Kamerakauppoja ja upea Kesäpalatsi

Peking tarjosi parastaan viime viikonloppuna, ja nyt olen vain istunut toimistossani haaveilemassa uudesta, aurinkoisesta viikonlopusta voivotellen samalla sitä, että asun niin onnettoman kaukana kaupungin keskustasta. Olisi hienoa päästä haistelemaan kaupungin tunnelmia useammin, viettää iltoja erilaisissa pienissä ja edullisissa ravintoloissa, tutustua useampiin paikallisiin ruokalajeihin ja saada samalla tilaisuuksia puhua enemmän kiinaa.

Hankin ennen Kiinaan lähtöäni käytetyn Olympus-järjestelmäkameran voidakseni ikuistaa paremmin näkemääni, mutta täytyy myöntää, etten ole kauhean innokkaasti tutustunut sen ominaisuuksiin ja saloihin. Olen tyytynyt vain räpsimään kuvia ilman sen kummempaa säätämistä, vaikka potentiaalia olisi paljon parempaankin. Tietoisuus tästä on kuitenkin vaivannut minua jonkin verran, ja päätinkin siksi hankkia kameraani kaksi uutta objektiivia. Pienen sijoituksen jälkeen minun on nyt käytännössä pakko opetella ottamaan kamerastani enemmän irti, muuten päädyn pitämään itseäni tyhmänä ja myymään leluni vähän käytettyinä eteenpäin.

Kulkemalla metrolla ensin ykköslinjan Wukesong-asemalle pääsee helposti Pekingin parhaille kamera-apajille. Metroaseman uloskäynnillä odottaa melko varmasti kyytejä, eikä kielitaitoakaan juuri tarvita, kun kameraansa osoittelemalla saa viestin perille ja kuljettaja tietää heti, minne matka! Pelottavan, isompiaan vilkkaassa liikenteessä uhmaavan pienen mopedin (en tiedä, miksi niitä kutsutaan) kyydissä on hienointa matkustaa tällainen lyhyt matka - aina ei tiedä pitäisikö takaapäin uhkaavasti lähestyvää liikennettä katsellessa itkeä pelosta vaiko nauraa jännityksen tuomasta riemusta, mutta ainakin kokemus on hyvin kiinalainen.

Päämääränä on kymmenien kameraliikkeiden täyttämä tila, josta jokainen valokuvauksesta kiinnostunut varmasti löytää jotakin miellyttävää - uutena tai käytettynä. Hintataso ei välttämättä ole erityisen edullinen vaikkapa omaan kotimaahan verrattuna, joten kannattaa etukäteen katsella hintoja netistä ja yrittää vain tingata sen mukaan, mitä on tavarasta valmis maksamaan. Itse ostin kameraani uudet zoom- ja laajakulmaobjektiivit 2600 RMB:n yhteishintaan, enkä usko tulleeni kovin pahasti ryöstetyksi. Käytettyjä Olympus-lisävarusteita ei valitettavasti kovin paljon näkynyt, mutta tunnetumpia merkkejä käyttävällä ei pitäisi olla vastaavaa ongelmaa, sen verran laajalta valikoima vaikutti.

Lauantaina pääsinkin sitten heti työpaikkani kustantamana zoomailemaan Pekingin ehdottomasti upeimpaan paikkaan, Kesäpalatsiin (Summer Palace, 颐和园). Upea, Kunming-järven ympärillä sijaitseva suurehko alue on täynnä toinen toistaan kauniimpia vierailukohteita. Seitsemän tuntia vierähti nopeasti ja monia paikkoja jäi tutkimatta, ja haluankin ehdottomasti vierailla siellä vielä monia, monia kertoja, joskaan en välttämättä enää tällä kertaa ennen hiljalleen lähestyvää Suomeen paluutani.

Komeampien ja parempikuntoisten paikkojen ohella Kesäpalatsista tekee erityisen viehättävän se, että halutessaan voi poiketa muiden turistien virrasta ja kavuta vaikkapa kukkulalle ikivanhoja, lahonneita rakenteita pitkin ja löytää jotain ihan muuta, kunnostamatonta, vähemmän kiiltävää ja aivan eri tavalla viehättävää. Ihanteellisia paikkoja vaikkapa rauhalliselle piknikille ei varmasti ole vaikea löytää pahimman turistikaudenkaan aikana, joten omat eväät kannattaa ottaa mukaan jos on yhden tai useamman kaverin kanssa liikkeellä. Kevät on Pekingin kauneinta aikaa, ja se näkyi myös turistien määrässä: lauantaina virallisen arvion mukaan paikalla kävi selvästi yli 40000 vierasta. Tungosta siis toisinaan riitti.

Alla jokunen ottamani kuva Kesäpalatsista. En erityisemmin yleensä jaksa näkemiäni paikkoja yksityiskohtaisemmin sanoin kuvailla, joten kuvat puhukoon välillä puolestani. Huomauttaisin vielä, että uusista herkkuobjektiiveistani huolimatta ei kannata odottaa, että minusta olisi tullut mestarivalokuvaaja yhdessä yössä. [kuvia poistettu jälkikäteen]









Viikonloppu sai vielä arvoisensa päätöksen, kun päädyimme työkavereideni kanssa juhlistamaan 26-vuotispäivääni Sichuanilaiseen hot pot -ravintolaan. Sichuan on tunnettu erityisen tulisesta ruoastaan, ja olinkin tyytyväinen havaitessani, että sietokykyni tavallista mausteisempaa ruokaa kohtaan on kehittynyt huomattavasti neljän Pekingin-kuukauteni aikana. Tästä huolimatta nenäni vuoti, poskeni punottivat ja nenäliinoja tuli käytettyä. Todella mausteinen ruoka on siitä mielenkiintoista, että sen kanssa ei tarvitse nauttia kuin pullo keskiolutta tunteakseen olonsa oudolla tavalla melkeinpä humalaiseksi. Aterianjälkeinen savuke takaa vielä oman lisäsäväyksensä, ja ajatukset yöpymisestä ravintolapöydässä alkavat äkkiä tuntua ihanan autuailta.

Maksettuamme aterian opin vielä hauskan pienen yksityiskohdan Kiinasta: virallisia kuitteja ei kannata heittää huolimattomasti pois, sillä niissä on usein raaputettava pinta yläkulmassa. Pinnan alta löytyy useimmiten pelkkä kohtelias ’kiitos’, mutta toisinaan kuitti saattaa yllättää rahapalkinnolla, ja hyvässä lykyssä saa vähintään osan juuri pulittamistaan rahoista takaisin!

Moi, olen McDonald’s

Kiinalainen nimeni on 劳诺 (láo = kova työ, saavutus; nuò = lupaus). Kiinalainen, tällä hetkellä Tampereen yliopistossa muun muassa suomea opiskeleva ystäväni Vesa antoi minulle tuon nimen, ja olen ollut siihen oikein tyytyväinen: se muistuttaa ääntämykseltään omaa nimeäni ja merkitseekin tavallaan jotakin. Sukunimeä en ole vielä itselleni valinnut, mutta tarpeen tullessa haluaisin varmaan olla 张 (Zhang) unelmieni kiinalaisen naisen Maggie Cheungin mukaan. Itse kirjoitusmerkkikin olisi mukava kirjoittaa, seitsemän soljuvaa vetoa.

Haittapuoliakin nimestäni löytyy: moni kuulee nimeni kertoessani, että se on 老诺, jossa ensimmäinen merkki äännetään kolmantena toonina. Kirjoitusmerkki merkitsee ’vanhaa’ - vanhat ja/tai arvokkaat ihmiset voivat käyttää 老-merkkiä nimensä yhteydessä, mutta 26-vuotiaalla ulkomaalaisella ratkaisu ei vaikuta kovin oikeutetulta, etenkään jos sattuu vielä näyttämään ikäistään jonkin verran nuoremmalta. Yritän parhaani mukaan saada ääntämykseni kuntoon tuolta osalta, toinen tooni kun tuppaa minun suustani tullessa yleensä kuulostamaan kolmannelta! Joudunkin useimmiten selittämään tarkemmin, mitkä merkit ovat kyseessä (”劳动的劳和诺基亚的诺” eli ”’työn’ láo ja ’Nokian’ nuò”).

Toinen, pienempi mutta kuitenkin mielenkiintoinen, haittapuoli nimessäni on se, että jälkimmäinen merkki sattuu olemaan sama kuin McDonald’sin kiinankielisen nimen viimeinen merkki (麦当劳). Minua kutsutaan siis täällä välillä vitsikkäiden lasten toimesta Mäkkäriksi, ja toiset lapset selvästi tekevät sen vain yrittääkseen ärsyttää minua. Nimitys ei ole ainakaan vielä onneksi ehtinyt levitä kovin monen lapsen tietoisuuteen, joten suurin osa kutsuu minua edelleen joko kiinalaista tai sitten ihan suomalaista nimeäni käyttäen.

Jonakin päivänä tunnen kiinan kielen vielä niin läpikotaisin, että voin keksiä sanaleikkejä nimestä kuin nimestä ja siten samanaikaisesti sekä ällistyttää että ärsyttää tuntemiani kiinalaisia! Tulen päivä päivältä vakuuttuneemmaksi siitä, että kyseessä on todellakin ainutlaatuinen, vertaansa vailla oleva kieli (itse voin verrata sitä kieliin suomi, englanti, ruotsi, saksa ja espanja), joka yllättää rakenteillaan, sanastollaan ja omituisuuksillaan yhä uudestaan ja uudestaan. Lienee sanomattakin selvää, että olen totaalisen rakastunut kiinan kieleen!

Oma nälkäni vain kasvaa syödessä, vaikka takana on kohta kolme vuotta kovaa, päivittäistä työtä, enkä vieläkään tunne osaavani ilmaista itseäni kovinkaan kehuttavasti. Motivaatiotani vahvistaa entisestään esimerkiksi se, että en ole vielä tavannut Pekingissä ulkomaalaista, joka olisi erityisen kiinnostunut kiinan kielen opiskelusta, etenkään sen kirjoitetusta muodosta. Tunnen olevani monia edellä, ja kun minulta kysytään, kuinka monta vuotta olen asunut Kiinassa, vastaan ylpeänä, että neljäs tai viides kuukausi on vasta menossa.

Monet ulkomaalaiset tuntuvat olevan tyytyväisiä kiinalaisen tyttöystävän hankkimiseen ja sen mukaan elämiseen ilman varsinaista tarvetta omalle kielitaidolle. Tuntuu oudolta istua kuuden tai seitsemän, vuosia Pekingissä asuneen ulkomaalaisen kanssa samassa pöydässä, kun joku toteaa, että tuo suomalainen kaveri osaa lukea ja kirjoittaa kiinaa. Muut sitten äimistelevät, että melkoinen saavutus! Mielestäni on väärin, että Kiinasta kiinnostuneet tulevat tänne ja luottavat täysin englannin ja ihmissuhteiden riittämiseen päivittäisessä elämässään - kieli on tässä tapauksessa kuitenkin erityisen olennainen osa kulttuuria. Toki ymmärrän myös sen, ettei ihan jokainen lähde Kiinaan kulttuurin perässä, mutta minua surettaa siitä huolimatta joka kerta kun kuulen jonkun sanovan, että ei vain ole jaksanut vaivautua.

Ehkä juuri siksi nimeni on 劳诺.

Älä tule huijatuksi

Ensimmäisten blogitekstieni joukossa tammikuussa kerroin turistikohteiden läheisyydessä kimppuuni hyökkäilleistä kiinalaisista nuorista, jotka sanoivat opiskelevansa englantia ja olevansa Pekingissä juuri sopivasti lomalla. Pienen pehmittämisen jälkeen he aina lopulta kysyivät, haluaisinko esimerkiksi lähteä juomaan teetä, jotta voisimme samalla hyötyä molemmat opettamalla toisillemme englantia ja kiinaa.

On vaikea sanoa, kuinka näihin ihmisiin pitäisi suhtautua. Toisaalta heidän ainoa pyrkimyksensä on löytää ulkomaalaisia, joilta huijata helppoa rahaa houkuttelemalla heidät ostamaan esimerkiksi taidetta tai nauttimaan naurettavan kallista teetä. Tästä näkökulmasta ajateltuna tekee helposti mieli kiihtyä ja sanoa esimerkiksi - äitiäni lainaten, mikäli kyseessä on mies - "vedä kätees" tai jotain muuta epäkohteliasta. Toisaalta taas on selvää, että nämä nuoret tekevät vain työtään ja varmasti monissa tapauksissa myös rahoittavat opintojaan ”rikkaiden” länsimaalaisten kustannuksella - suurin osa kohtaamistani "huijareista" on puhunut yllättävän sujuvaa englantia, ja on selvää, että osalle heistä tällainen keinottelu on pelkkä väliaikainen roskatyö matkalla kohti jotain kunniallisempaa.

Siksi en ole koskaan halunnut alkaa tiuskia tällaisen yrittäjän kohdatessani. Mieluummin olen pintapuolisesti kohtelias ja nautiskelen hieman itsekin tilanteesta odottaen vesi kielellä sitä hetkeä, kun voin kertoa hänelle että tällä kertaa et valitettavasti onnistu. Esimerkiksi jokunen viikko sitten Wangfujing-kadulle päästyäni seuraani ilmestyi välittömästi eräs nuori kaveri. Tiesin luonnollisesti heti, mistä oli kyse, ja annoinkin hänen rauhassa esittää kiinnostunutta, kertoa lyhyesti taustansa ja kysellä perinteiset kysymyksensä kansalaisuudestani ja siitä, miksi olen Pekingissä. Lopulta hän kysyi, pidänkö taiteesta, mihin vastasin tyytyväisesti hymyillen, että mielestäni taide on aivan kammottavaa. Pääsin ensimmäisestä riesasta helposti eroon, mutta yrittäjät eivät loppuneet tähän.

Muutaman vuoden Pekingissä asunut kanadalainen työtoverini kertoi, että lähes jokainen hänen tuntemistaan ulkomaalaisista on täällä langennut ensimmäisten kuukausiensa aikana tällaiseen ansaan. Ei siis kannata hävetä tai tuntea itseään typeräksi, jos itselle joskus käy huonosti - niin käy monille muillekin, erityisen helposti silloin, kun Pekingiin tulee yksin ja on siksi mahdollisesti joutunut aluksi olemaan lähes täysin vailla seuraa.

Kaiken lisäksi näillä ihmisillä on kekseliäitä keinoja saada ulkomaalainen haaviinsa. Käytyäni esimerkiksi tammikuussa Kielletyssä kaupungissa kävelin kohti Wangfujingia, kun seuraani lyöttäytyi kolme viehättävää nuorta opiskelijaneitoa. Yllättäen yksi heistä kysyi, olenko kenties suomalainen. Olin todella hämmästynyt - vaikuttunutkin - ja kysyin, että miten hän saattoi arvata oikein. Näytin kuulemma kovin suomalaiselta, vaikka todellisuudessa minulle on koko ikäni kerrottu, kuinka ei-suomalaisia ulkoiset piirteeni ovat. Vasta myöhemmin tajusin, että Kielletyn kaupungin lipunmyyjät olivat todennäköisesti juonessa mukana: vieraillessani palatsissa vuokrasin lipunmyyntipisteestä mukaani suomenkielisen elektronisen oppaan.

"有一个戴黑帽子的帅哥，他是个芬兰人。抓住他呀！骗他呀！"

Elämyksiä sisätiloissa

Sään salliessa vierailisin mielelläni monissa kauniissa paikoissa ulkosalla, mutta toinen perättäinen auringonpaisteeton (eli saasteinen, sumuinen tai joskus harvoin sateinen) viikonloppu johti minut tällä kertaa sisätiloihin, paikkaan nimeltä Beijing Urban Planning Exhibition Center (北京市规划展览馆). Näyttely on erittäin mielenkiintoinen, ja se käsittelee muun muassa Pekingin kaupunkisuunnittelua sekä liikennejärjestelyjen, veden käytön ja energiatehokkuuden parantamista. Paljon mielenkiintoista tietoa on tarjolla, mutta seinältä luettavan informaation sijaan huomion varastavat erityisesti vaikuttava, ison huoneen lattian täyttävä pienoismalli kaupungin keskustasta tai muutaman kerroksen korkuinen, seinällä komeileva metallinen kuvaus (vanhasta?) Pekingistä.





Kiinan nopean kehityksen alusta asti on painotettu sitä, että Pekingin vanhan autenttisuuden ja kiinalaisuuden tulisi säilyä kehityksen jyräämisenkin keskellä. Päättäjät ovat kuitenkin samaan hengenvetoon muistuttaneet, että tarpeen vaatiessa kehitys on ehdottomasti etusijalla, mikä näkyy mielestäni monissa kaupungin tulevaisuuden näkymiä kuvaavissa pienoismalleissa. Kehitys johtaa esimerkiksi lukuisien viehättävien hutong-alueiden lukumäärän dramaattiseen vähenemiseen, vaikka aika paljon saa tässäkin kaupungissa vielä tapahtua, ennen kuin ne kaikki ovat enää vain kauniita muistoja postikorteissa.

Urban Planning Exhibition Center on mukava kokemus myös siksi, ettei se ole uuvuttavan iso ja kaiken kattava paikka, kuten lähes jokainen Pekingissä tähän asti vierailemani museo tai näyttely on ollut. Ei laajuudessa ja monipuolisuudessa sinänsä mitään vikaa ole, mutta aikaa ja vapaapäiviä pitäisi olla ehdottomasti enemmän, jotta Pekingin lukuisista museoista saisi kaiken mahdollisen irti.

Eräs kauhistuttavan suuri paikka on Capital Museum (首都博物馆), jossa vierailin reilu kuukausi sitten ja jonne pääsin kiinalaisen kaverini kanssa ilmaiseksi sisään, ilmeisesti siksi että olen ulkomaalainen. Kahteen siipeen jaettu, valtava rakennus koostui lukuisista laajoista ja erittäin kiehtovista näyttelytiloista. Välillä teki mieli pyytää aikalisää, ja päädyinkin jälleen kerran melkeinpä juoksemaan viimeisten paikkojen läpi mielessäni ruoka, lepo ja uusi vierailu joskus hamassa tulevaisuudessa.


Jos kiinalainen historia, taide tai antiikki kiinnostaa, tätä paikkaa ei kannata ohittaa. Kalligrafiaa, maalauksia, pronssi- jade- ja posliiniesineitä löytyy yllin kyllin eri aikakausilta, Pekingin historiaa ja sen eri kulttuuripiirteitä - esimerkiksi Pekingin oopperaa - käsitellään kattavasti, ja nälkä kulttuuria ja historiaa kohtaan lähtee mukavasti oikean nälän hiljalleen tehdessä tuloaan.

Museoissa ja näyttelyissä käynti on osoittanut, että Pekingissä voi mennä melkeinpä mihin tahansa, hämmästyä näkemästään ja olla positiivisesti yllättynyt, vaikkei paikka olisi ennalta vaikuttanut edes millään tavalla kiinnostavalta. Näin minulle kävi tuolla suunnittelumuseossa - menin sinne laiskuuttani vailla odotuksia vain siksi, että se sattui sijaitsemaan kätevästi metropysäkin vieressä. Lisäksi vaikuttaa siltä, etteivät vierailtavat paikat loppuisi ahkeraltakaan kulttuurisyöpöltä kovin äkkiä kesken, mikä on mahtavaa kun ottaa huomioon, että kyseessä on vain yksi suuri kaupunki. Mutta Peking ei olekaan mikä tahansa kaupunki - se on väkiluvultaan ja historialtaan maailman vaikuttavimman maan pääkaupunki, ja tarjonta on sen mukaista.

Hernaria ja salmiakkikossua

Törmäsin Internetissä sivustoon, jonka mukaan Pekingissä olisi "suomalainen" (tai ilmeisesti jonkun suomalaisen omistama) ravintola, josta saa länsimaalaista ruokaa ja myös jokusen suomalaisille tutumman ruokalajin. Ravintolan nimi on Take 5, ja se sijaitsee ostosparatiisi Silk Streetin lähellä kadun toisella puolella, aivan Yonganli-metroaseman tuntumassa.

Poikkesin ravintolassa viime viikonloppuna, ja vaikken ehkä ihan heti lähtisi sinne viemään ulkomaalaisia ystäviäni, oli kokemukseni kaikin puolin miellyttävä. Ravintola ulkoterasseineen on sangen viihtyisä, ja ystävällinen henkilökunta palvelee kiinaksi tai englanniksi. Ei kestänyt kovinkaan montaa minuuttia, kun nelihenkinen suomalaisseurue saapui paikalle, joten ravintola todellakin vaikuttaa otolliselta paikalta, mikäli haluaa tavata muita Pekingissä asuvia suomalaisia.



Melko tyyriistä ruokalistasta valitsin alkupalaksi kotitekoisen vegehernekeiton (yksi lempiruoistani opiskelijaelämässä) ja pääruoaksi perunamuusia jauhelihakastikkeella. Ruokalistalta löytyi myös lihapiirakka ja yksi oikein suomeksi kirjoitettu ruokalaji, pyttipannu, mutta jätin ne tällä kertaa väliin. Hyvä niin, sillä kävely oli aterian jälkeen jo tarpeeksi raskasta. Ruoka oli tyydyttävää - mieleen tuli tavallaan Suomi, mutta samalla myös kliseinen ajatus siitä, että osaisin itsekin tehdä parempaa: hernekeitto ei missään vaiheessa säväyttänyt, ja totta puhuen perunamuusi muistutti jauhoista "mummon muusia", vaikken olekaan täysin varma, oliko se valmistettu keitetyistä perunoista vai pelkästä veteen lisättävästä jauheesta.

Kyseessä on kuitenkin Kiina ja Peking, joten tyydyttäväkin ruoka maistuu helposti kiitettävältä, jos se muistuttaa kotimaasta - suomalaistyylistä ruokaa tarjoilevaa ravintolaa ei varmasti ihan jokaisesta maailman suurkaupungista löydä. Ruoan keskinkertaisuus unohtui myös nopeasti jälkiruoaksi säästämäni pienen Salmiakki Koskenkorva [sic] -shotin parissa. Mieleni teki ostaa mukaani kokonainen pullo kyseistä herkkuviinaa, mutta en kehdannut kysyä.

Lievästä pettymyksestä huolimatta lähdin ravintolasta hyvillä mielin - ehkä vielä jonakin päivänä annan sille toisen mahdollisuuden ja käyn testaamassa pyttipannua tai lihapiirakkaa! Voi muuten olla, että ravintolaan kannattaa mennä päiväsaikaan, sillä löysin paikasta vielä lyhyen nettiarvostelun, joka päättyi mielenkiintoiseen varoituksen sanaan:

"Beware of the Finnish manager of the place, if he invites you for drinks, you'll have to pay in the end for yours + his own drinks!"

Autokauppiaat, vaviskaa!

Yksi tavoitteistani on elää täysin omasta autosta riippumaton elämä. Auto tuo helposti mukanaan laiskistumista, saasteista ja ylimääräisistä menoista puhumattakaan. En halua koskaan olla niin kiireinen ihminen, että oma auto olisi välttämättömyys vaikka omin voimin tai julkisillakin pääsisi. Tai niin laiska, etten viitsisi kulkea polkupyörällä muutaman kilometrin matkaa. Olisi hienoa elää Suomessa jossain vähän syrjäisemmässä paikassa, kaukana kaupungin melskeestä, mistä käsin voisi hiestä märkänä noutaa ruokansa (ja melkein kaiken muunkin tarvitsemansa) isoissa erissä kaupoista tällaisella menopelillä:


Toivottavasti tällaisia ultraviileitä polkupyöriä on saatavilla myös Suomessa! Pekingissä näitä näkee todella paljon, ja voin vain katsella kateellisena sivusta, kun tyytyväiset, kiireetöntä elämää elävät kiinalaiset (sellaisia on vielä paljon) kuljettavat lapsiaan tai tavaroitaan hitaasti mutta varmasti paikasta toiseen. Joutuisin tällaisella ruokakauppaa kohti ja sieltä kotiin päin ajellessani ehkä naurunalaiseksi: autoilijat saattaisivat soittaa torvea ja osoitella minua sormillaan; saisin ehkä kuulla sanan ’landespede’ yhtä usein kuin Pekingissä kuulen sanan ’ulkomaalainen’.

Se olisi kuitenkin sen arvoista. Vallankumous alkakoon!

Taivaallinen Taivaan temppeli

Heh, todellista adjektiiviakrobatiaa - pahoittelen mielikuvituksetonta otsikkoani!

Peking on yksi maailman kuivimmista suurkaupungeista, enkä yhtään ihmettele: reilun kolmen kuukauden aikana olen saanut todistaa vain kolmea tai neljää lievästi kosteaa päivää, joita ei oikein voisi kutsua edes sateisiksi. Seuraavan päivän säätilaa arvuutellessa oletusarvona on lähes aina auringonpaiste. Lienee kohtalon ivaa, että juuri lauantaina satelee ja ilma on (savu)sumuinen. Olin suunnitellut tutkimusretkeä kaupungin keskustan tuntumassa sijaitseviin pieniin puistoihin, mutta olisi ehkä kannattanut kysyä Forecan mielipidettä asiasta.

Sängystä noustuani tuijottelin ulos epäuskoisena ja päätin heti, että tämä päivä kuluu sisätiloissa. Onneksi olen hiljalleen alkanut oppia hyväksymään sen, ettei minun tarvitse olla joka viikonloppu menossa vain siksi, että olen nuori ja elän Kiinan pääkaupungissa. Voin käyttää aikani hyödyksi myös sisällä - kuulokkeet korvillani seuranani ovat ChinesePod ja TTC:n mahtava luentosarja Kiinan 5000-vuotisesta historiasta. Uuden oppiminen on tämän matkani ensisijainen tarkoitus, eikä asioita aina tarvitse oppia käytännössä, etenkään jos muutenkin rakastaa laiskaa viikonloppumakoilua verkkarit jalassa, kynä kädessä ja kuuma tee- tai kahvikuppi käden ulottuvilla musiikin soidessa taustalla. Voin tänään muistella kylmää tammikuuta, jolloin ilma tuntui raikkaalta ja taivas oli useimmiten sinisempi kuin nyt kevään tultua.

Retkestäni Taivaan temppeliin (天坛) on ehtinyt vierähtää jo yli kaksi kuukautta, en vain jostain syystä ole jaksanut tarttua juuri tähän aiheeseen, kun aina on tuntunut olevan jotakin mieluisampaa mielessä. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö Taivaan temppeli olisi ollut taivaallinen kokemus, itseäni jäi vain harmittamaan, että en käynyt siellä keväämmällä. Talvella kaikki värit tuntuivat olevan kateissa alueen luonnosta, mutta toisaalta minulla oli silloin huomattavasti enemmän ylimääräistä aikaa kuin nyt, kun kevätlukukausi on täydessä vauhdissa.

Lisätietoa temppelin historiasta ja sitä ympäröivän puistoalueen eri paikoista löytää paljon, esimerkiksi täältä, täältä tai täältä. Itseeni tekivät ruuhkaista, komeaa, kuulemma ilman ainoatakaan naulaa pystytettyä Hyvän sadon rukoilemisen salia suuremman vaikutuksen sen ympäriltä löytyvät kauniit, pienet ja hiljaisemmat paviljongit, joista löytyy paljon yksityiskohtia erilaisten kuvioiden ja maalausten muodossa. Auringon lämmöstä nauttivat tai uhkapelaavat kiinalaisvanhukset toivat näihin pieniin paikkoihin oman kiinalaisen lisäsäväyksensä, ja tunsin melkeinpä syyllisyyttä heiluessani siellä kamerani kanssa osoittelemassa ympäriinsä sen sijaan, että olisin itsekin vain istahtanut muutamaksi tunniksi ja ottanut rennosti. [kuvia poistettu jälkikäteen]





Pitäisiköhän sittenkin poiketa Taivaan temppeliin vielä uudestaan jonakin kukoistavana, saasteettomana viikonloppupäivänä tomuisen museovierailun sijaan ja ottaa vaikka hyvä kirja mukaan...

Huonot Kiinapäivät

Ajelin helmikuussa tukkani pois, jottei minun tarvitse kiireisinä työpäivien aamuina ottaa paineita siististä ulkomuodostani huonon tukkapäivän koittaessa. Sain kuitenkin nopeasti huomata, että huonojen tukkapäivien tilalle tuli "huonoja Kiinapäiviä". Tämä näkyy töissä erilaisen kulttuuriympäristön mukanaan tuomina pieninä eroina, jotka saattavat turhauttaa ulkomaalaista enemmänkin. Kiinaan kannattaakin lähteä töihin avoimin mielin, jos haluaa säilyttää järkensä ja saada kokemuksestaan paljon irti. Onneksi olen itse vain harjoittelija: olen halpaa työvoimaa suhteellisen vaatimattomassa tehtävässä, ja oikeaa palkkaa nauttivat työkaverini pitävät huolta siitä, että pärjään kaiken keskellä.

Pari kertaa olen itsekin ollut valmis heittämään hanskat tiskiin kamalan työpäivän tai -viikon jälkeen, mutta jotenkin olen aina onnistunut nostamaan leukani ylös ja jatkamaan pää pystyssä. Lähes jokainen ulkomaalainen opettaja Kiinassa on varmasti valmis allekirjoittamaan väitteen, että kiinalaiset lapset eivät näe hassussa ulkomaalaisopettajassa minkäänlaista auktoriteettia. Ääntään korottava waijiao on vain huvittava näky ison nenänsä ja kummallisten silmiensä kanssa. Siksi oppitunnit ovat kerta toisensa jälkeen kaoottisia, mikäli kiinalaisopettajaa ei näy luokassa valmiina syöksemään tulta. Minun koulussani kaikki neljä ulkomaalaista opettajaa ovat kerta toisensa jälkeen yrittäneet selittää tätä vastuuopettajalle, mutta hän ei silti suostu uskomaan sitä todeksi. Kuinka todennäköistä on, että me kaikki valehtelemme ilmoittaessamme, että luokassa täytyy olla kiinalaisen opettajan läsnä tai opettamisesta ei tule yhtään mitään? Vastuuopettaja on hyvä esimerkki kiinalaisesta, joka on kasvatettu ajattelemaan tietyn mallin mukaisesti ja joka on siten käytännössä kykenemätön muuttamaan ajattelumalliaan: asiointi pelkästään tämän yhden naisen kanssa on johtanut useita kertoja huonoon Kiinapäivään.

Välillä viesti menee kuitenkin perille ja kiinalaisopettajat räjähtävät porukalla omille luokilleen. Tämän jälkeen kuluu ehkä viikko mukavissa merkeissä: lapset kuuntelevat minua eivätkä hypi sormi ojossa naamalleni, revi vaatteitani tai naura isolle nenälleni. Seuraavalla viikolla alkaa jo näkyä pieniä merkkejä herpaantumisesta, ennen kuin homma karkaa jälleen totaalisesti käsistä ja taas kerran tarvitaan kiinalaisten verbaalista ruoskaa. Tästä syklistä huolimatta vastuuopettaja uskoo, ettei ulkomaalainen opettaja oikeasti tarvitse kiinalaista avustajaa voidakseen pitää luokkansa kurissa.

Tätä kirjoittaessani minun pitäisi olla opettamassa matematiikkaa. Tein tunteja varten tarvittavat valmistelut ja olin paikalla hyvissä ajoin vain kuullakseni, että oppilaat ovat lähteneet luokkaretkelle eikä minun siten tarvitse opettaa. Ei siinä mitään, kyllä minä tietokoneenikin äärellä viihdyn, ja tekemäni tuntisuunnitelmat voin toteuttaa seuraavalla kerralla. Vähemmän töitä, ei valittamista. Ongelmana täällä - ainakin minun työpaikallani - on kuitenkin usein se, että ulkomaalaiselle ei koskaan katsota tarpeelliseksi kertoa mistään mitään ennen kuin se tapahtuu tai on jo ohi. Alla olevan dialogin keksin päästäni, mutta se on kuulemani ja kokemani perusteella hyvin realistinen:

- Et sitten ollut koulun tarjoamalla juhla-aterialla eilen?
- Anteeksi millä?
- Etkö tiennyt että eilen oli juhlapäivä ja kaikki saivat vatsansa täydeltä herkkuruokaa?
- En, minulle ei kukaan kertonut.
- Ai, no siellä oli tosi hauskaa.
- Sepä mukavaa.
- Minne olet muuten menossa?
- Töihin.
- Meillähän on tänään vapaapäivä!

Työkaverini kertoi eräästä kokemuksesta vanhassa työpaikassaan. Siellä oli kahdessa kerroksessa kooltaan ja kalustukseltaan identtiset toimistot - toisessa työskentelivät ulkomaalaiset ja toisessa kiinalaiset opettajat. Jostain syystä tehtiin päätös, että toimistoja vaihdettaisiin, joten ulkomaalaiset keräsivät mukisematta tavaransa ja siirtyivät ylempään kerrokseen. Siellä kiinalaiset valmistautuivat vaihtamaan myös identtisiä kalusteita toimistojen välillä. Järkipuheet kalusteiden siirtämisen aiheuttamasta täysin tarpeettomasta ylimääräisestä vaivasta eivät auttaneet. Niinpä ulkomaalaiset saivat seurata touhua sivusta ja ihmetellä kiinalaista käytännön järkeä. Yhdestä asiasta he olivat samaa mieltä: kyseessä oli taas huono Kiinapäivä.

Huonoihin Kiinapäiviin tottuu, mutta ne saattavat silti yllättää ja saada ulkomaalaisen pudistelemaan epäuskoisena päätään. Itse en ole kokenut työni ulkopuolella mitään kovin ihmeellistä, sillä kouluni on hoitanut asiani pääosin erittäin hyvin ja auttaa minua aina ongelmatilanteissa, enkä ole koskaan joutunut turhautumaan esimerkiksi tällä tavalla. Toisen silmissä varmasti täysin mitättömiltä tuntuvat omat huonot Kiinapäiväni auttavat kuitenkin minuakin valmistautumaan pahimpaan, jos joskus käy niin, että pääsen uudestaan Kiinaan siten, että voin päättää itse enemmän omista asioistani ja tekemisistäni. Kahden järjestön kautta saatu harjoittelupaikka kaukana Pekingin keskustasta sijaitsevassa, tarkoin vartioidussa koulussa ei ehkä ole se kaikkein otollisin paikka kulttuurishokille.

Matkamuistoja

Sain Haudanlakaisujuhlan (清明节) vuoksi yhden ylimääräisen vapaapäivän, ja ajattelin käyttää ajan hyödykseni lepäämällä kunnolla odotellessani keväisen Pekingin puhkeamista vihreäksi. Siksi laitan tänään vain laiskasti ja itsekkäästi kuvia hankkimistani matkamuistoista:




Ikävä kotia, tyttöystävää ja pikkukissaa kohtaan helpottaa mukavasti julisteiden paheellisiin elämäntapoihin houkutteleville, punaposkisille kiinalaisneidoille flirttaillessa. Ei ole kovin yllättävää, että juuri kiinalaiset tupakoivat enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa, jos mainonta on ollut tällaista (olisi kiva nähdä vastaavia, vanhoja esimerkkejä vaikkapa Suomesta)! Keltataustaisessa julisteessa alavasemmalla lukee vapaasti käännettynä "sinä rakastat tupakointia, minäkin rakastan tupakointia" (onneksi nykyään myös Kiinassa savukeaskien kyljissä on varoituksia tupakoinnin haitoista). Huomaa, että kirjoitusmerkit on näissä julisteissa tarkoitus lukea oikealta vasemmalle. Tekstit julisteissa antavat myös hyvän kuvan siitä, kuinka toisia kiinalaisia "fontteja" ei ole aina kovin helppo tulkita.


Shakki on aina ollut minulle mieluinen harrastus, vaikken koskaan olekaan ollut kovin taitava pelaaja. Lautaa en ole ennen omistanut, joten kenties nyt tällä komealla kiinalaisteemaisella shakkilaudalla tulee pelailtua enemmän. Punamusta lauta sopii kaiken lisäksi hienosti yhteen jokunen vuosi sitten hankkimani Ming-tyylisen tv-tason kanssa - kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Toisaalta näen jo kissani sekoamassa pienet nappulat nähdessään...

Toreilta ja rihkamakaupoista ostaessa täytyy pitää mielessä, että Kiinassa saa ja ehdottomasti pitääkin tingata. Usein myyjät osaavat englantia, mutta puhtaasti kiinan kielelläkin kamppailu onnistuu, kunhan vain tuntee edes jonkin verran numeroita kiinaksi. Tähän mennessä olen saanut ostettua kaiken omalla lähtöhinnallani - valttini on ollut se, että aikaani Kiinassa on jäljellä vielä kolme kuukautta. Siksi en periaatteessa ole vielä palavasti tarvinnut mitään, vaan olen talsinut liikkeistä ulos mikäli myyjää ei tarjoukseni kiinnosta. Lopulta he kuitenkin ovat aina suostuneet, mikä on varmasti myös merkki siitä, että olen maksanut "ylihintaa" vaikka hinta onkin omasta näkökulmastani tuntunut melko alhaiselta. Ajattelen kuitenkin kaikkea vielä euroissa, enkä ole siksi koskaan tuntenut oloani kovin ryöstetyksi.

Julisteet maksoivat 20 RMB kappaleelta hintapyynnön ollessa 60 RMB. Shakkilaudasta pulitin 100 RMB sen jälkeen kun "special price just for me", 450 RMB, putosi pitkän inttämisen jälkeen mukavasti. Jos jollakulla on antaa tietoa siitä, kuinka paljon näistä olisi oikeasti kannattanut maksaa, olen kiinnostunut kuulemaan!

Herkkuruokaa ja kiinalaisuutta

Kiinalaiseen kulttuuriin tutustuminen onnistuu mukavasti ruoan ja ravintoloiden välityksellä, sillä herkullisesta ateriasta nauttiessaan voi ympäristöään tarkkailemalla oppia enemmän kuin turistioppaan sivuja selailemalla tai museoissa pyörimällä - tosin nekin ovat ehdottomasti hyödyllisiä ja mielenkiintoisia aktiviteetteja!

Lienee sanomattakin selvää, että Pekingin kulinaristinen tarjonta ylittää jokaisen herkkusuun villeimmätkin unelmat. Sanonta kuuluu, että täällä voi käydä vuosien ajan herkuttelemassa eri ravintoloissa ilman, että kuitenkaan koskaan ehtii maistaa läheskään kaikkea. Ravintoloita löytyy jokaiseen makuun, piti sitten kiinalaisesta, yleensäkin aasialaisesta tai ihan länsimaisesta ruoasta. Itse olen ollut siinä mielessä hyvässä asemassa, että ystäväpariskuntani tuntee kaupungin kuuluisimmat ja parhaat (sekä kalleimmat) ravintolat kuin omat taskunsa. Useimmiten annan tyytyväisenä heidän hoitaa tilauksen, enkä koskaan tiedä mitä on luvassa, etenkään koska ruokalajeilla on lisäksi Kiinassa tunnetusti mielenkiintoisia nimiä, jotka itsessään eivät aina kerro itse ruokalajista juuri mitään.

Suurin suosikkini on toistaiseksi ollut Mongoliasta lähtöisin oleva Pekingin hotpot (北京火锅?), jossa ruoka kypsytetään itse pöydän keskelle asetettavassa, hiilillä kuumennettavassa padassa olevassa herkullisessa liemessä. Liemi tekee ruoasta useimmiten melkoisen tulista, eikä kannata hävetä, jos alkaa pian niiskuttaa. Omat hot pot -kokemukseni ovat olleet kaukana miljoonakaupungin keskustasta sijaitsevissa ravintoloissa, joissa ulkomaalainen ”uppoutuneine” silmineen on harvinaisempi näky. Niissä saa vähän väliä kuulla ”ulkomaalainen”-kuiskailua (外国人 / 老外), ja toisinaan saa huomata olevansa monien uteliaiden katseiden kohteena - viimeksi läheisessä pöydässä istunut kiinalaisherra pisti tupakaksi, kääntyi minua kohti, otti mukavan asennon ja tarkkaili syömäpuikkotekniikkaani savukkeestaan nauttiessaan.

Jos etsii todella kiinalaista elämystä, kannattaa suunnata asutuskeskuksien lähettyville katujen varsille, mistä usein löytää mahtavan valikoiman edullisia pieniä katuruokia. Eräs tällainen hieno paikka löytyy nk. Nukkuvasta kaupungista, Tiantongyuan-alueelta (天通苑), jossa noin 300 000 ihmistä käy nukkumassa yönsä työpäiviensä lomassa. Kaupunginosa hiljenee päivisin, mutta iltapäivän koittaessa alkaa todellinen hulina kun nälkäiset, työtä tekevät ihmiset alkavat palailla sankoin joukoin koteihinsa. Valikoima on mieletön. Itse aloitin pitkästä pöydästä, jonka keskellä olevassa vesikourussa kiehui kaikennäköistä tikun lävistämää herkkua - yhden tikun hinta oli 7 maota (毛). Tämän jälkeen mahan täytettä löytyi vielä vaikka kuinka paljon, ja omiksi suosikeikseni osoittautuivat ”haiseva tofu” (臭豆腐) ja pannupizzaa muistuttavat herkkupalat. Käytin ruokailuun noin 20 RMB, mikä ei ole ollenkaan paha hinta, jos ottaa huomioon, kuinka paljon erilaisia herkkuja summalla saa.

Hygieniasyistä katuruokaan kannattaa yleensä suhtautua varauksella, mutta se ei ole aina helppoa jos vatsa kurnii ja sieraimiin kantautuu joka suunnasta lukuisia, toinen toistaan kutsuvampia tuoksuja, jotka voi kaiken lisäksi saada lompakkonsa pienimmillä seteleillä nautittavakseen. Jossain vaiheessa alueella tuli selväksi, että läheskään kaikilla ei todellisuudessa ole lupaa olla paikalla myymässä ruokiaan - paikka hiljenee virkavallan saapumisen myötä tasaisin väliajoin, mutta hiljalleen myyjät palaavat aina asemiinsa ja jatkavat elantonsa tienaamista. Kiinalaisen poliisin suhtautuminen katumyyntiin on ilahduttavan laiskaa - voin melkein kuvitella poliisien toruvan kyllästyneinä kiinni jääneille myyjille: "Lähtekääs nyt siitä, tiedätte kuitenkin että tämä on laitonta..." Itse olen alkanut suhtautua katumyyjiin - ja esimerkiksi pimeisiin takseihin - alkuepäröinnin jälkeen myönteisemmin: annan mieluummin rahani työtä tekevälle ihmiselle kuin isolle yritykselle. Siksi ostan usein ruokani katujen varsilta, ja miksi en ostaisikaan - se on helppoa, nopeaa, reilua, edullista ja herkullista. Ruokamyrkytystä odotellessa.

Toisinaan on silti hieno astua kadun puolelta sisätiloihin ja antautua suurempien, jopa maankuulujen ravintoloiden hemmoteltavaksi. Vähän hienostelevammalta - ja tyyriimmältä - puolelta löytyy esimerkiksi ravintoloita, joissa voi ateriansa sivussa nauttia kaikessa rauhassa maailmankuuluista kiinalaisista esityksistä. Dazhaimen-nimisessä ravintolassa (大宅门) tarjolla oli reilun tunnin mittainen, upea show, joka koostui alla luetelluista, toinen toistaan mielenkiintoisemmista lyhyehköistä esityksistä pienen huoneen kokoisessa tilassa (jotain saattoi listasta unohtua):

- Pekingin oopperaa
- tanssiva, naamioita käsittämättömällä nopeudella vaihteleva mies
- perinteistä laulua perinteisten kiinalaisten soitinten säestämänä ja ilman säestystä
- raskaiden ruukkujen tasapainottelu ja pyörittely jalkojen varassa selinmakuulla (lopulta ruukkuun pistettiin isokokoinen länsimaalainen mies)
- äänekkäitä ja notkeita kung fu -nuorukaisia
- käsittämättömiä määriä vanteita lanteillaan pyöritteleviä neitoja
- lasin lävistäminen naulalla/neulalla
- pöydän (!) tasapainottelu ja pyörittely jalkojen varassa selinmakuulla (kaikista esityksistä upein ja käsittämättömin, sillä pöytä ei ollut ollenkaan pieni)
- ruukun pyörittely, ilmaan heittely ja vastaanotto päälakea ja niskaa hyväksikäyttäen

Viimeistään tässä vaiheessa melkeinpä jokainen ravintola Tampereella alkaa tuntua ankealta - etenkin kun Tampereella saa vielä maksaa itsensä kipeäksi saadakseen vatsansa täyteen.

Pääsee, ei pääse...

En ole viimeisen kolmen kuukauden aikana joutunut suuremmin kärsimään paljon puhutusta Kiinan Internet-kontrollista tai -sensuurista. Tietyille tai tietynlaisille sivustoille ei luonnollisesti pääse ja Kiinan kansantasavallan näkökulmasta arkaluontoisia hakusanoja ei kannata syöttää Googleen. Välillä sivujen lataamista pitää yrittää useampaan otteeseen ennen kuin saa haluamansa.

Moinen kontrolli saattaa suomalaisesta luonnollisesti tuntua hyvin erikoiselta, mutta toisaalta Kiinan menneisyyttä katsoessa mieleen tulee väkisinkin ajatus, että kiinalaisten mahdollisuus ylipäätään käyttää Internetiä on jo melkoinen saavutus. Tilanne voisi olla huomattavasti pahempikin. Kiina onkin nyt virallisesti ohittanut Yhdysvallat suurimpana Internet-maana, joten Kiinan hallituksellekin on varmasti ollut alusta alkaen selvää, että Internetissä piilee valtavat markkinat.

Kiina blokkasi YouTuben viime viikon alussa. Syytä en tälle itse tiedä, mutta vastaavaa tapahtui vuosi sitten Tiibetin mielenosoituksiin liittyvien videoiden julkaisemisen myötä, joten voin vain päätellä, että arkaluontoista tavaraa on nytkin laitettu tarjolle. Eilen kuulin tietoa siitä, että sivustolle taas pääsisi Kiinasta käsin normaalisti, mutta itse en ole toistaiseksi siinä onnistunut. Sinänsä hyvä asia, sillä joskus minulla on tapana viettää "hieman" ylimääräistä aikaa huvittavia videoita katsellen ja lisää etsiskellen. Toisaalta minun olisi tarkoitus esitelmöidä ensi viikolla kiinalaisille nuorille elokuvista, ja palan siksi halusta päästä etsimään, josko YouTubesta löytyisi jokunen maukas esimerkki vaikkapa Sergio Leonen ja Ennio Morriconen yhteistyöstä.

Internet-surffailu hankaloituu toisinaan jostain ihan käsittämättömästä syystä. Ennen Kiinaan saapumistani esimerkiksi löysin netistä erään käyttökelpoisen oloisen, opetusmateriaalia sisältävän sivuston ja kirjoitin osoitteen ylös, mutta täältä käsin en sitten kyseiselle sivustolle jostain kumman syystä enää päässyt. Ehkä sieltä olisi löytynyt antikommunistisia sanaristikoita, kuka tietää.

Välillä käytän Googlen kuvahakua etsiessäni sopivia kuvia sanoille, joita voisi olla vaikea selittää englanniksi jo valmiiksi pihalla oleville kiinalaislapsille. Hausta riippumatta ensimmäisten sivujen jälkeen kuvat lakkaavat jostain syystä hiljalleen latautumasta, mikä on erityisen turhauttavaa, jos olen kirjoittanut hakusanaksi esimerkiksi harmittomasti "sammakko".

Googlen kanssa kannattaa muistaa olla varovainen. Yritin helmikuussa tiedonjanoisena hakea informaatiota muun muassa Dalai lamasta ja Tiibetistä, enkä (yllättäen!) päässyt kovinkaan pitkälle. Vasta myöhemmin tajusin, että perhana, ei varmaan olisi kannattanut edes yrittää. Asiasta parin työkaverini kanssa keskustellessani sain kuulla, että olen todennäköisesti nyt merkitty mies, mutta että kontrollipäässä todennäköisesti myös tiedetään että olen "vain" harmiton ulkomaalainen. He luultavasti tietävät myös, että olen koulussa töissä, joten jos alkaisin vaikkapa tästä päivästä eteenpäin sitkeästi hakea tunnin välein tietoa yllä mainituista tai joistakin muista polttavista aiheista, voisi ovellani hyvin pian olla virkapukuisia kavereita uteliaina kyselemässä lisää pyrkimyksistäni.

Kaikesta huolimatta olen ollut ihan tyytyväinen netin toimintaan Kiinassa. Kontrollin todellisen vaikutuksen omaan netin käyttööni saan huomata varmaan vasta Suomeen palattuani, kun pikkuhiljaa alan huomata, mitä kaikkea Internetistä voikaan etsiä ja löytää.