyytyväisempi olosuhteisiini. Samasta syystä saan myös asua yksin noin 60 neliömetrin kaksiossa (käytän tilastani tosin vain noin kolmannesta) samaan aikaan kun jopa kolme tai neljä kiinalaisopettajaa jakaa pienemmänkin tilan keskenään. Myös muut ulkomaalaiset opettajat asuvat samankokoisissa asunnoissa.
Tämä ei silti tarkoita, että kouluni millään tavalla syrjisi kiinalaisia työntekijöitään. Monet kiinalaiset saattaisivat kokea oman asunnon ja yksityisyyden jopa ahdistavana, sillä ylikansoitetuissa ja tiheään asutuissa kiinalaisissa suurkaupungeissa (ja muuallakin) asumistilan jakaminen monien muiden kanssa on perinteisesti ollut pakon edessä käytäntö. Pesukoneen tai vastaavan puuttuminen puolestaan tarkoittaa heille vain sitä, että he joutuvat näkemään vaivaa viedessään vaatteensa pesulaan tai pesukoneen omistavan ystävän luokse pyykättäväksi. Koulun johto tietää, että vastaavassa tilanteessa kielitaidoltaan rajoittunut ulkomaalainen työntekijä aiheuttaisi koululle jatkuvasti ylimääräistä vaivaa joutuessaan turvautumaan heidän asioistaan vastaavan henkilön apuun arkensa pienten mutta tärkeiden tarpeiden hoitamisessa (hyvänä esimerkkinä tammikuinen visiittini koulun lääkärillä - jouduin luonnollisesti pyytämään jonkun mukaani tulkiksi).
Itse en välttämättä koskaan pysty ihan vastaavaan, mutta tilanteeni voisi olla huonompikin. Minulle riittää se, että löydän pikkuhiljaa oman tyylini ja lapset pitävät minusta päivä päivältä enemmän (tuntini ovat heille kuitenkin joka tapauksessa hauskempia kuin tiukan kurin alaiset kiinalaisopettajien tunnit). Kuulemani perusteella tilanne on hankalin ulkomaalaisilla opettajilla, joilla on ulospäin näkyvät kiinalaiset sukujuuret. Eräs koulu palkkasi kiinalais-amerikkalaisen opettajan, joka siis näytti kiinalaiselta, muttei puhunut ollenkaan kiinaa vaan moitteetonta englantia. Kun tämä selvisi erään lapsen vanhemmille, he vaativat välittömästi koulua hankkiutumaan kyseisestä opettajasta eroon sillä uhalla, että he muuten etsisivät lapselleen uuden koulun ja siinä sivussa vakuuttaisivat monet muutkin tuntemansa vanhemmat tekemään samoin. "Puhtaalla" länsimaalaisella on siis helpompaa, vaikka ennakkoluuloja esimerkiksi outoa suomalaisopettajaa kohtaan löytyy.
Naiskollegani kanssa viikonloppuna käymäni keskustelu toi taas esille sen, kuinka myös työnantaja Kiinassa kohtelee länsimaista englanninkielen taitajaa kuin kuningasta verrattuna kiinalaiseen henkilökuntaansa. Hän kysyi minulta, kuinka yleensä pesen vaatteeni. Vastasin tähän hieman hämmentyneenä, että pesukoneella tietysti, milläpä muullakaan. Vasta myöhemmin minulle selvisi, ettei kaikissa asuntolamme asunnoissa ilmeisesti olekaan vakiona pesukonetta (tai jääkaappia, tai televisiota), vaan sellainen oli varta vasten tuotu asuntooni minua varten, jotta olisin tyytyväisempi olosuhteisiini. Samasta syystä saan myös asua yksin noin 60 neliömetrin kaksiossa (käytän tilastani tosin vain noin kolmannesta) samaan aikaan kun jopa kolme tai neljä kiinalaisopettajaa jakaa pienemmänkin tilan keskenään. Myös muut ulkomaalaiset opettajat asuvat samankokoisissa asunnoissa.
Tämä ei silti tarkoita, että kouluni millään tavalla syrjisi kiinalaisia työntekijöitään. Monet kiinalaiset saattaisivat kokea oman asunnon ja yksityisyyden jopa ahdistavana, sillä ylikansoitetuissa ja tiheään asutuissa kiinalaisissa suurkaupungeissa (ja muuallakin) asumistilan jakaminen monien muiden kanssa on perinteisesti ollut pakon edessä käytäntö. Pesukoneen tai vastaavan puuttuminen puolestaan tarkoittaa heille vain sitä, että he joutuvat näkemään vaivaa viedessään vaatteensa pesulaan tai pesukoneen omistavan ystävän luokse pyykättäväksi. Koulun johto tietää, että vastaavassa tilanteessa kielitaidoltaan rajoittunut ulkomaalainen työntekijä aiheuttaisi koululle jatkuvasti ylimääräistä vaivaa joutuessaan turvautumaan heidän asioistaan vastaavan henkilön apuun arkensa pienten mutta tärkeiden tarpeiden hoitamisessa (hyvänä esimerkkinä tammikuinen visiittini koulun lääkärillä - jouduin luonnollisesti pyytämään jonkun mukaani tulkiksi).
sunnuntai 8. maaliskuuta 2009
Uneventful Yet Eventful
Lauantai osoitti, ettei Pekingissä tarvitse nähdä minkäänlaista spektaakkelia viettääkseen hienon ja mielenkiintoisen päivän - pelkkä kävelyretki kaupungin ytimessä voi tarjota etsivälle monia pieniä elämyksiä, kunhan uskaltautuu pienemmille kujille ja muistaa katsella ympärilleen.
Aamulla suuntasin Pekingin lentokentälle tapaamaan Suomesta saapunutta entistä kiinan kielen opettajaani. Hän toi tullessaan ihastuttavan paketin tyttöystäväni lähettämiä tavaroita, joita olen kaivannut. Geisha-suklaa ja Fazerin sininen maistuivat jo parin kuukauden tauon jälkeen uskomattoman hyvältä, eikä niistä ole enää kuin käärepaperit jäljellä.
Odotellessani opettajaani eräs keski-ikää lähestyvä kiinalainen nainen alkoi jutella minulle. Hän odotti suuren kukkakimpun kanssa Ruotsista saapuvaa, internetissä tapaamaansa miestä. Nainen kertoi meikanneensa tuota päivää varten ensimmäistä kertaa elämässään, ja meikkikerros olikin vaikuttava. Lisäksi hän ällistytti minut kertomalla hyvin rehellisesti, kuinka rumalta Tukholma hänen mielestään näyttää valokuvissa.
Verrattain melko tyyriiseen 25 RMB:n hintaan sain lentoasemalta komean kyydin express-junalla keskustaan Dongzhimen-asemalle, mistä jatkoin matkaani kävellen kohti kuuluisaa Wangfujing-ostoskatua (王府井), jonka kirjakaupoista tarkoitukseni oli löytää herttaista, kiinankielistä lastenkirjallisuutta tuomaan vaihtelua tyttöystäväni kieliopintoihin. Löysinkin jokusen oikein herttaisen kirjan, joiden hinta ei juuri päätä huimannut: sain kolme kirjaa noin viidellä eurolla.
Päiväni kohokohta oli kuitenkin itse matka ostoskadulle. Ohitettuani toista kehätietä (Second Ring Road) reunustavat korkeat ja modernit rakennukset päädyin pienemmille kaduille ja kujille, joissa saa nähdä enemmän todellista Pekingiä - rakennukset ovatkin yhtäkkiä yksikerroksisia ja rappeutuneen näköisiä, eikä ihmisten yllä ole enää niin usein kalliin näköisiä pukuja. Kaikennäköisiä pieniä kauppoja ja ravintoloita oli mielenkiintoista tarkastella: eräskin "liike" oli pinta-alaltaan alle kahden neliömetrin kokoinen, lattialla lojui vain pieni jakkara ja seinillä roikkui erinäisiä huolto- ja korjaustarvikkeita. Vaatekaupat kauppasivat enimmäkseen lastenvaatteita, mutta toiset kauppasivat enemmän "merkkituotteita". Vähän väliä sieraimiini kantautui herkullisia tuoksuja kojuista, joiden myymistä ruokalajeista minulla ei ollut aavistustakaan. Puolen tunnin kävelymatkan jälkeen löysin vielä viehättävän pienen puiston, jossa söin eväitäni seuraten samalla, kuinka paikalliset vanhukset puuhailivat harrastustensa tai kuntoilun parissa.
Wangfujinille saavuttuani seuraani alkoi odotetusti liittyä sujuvahkoa englantia puhuvia kiinalaisnuoria, joille jouduin valehtelemaan, etten ole kiinnostunut taiteesta tai etten pidä kiinalaisesta teestä (kyseessä on tyypillinen ilmiö yrittää saada länsimaalaisista irti helppoa rahaa - kirjoitan aiheesta lisää myöhemmin).
Vierailu ostoskadun eteläpäässä sijaitsevassa jättimäinessä kirjakaupassa (王府井书店) oli myös erittäin mielenkiintoinen kokemus - eikä ainoastaan sen suuruuden ja kattavuuden vuoksi. Hyllyjen väleissä kymmenet ja taas kymmenet kiinalaiset seisoivat tyytyväisinä kirja kädessä lueskellen, lastenkirjaosastolla tunnelma taas oli kuin lastentarhassa: äidit tai isät lukivat kirjoja ääneen lasten seuratessa tarkkaavaisina. Suurin yllätys minulle oli kuitenkin kirjakaupassa nukkuneiden ihmisten määrä ja se, että kaikki tämä tuntuu olevan yleisesti hyväksyttyä, jopa tavallista. En voisi kuvitellakaan näkeväni mitään vastaavaa esimerkiksi Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa: jos menisin sinne lukemaan tai nukkumaan, minut varmaan heitettäisiin tuota pikaa ulos.
Aamulla suuntasin Pekingin lentokentälle tapaamaan Suomesta saapunutta entistä kiinan kielen opettajaani. Hän toi tullessaan ihastuttavan paketin tyttöystäväni lähettämiä tavaroita, joita olen kaivannut. Geisha-suklaa ja Fazerin sininen maistuivat jo parin kuukauden tauon jälkeen uskomattoman hyvältä, eikä niistä ole enää kuin käärepaperit jäljellä.
Odotellessani opettajaani eräs keski-ikää lähestyvä kiinalainen nainen alkoi jutella minulle. Hän odotti suuren kukkakimpun kanssa Ruotsista saapuvaa, internetissä tapaamaansa miestä. Nainen kertoi meikanneensa tuota päivää varten ensimmäistä kertaa elämässään, ja meikkikerros olikin vaikuttava. Lisäksi hän ällistytti minut kertomalla hyvin rehellisesti, kuinka rumalta Tukholma hänen mielestään näyttää valokuvissa.
Verrattain melko tyyriiseen 25 RMB:n hintaan sain lentoasemalta komean kyydin express-junalla keskustaan Dongzhimen-asemalle, mistä jatkoin matkaani kävellen kohti kuuluisaa Wangfujing-ostoskatua (王府井), jonka kirjakaupoista tarkoitukseni oli löytää herttaista, kiinankielistä lastenkirjallisuutta tuomaan vaihtelua tyttöystäväni kieliopintoihin. Löysinkin jokusen oikein herttaisen kirjan, joiden hinta ei juuri päätä huimannut: sain kolme kirjaa noin viidellä eurolla.
Päiväni kohokohta oli kuitenkin itse matka ostoskadulle. Ohitettuani toista kehätietä (Second Ring Road) reunustavat korkeat ja modernit rakennukset päädyin pienemmille kaduille ja kujille, joissa saa nähdä enemmän todellista Pekingiä - rakennukset ovatkin yhtäkkiä yksikerroksisia ja rappeutuneen näköisiä, eikä ihmisten yllä ole enää niin usein kalliin näköisiä pukuja. Kaikennäköisiä pieniä kauppoja ja ravintoloita oli mielenkiintoista tarkastella: eräskin "liike" oli pinta-alaltaan alle kahden neliömetrin kokoinen, lattialla lojui vain pieni jakkara ja seinillä roikkui erinäisiä huolto- ja korjaustarvikkeita. Vaatekaupat kauppasivat enimmäkseen lastenvaatteita, mutta toiset kauppasivat enemmän "merkkituotteita". Vähän väliä sieraimiini kantautui herkullisia tuoksuja kojuista, joiden myymistä ruokalajeista minulla ei ollut aavistustakaan. Puolen tunnin kävelymatkan jälkeen löysin vielä viehättävän pienen puiston, jossa söin eväitäni seuraten samalla, kuinka paikalliset vanhukset puuhailivat harrastustensa tai kuntoilun parissa.
Wangfujinille saavuttuani seuraani alkoi odotetusti liittyä sujuvahkoa englantia puhuvia kiinalaisnuoria, joille jouduin valehtelemaan, etten ole kiinnostunut taiteesta tai etten pidä kiinalaisesta teestä (kyseessä on tyypillinen ilmiö yrittää saada länsimaalaisista irti helppoa rahaa - kirjoitan aiheesta lisää myöhemmin).
Vierailu ostoskadun eteläpäässä sijaitsevassa jättimäinessä kirjakaupassa (王府井书店) oli myös erittäin mielenkiintoinen kokemus - eikä ainoastaan sen suuruuden ja kattavuuden vuoksi. Hyllyjen väleissä kymmenet ja taas kymmenet kiinalaiset seisoivat tyytyväisinä kirja kädessä lueskellen, lastenkirjaosastolla tunnelma taas oli kuin lastentarhassa: äidit tai isät lukivat kirjoja ääneen lasten seuratessa tarkkaavaisina. Suurin yllätys minulle oli kuitenkin kirjakaupassa nukkuneiden ihmisten määrä ja se, että kaikki tämä tuntuu olevan yleisesti hyväksyttyä, jopa tavallista. En voisi kuvitellakaan näkeväni mitään vastaavaa esimerkiksi Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa: jos menisin sinne lukemaan tai nukkumaan, minut varmaan heitettäisiin tuota pikaa ulos.
perjantai 6. maaliskuuta 2009
(ei aihetta)
Kolmas työviikkoni on nyt päättynyt, ja olen hiljalleen alkanut päästä irti työhön liittyvästä stressistä ja jännityksestä. Pienten lasten opettamisessa olen havainnut, että asiat on parasta ottaa päivä kerrallaan, sillä koskaan ei voi tietää millainen oppitunti on luvassa. Päivästä ja kellonajasta riippuen lapset saattavat käyttäytyä kuin enkelit ja kuunnella tarkkaan kaikkea mitä puhun (osa tietenkin ymmärtää enemmän kuin muut) tai vaihtoehtoisesti huutaa ja tapella keskenään kuin pienet apinat. Yritän olla ottamatta kaoottisia tunteja liian vakavasti, sillä en halua enää lisää harmaita hiuksia. Lapsilla on kuitenkin ilahduttava taipumus kiintyä opettajiinsa, joten pieni pyrähdys koulun käytävällä välitunnin aikana johtaa siihen, että kimpussani on lauma iloisia pikku takiaisia kyselemässä juttuja kiinaksi. Jaan lisäksi ison toimistotilan kolmentoista nuoren ja viehättävästi hymyilevän kiinalaisopettajattaren kanssa, joten stressaavan tunnin jälkeen on mukava palata omalle paikalleni kirjoittelemaan vaikkapa blogitekstejä.
Olen saanut huomata, että työpaikkani kaukaisesta sijainnista huolimatta olen päätynyt jonkinlaiseen unelmien kouluun. Työtoverini kertovat minulle vähän väliä tarinoita entisistä työpaikoistaan Kiinassa - useimmiten heillä on jotakin hyvin negatiivista kerrottavaa. Erään koulun rikas tyrannivaltiatar kohteli kiinalaisia työntekijöitään niin huonosti, että moni heistä murtui ja joutui etsimään itselleen uuden työpaikan, jossa saisi edes inhimillistä kohtelua. Ulkomaalaiset opettajat saavat kuitenkin kuulemani mukaan täällä loistavaa kohtelua koulussa kuin koulussa; siitä huomaa, kuinka valtavan suuri tarve täällä on opettajille, jotka oikeasti osaavat puhua sujuvasti englantia.
Työpaikallani jokaista työntekijää kohdellaan hyvin - kansalaisuuteen katsomatta. Asuminen on edullista (ellei jopa "ilmaista") ja asuntola erittäin korkeatasoinen, ruoka on monipuolista, herkullista ja tietenkin edullista. Työntekijöistä pidetään huolta: liikuntamahdollisuudet ovat kattavat, kampukselta löytyy pieni ja edullinen kauppa, kampuksen tarkoin vartioitujen porttien takana odottaa pimeiden taksien armeija valmiina viemään ihmiset minne hyvänsä rentoutumaan. Harjoittelijan palkkani on pieni, mutta menot ovat täällä sitäkin pienemmät - palaan kesällä Suomeen ison setelitukun kanssa, ellen pian innostu törsäämään oikein tunteella!
Kaiken tämän lisäksi koulun omistajat tekevät vielä paljon hyväntekeväisyystyötä, joka on kuulemani mukaan erittäin harvinainen ilmiö Kiinassa. Tunnen olevani hyvissä käsissä, vaikka villit lapset välillä tekevätkin kaikkensa murtaakseen minut.
Olen saanut huomata, että työpaikkani kaukaisesta sijainnista huolimatta olen päätynyt jonkinlaiseen unelmien kouluun. Työtoverini kertovat minulle vähän väliä tarinoita entisistä työpaikoistaan Kiinassa - useimmiten heillä on jotakin hyvin negatiivista kerrottavaa. Erään koulun rikas tyrannivaltiatar kohteli kiinalaisia työntekijöitään niin huonosti, että moni heistä murtui ja joutui etsimään itselleen uuden työpaikan, jossa saisi edes inhimillistä kohtelua. Ulkomaalaiset opettajat saavat kuitenkin kuulemani mukaan täällä loistavaa kohtelua koulussa kuin koulussa; siitä huomaa, kuinka valtavan suuri tarve täällä on opettajille, jotka oikeasti osaavat puhua sujuvasti englantia.
Työpaikallani jokaista työntekijää kohdellaan hyvin - kansalaisuuteen katsomatta. Asuminen on edullista (ellei jopa "ilmaista") ja asuntola erittäin korkeatasoinen, ruoka on monipuolista, herkullista ja tietenkin edullista. Työntekijöistä pidetään huolta: liikuntamahdollisuudet ovat kattavat, kampukselta löytyy pieni ja edullinen kauppa, kampuksen tarkoin vartioitujen porttien takana odottaa pimeiden taksien armeija valmiina viemään ihmiset minne hyvänsä rentoutumaan. Harjoittelijan palkkani on pieni, mutta menot ovat täällä sitäkin pienemmät - palaan kesällä Suomeen ison setelitukun kanssa, ellen pian innostu törsäämään oikein tunteella!
Kaiken tämän lisäksi koulun omistajat tekevät vielä paljon hyväntekeväisyystyötä, joka on kuulemani mukaan erittäin harvinainen ilmiö Kiinassa. Tunnen olevani hyvissä käsissä, vaikka villit lapset välillä tekevätkin kaikkensa murtaakseen minut.
maanantai 2. maaliskuuta 2009
Hello Sir, Toshiba!
Olen aina kuvitellut kiinalaisen suurkaupungin paikkana, jossa kaduilla on niin paljon ihmisiä, että niitä tunkee kainaloiden alta ja jalkojen välistä joka paikassa. Erinäisiä ruuhka-ajan bussi- ja metromatkoja lukuun ottamatta kokemukseni ovat maan pääkaupungissa kuitenkin olleet täysin päinvastaisia. Pekingin keskustassa saa kaduilla useimmiten kävellä rauhassa haluamaansa tahtiin ilman, että tarvitsee väistellä ihmisiä tai pyydellä jatkuvasti anteeksi törmäilyjään. Tämä selittyy ainakin osittain eri kaupunkien väestötiheyksiä vertailemalla. Luvut paljastavat, ettei Pekingissä pitäisikään olla kovin paha tungos esimerkiksi kotikaupunkiini Tampereeseen verrattuna, muista Aasian suurkaupungeista puhumattakaan:
Väestötiheys (asukasta/km2)
Tampere 399
Peking 888
Shanghai 2603
Tokio 6993
Soul 17219
Viime viikonloppuna löysin kuitenkin viimein Pekingistäkin paikan, jonka kiireisyys vastasi alkuperäisiä odotuksiani. Kuuluisa tietotekniikkakeskus Zhongguancun (中关村) toi mieleeni hankalasti kääntyvän kiinan kielen adjektiivin 热闹 (sanakirja tarjoaa käännökset 'bustling with noise and excitement' ja 'lively', mutta tuskinpa sanan todellisen merkityksen kaltaiseen tilanteeseen ainakaan Suomessa päätyy): sieltä Kiinan (tai ainakin Pekingin) nouseva ja kasvava keskiluokka hakee tarvitsemansa elektroniikan, eikä kukaan sinne eksyvä poistu tyhjin käsin - kuten en poistunut myöskään minä eikä kumpikaan seuralaisistani.
Valikoima paikan päällä on vaikuttava, eikä mikään ihme: valtaosa maailman huippuelektroniikasta valmistetaan tätä nykyä Kiinassa, ja kiinalaiset pääsevät siten nauttimaan uusista tuotteista tai malleista ensimmäisten joukossa. Paikkaa jalan lähestyessämme oli mielenkiintoista huomata, kuinka satojen tuhansien eurojen edestä tietokoneita ja muuta elektroniikkaa varastoitiin huolimattoman näköisesti todella rupuisiin varastorakennuksiin.
Kulutusparatiisissa lähes jokaisen kaupan edessä odotti lukuisia myyntimiehiä tai -naisia houkuttelemassa asiakkaita tiloihinsa. Myyntipuheet eivät olleet kovin vakuuttavia, sillä tuskin kukaan osasi puhua englantia: suurin osa tyytyi osoittelemaan tuotteitaan leveä hymy kasvoillaan, toisilta taas irtosi repliikkejä kuten "Hey Sir, Toshiba!", "Hello Sir, come here!" tai oma suosikkini, jonka viettelevää kutsua oli lähes mahdoton vastustaa: lyhyt ja ytimekäs "Computer!"
Tarkoitukseni ei ollut alunperin ostaa mitään - lähdin vain työtoveripariskunnan seuraksi ihmettelemään kuuluisaa paikkaa, jonka jokainen tietokoneen käyttäjä täällä tuntee. Jossain vaiheessa elektroniset taskusanakirjat alkoivat kuitenkin poltella houkuttelevasti mielessäni, ja päädyin pitkän kiertelyn, hintavertailun ja peitellyn kiinnostuksen jälkeen hankkimaan 520 kuain hintaan erittäin näppärän, Ozing-merkkisen mallin (raporttia käyttökokemuksista tiedossa keväämmällä).
Oli hienoa myös päästä seuraamaan naispuolista kiinalaista mestaritinkaajaa tositoimissa - ilman häntä olisin saanut pulittaa laitteesta huomattavasti enemmän. Ostoksille Zhongguancuniin ei kuulemma kannata lähteä ilman kiinalaista ystävää, vaikka tuotteiden "alkuperäiset" hinnat saattavatkin monista länsimaalaisista tuntua edullisilta.
Väestötiheys (asukasta/km2)
Tampere 399
Peking 888
Shanghai 2603
Tokio 6993
Soul 17219
Viime viikonloppuna löysin kuitenkin viimein Pekingistäkin paikan, jonka kiireisyys vastasi alkuperäisiä odotuksiani. Kuuluisa tietotekniikkakeskus Zhongguancun (中关村) toi mieleeni hankalasti kääntyvän kiinan kielen adjektiivin 热闹 (sanakirja tarjoaa käännökset 'bustling with noise and excitement' ja 'lively', mutta tuskinpa sanan todellisen merkityksen kaltaiseen tilanteeseen ainakaan Suomessa päätyy): sieltä Kiinan (tai ainakin Pekingin) nouseva ja kasvava keskiluokka hakee tarvitsemansa elektroniikan, eikä kukaan sinne eksyvä poistu tyhjin käsin - kuten en poistunut myöskään minä eikä kumpikaan seuralaisistani.
Valikoima paikan päällä on vaikuttava, eikä mikään ihme: valtaosa maailman huippuelektroniikasta valmistetaan tätä nykyä Kiinassa, ja kiinalaiset pääsevät siten nauttimaan uusista tuotteista tai malleista ensimmäisten joukossa. Paikkaa jalan lähestyessämme oli mielenkiintoista huomata, kuinka satojen tuhansien eurojen edestä tietokoneita ja muuta elektroniikkaa varastoitiin huolimattoman näköisesti todella rupuisiin varastorakennuksiin.
Kulutusparatiisissa lähes jokaisen kaupan edessä odotti lukuisia myyntimiehiä tai -naisia houkuttelemassa asiakkaita tiloihinsa. Myyntipuheet eivät olleet kovin vakuuttavia, sillä tuskin kukaan osasi puhua englantia: suurin osa tyytyi osoittelemaan tuotteitaan leveä hymy kasvoillaan, toisilta taas irtosi repliikkejä kuten "Hey Sir, Toshiba!", "Hello Sir, come here!" tai oma suosikkini, jonka viettelevää kutsua oli lähes mahdoton vastustaa: lyhyt ja ytimekäs "Computer!"
Tarkoitukseni ei ollut alunperin ostaa mitään - lähdin vain työtoveripariskunnan seuraksi ihmettelemään kuuluisaa paikkaa, jonka jokainen tietokoneen käyttäjä täällä tuntee. Jossain vaiheessa elektroniset taskusanakirjat alkoivat kuitenkin poltella houkuttelevasti mielessäni, ja päädyin pitkän kiertelyn, hintavertailun ja peitellyn kiinnostuksen jälkeen hankkimaan 520 kuain hintaan erittäin näppärän, Ozing-merkkisen mallin (raporttia käyttökokemuksista tiedossa keväämmällä).
Oli hienoa myös päästä seuraamaan naispuolista kiinalaista mestaritinkaajaa tositoimissa - ilman häntä olisin saanut pulittaa laitteesta huomattavasti enemmän. Ostoksille Zhongguancuniin ei kuulemma kannata lähteä ilman kiinalaista ystävää, vaikka tuotteiden "alkuperäiset" hinnat saattavatkin monista länsimaalaisista tuntua edullisilta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)